Blogi: Nälästä nousi periaatteellisuus
Olin yleislakon 1956 aikana vajaan viiden. Isäni oli Alavuden Puunjalostustehtaalla konepuuseppä eli hän oli tehtaan keskeisimpiä työntekijöitä. Ilman heitä tuotanto ei toiminut. Viikko lakon alkamisen jälkeen pihaamme ajoi tehtaan omistaja Svante Kurikka. Hän kysyi tulisiko isäni töihin ja lupaili palkan lisäksi muitakin etuja. Seisoin isäni vieressä ja kuuntelin tarkkaan. Isäni sanoi selkeästi ”ei, minä en rikkuriksi rupea”. Vasta aikuisena ymmärsin, että rikkurit ovat ihmisten pohjasakkaa.
Vanhempani kävivät päivä päivältä hermostuneimmiksi. Etenkin äitini. Meillä oli yhdentoista kuukauden kaksoisvauvat. Äidin maito ei tahtonut riittää, etenkin kun ruoka alkoi loppua. Svante Kurikka ajoi toistamiseen isäni vuokraaman omakotitalomme pihaan. Seisoin jälleen isäni vieressä, äitini ja kaksivuotias veljeni seisoivat portailla. Kuulin kun äitini ehti huikata isälleni, että et enää ole jääräpää. Isä toisti edellisen kerran sanat: ”ei”. Svante poistui.
-Millä me nyt eletään? Ruokaa ei ole yhtään, kysyi äitini. Hänen kasvoiltaan paistoi epätoivo. Muistan, kun kamarista kuului vauvojen itku. Minä ymmärsin, että oli tosi kyseessä. Katsoin isääni ilman pienen pientä kritiikkiä häntä kohtaan. Jostain kumman syystä minä tajusin, että kyseessä oli ihmisen kunnia. Sitä ei alistumalla myydä. Minulla oli piinaava nälkä, oli ollut jo pari kolme päivää, sellainen, joka pakottaa viiltävästi vatsan pohjassa. Nuorempi veljeni yhtyi vauvojen itkuun. Äiti poistui äkäisenä sisään.
Suurin osa työmiehistä oli lähikylien maatalojen poikia. Heillä ei ollut hätää, sillä he saivat ruoan kotoaan. Työväenliikkeen osuusliike oli oikeistodemarien johtama. Lakkoileville ei annettu ostoksia velaksi. Maito meille haettiin eräästä maatalosta. Samaan aikaan oli kuitenkin maanviljelijöiden luovutuslakko. Maanviljelijät eivät myyneet mitään. Vaikka luovutuslakko päättyi yleislakon aikana, lakkoileville he eivät myyneet. Isäni oli siis totaalisesti eristetty.
Svante Kurikan poistuttua, isä otti polkupyörän, heilautti jalkansa rungon yli ja lähti. Ei auttanut. Oli pakko lasten vuoksi nöyrtyä.
Isäni oli ajanut kolmekymmentä kilometriä Töysään syntymäkylälleen. En tiedä tarkalleen mistä hän oli lihat, jauhot, leivotut leivät, maidot saanut. Niitä oli kuitenkin sidottuna ympäri polkupyörää. Niillä elimme viikon, yleislakon loppuun asti. Ensimmäisenä työpäivänä äitini meni kauppaan ja sai ruokaa – velaksi.
Tämä tapahtuma jätti minuun tärkeän jäljen: periaatteen ja siitä kiinni pitämisen. Älä petä kaltaisiasi. Pahinta mitä ihminen voi itselleen tehdä on myydä arvokkuutensa ja kunniansa. Vapaa ihminen on vapaa toisen ihmisen määräysvallasta ja riistosta.
Sotaa käyneiden miesten keskusteluja kuunnellessani ihmettelin miksi he eivät olleet sopineet. Miksi he tappoivat. Vihollinenkin on ihminen. Kysyin sitä joskus isältä. Hän oli kanssani samaa mieltä. Pienen pojan aivoissa pesi rauhan aate. Se konkretisoitui Vietnamin sodan vastaisessa toiminnassa, tuho-aseiden vastaisissa mielenosoituksissa ja kehitysmaiden vapaustaisteluja tukiessa.
Suomessa pidetty ETYK oli suuri neuvottelufoorumi. Siellä sovittiin pitkissä neuvotteluprosesseissa käsitelty asiakirja, jossa sovittiin rajoista ja yhteistyöstä, jotta sotia ei syttyisi. Minulla on ETYK asiakirja aina käsikirjastossa. Luen sitä aika ajoin. Sen keskeiset periaatteet voisivat olla edelleen osviittana tuleviin rauhanjärjestelyihin.