DIAKONIAN JUHLAVUOSI

1.9. tuli 150 vuotta siitä, kun Suomessa vihittiin virkaan ensimmäinen diakonissa, Matilda Hoffman. Tein nuorena asiakastyöntekijänä paljon yhteistyötä diakonissojen kanssa ympäri ensin Lapin lääniä ja sitten neljä vuotta Oulun lääniä.

Kiersin näkövammaisten luona tekemässä kuntoutussuunnitelmia, katsomassa että ne toteutuvat ja osin – jos ei muu auttanut – itse opettamassa jokapäiväisiä itsenäisen elämisen taitoja. Työ ei olisi onnistunut ilman diakonissoja.

Tulin joidenkin diakonissojen kanssa niin tutuiksi, että kävin heidän kutsustaan iltaisin seuroissa (asuin yöt hotelleissa). Näin tutustuin eri uskonsuuntauksiin ja näihin kokemuksiin perustuu myös minun positiivinen näkemykseni yhteisöjen yksilöitä kantavasta voimasta. Minulla on monista diakonissoista hirmuisen hyviä muistoja. Terveiseni jokaiselle teille missä tänään lienettekin.

Työni edellytti avarakatseisuutta ja joustavaa mieltä. Muistan päivän Sotkamossa. Minulle oli tullut tieto kahdesta sokeutuneesta henkilöstä. Ensimmäiseen tapaamiseen oli joka kerta keskityttävä, sillä kriisin ensimmäinen vaihe voi olla todella rankka.

Ensin oli keski-iän ylittänyt yksin asuva rouva. Käynnin päätteeksi hän pyysi minua lukemaan hänelle Raamattua. Lukutuokion jälkeen keskustelimme tekstistä. Rouva pyysi käymään toistekin. Hän kuntoutui sittemmin myös henkisesti hyvin.

Toinen käynti oli metsätyömiehen luona. Hän totesi lakonisesti näin käyneen, sokeritauti vei näön, kokonaan. Hänellä ei ollut vielä henkistä kriisiä (se tulee aina jossain vaiheessa). Kuntoutussuunnitelman tehtyämme, hän pyysi minua lukemaan hänelle Tiedonantajasta ”mitä se Jokinen tänään kirjoittaa”. Tiedonantaja on kommunistien lehti. Luettuani Jokisen pääkirjoituksen ja muutaman artikkelin sovimme näkevämme pian uudelleen. Tämän miehen kanssa nauroimme makeasti myöhemmin. Mies meni kehotuksestani Helsinkiin kuntoutustutkimukseen. Sieltä hänelle, lähes viisikymppiselle metsätyömiehelle!, suositeltiin opiskelua konekirjoittajaksi. ”Konekirjoittajaksi, minä!” mies nauroi minulle ja näytti känsäisiä käsiään, ”näillä nakeillako (sana oli tosiasiassa tätä rumempi) minä kirjoitan koneella?” Tätä esimerkkiä käytin usein asiakastyötä käsittelevissä luennoissani. Keskiluokka oli jo siihen aikaan irti todellisuudesta…

14.4.2022

MUKAVAA PALAUTETTA

Kuntolenkilläni kävelee usein vastaan sokea mies opaskoiransa kanssa. Tänään huomasin, että koira oli vaihtunut. En malttanut olla pysähtymättä.
Minä: Päivää. Minä olen Jussi Särkelä.
ZX: Minä olen ZX. Minä muistan sinut. Sinä olet legenda.
Minä: Ai.
ZX: Minä olin valmistumassa Arla-instituutista (Näkövammaisten ammattikoulusta) ja piti löytää työpaikka. Sinä tulit ja järjestit minut NN Oy:lle.
Minä: Totta. Nyt muistan. Iso työnantaja. Olitko siellä pitkään?
ZX: Kaksi vuotta sitten jäin eläkkeelle. Sinä järjestit minulle hyvä elämän.
Minä: Olin työllistänyt sinne ennen sinua jo yhden näkövammaisen. Minut kutsuttiin jopa tervehdyskäynnille pääjohtajan luo.
ZX: Meidän pääjohtaja oli Finnairin pääjohtaja Gunnar Korhosen ystävä. Korhonen oli hänelle kertonut, että sinä olit menestyksellä työllistänyt sokean miehen Finnairille.
Minä: Vai niin, en tiennyt.
ZX: Sinä siirryit sitten järjestöpäälliköksi.
Minä: Olin siinä välissä kuntoutuksen kurssiosaston johtajana.
ZX: Olen kuullut. Sinä laitoit sinnekin vipinää. Liikuntataitoa ruvettiin opettelemaan tanssimalla.
Minä: Sellaista. Oli mukava tavata. Pitää jatkaa, jotta hiki ei kuivu ihoon.
ZX: Nähdään.
Minä: Hyvää pääsiäistä.

Tällaiset kiitokset tuntuvat hyvältä.

KUN MINÄ TAPPOUHKAUKSIA SAIN

Itsemurhalla uhkaavista vain 1/10.000:sta toteuttaa aikeensa. Toisen ihmisen tappamisella uhkaavista aikeensa toteuttanee tätäkin harvempi. Joka itsensä tai toisensa murhaa, hän ei siitä etukäteen puhu.

Minut on uhattu tappaa kahden asian yhteydessä. Tappouhkaukset tulivat nimettöminä puhelinsoittoina, nimellisinä puhelinsoittoina sekä postikorttien ja kirjeiden välityksellä. Niissä kaikissa oli olennaista suuttumus ja viha, ei niinkään uhkaus. Vastaukseni niihin ei ollut pelko – se ei edes juolahtanut mieleeni – vaan toiminta suuttumuksen ja vihan tunteen syiden poistamiseksi. Asian julkiseksi tekeminen olisi heikentänyt oman tehtäväni edistämistä. Yhteys poliisiin olisi merkinnyt tilanteen lukkiutumista, mikä ei olisi ollut kenenkään etu.

Fyysistä uhkausta, tönimistä ja solvausta olen kokenut niin työssäni kuin yhteiskunnallisessa toiminnassa. Kun sellaista kokee, olen aina pysähtynyt miettimään toimintani oikeellisuutta. Kun olen varmistunut olevani oikealla tiellä, olen jatkanut kohti päämäärää. Itsekritiikille on aina sijansa. Kun on oikealla tiellä, voi jatkaa hyvillä mielin kohti päämäärää ja ”kiusaamiselle” voi lähinnä nauraa.

Lähtökohtaisesti olen ymmärtänyt uhkaajiani. Kun olen saattanut sokean ”uuninpankkomummon” lastensa taloudesta kuntoutukseen ja sitä kautta itsenäiseen elämään, on muun perheen talous saattanut ratkaisevastikin heiketä, kun mummon eläke ei tulekaan enää yhteiseksi hyväksi. Samalla tavalla on käynyt silloin, kun olen saattanut kansaneläkkeen talouteen tuoneen nuoren ammatilliseen oppilaitokseen kauas kotoa. Köyhyys pakottaa ihmiset raadollisiksi. Heidän suuttumuksensa, jopa vihansa tavallisia sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä, saati ”herroja” kohtaan on luonnollista. Elleivät he tuntisi vihaa, olisi se oire alistumisesta ja luovuttamisesta. Ja siinä tapauksessa ihmisen asiat olisivat todella huonossa jamassa.

Molemmat tappouhkaukseni liittyvät työhöni toiminnanjohtajana Mielenterveyden Keskusliitossa.

Keräsin vuonna 1996 vitsejä, juttuja ja kaskuja mielisairaista, hulluista ja mielisairaaloista. Niitä tuli yli tuhat. Valtaosa oli potilaiden lähettämiä. Kirjailija Kalevi Kalemaa toimitti niistä ja jo ilmestyneistä lääkärikaskukirjoista kirjan ”Voiko vessanpytystä pilkkiä?” Kirjasta tuli valtava menestys. Sitä myytiin yhteensä 30 000 kappaletta.

Monet loukkaantuivat. Kirjan esipuheen mukaan sain kolmisenkymmentä puhelinsoittoa, parikymmentä kirjettä ja postikorttia. Kaksi yhteydenottoa sisälsi tappouhkauksen. Sen sijaan mielensairailta ja mielenterveyskuntoutujilta tuli vain myönteistä palautetta. Eniten kirja aiheutti pahaa mieltä mielensairaiden omaisissa. Se on luonnollista, omaisen osa on toisinaan hyvin rankka.

Tein melkoisesti työtä, jotta omaiset oivaltaisivat vitsien kuntouttavan merkityksen. Ihminen, joka kykenee ja osaa nauraa myös itselleen, on tasapainoinen, tässä tapauksessa siis kuntoutunut. Minulle jäi tunne, että viestini meni perille. Suuttumus suli. Ja hengissä olen.

Tätä rankempi tilanne syntyi Rovaniemellä. Siellä perustettiin yhdistyspohjainen mielensairaiden kuntoutuskoti varakkaalle omakotialueelle. Toimin hankkeessa konsulttina. Esitin, että ennen toiminnan käynnistämistä yhdistys järjestäisi kuntoutuskodissa tiedotus- ja tutustumistilaisuuden lähistön asukkaille. Olin kokenut ne myönteisiksi mm. Espoossa, jossa tuohon aikaan perustettiin vastaavia kuntoutuskoteja.
-Ei Rovaniemellä voi mitään sattua, oli yhdistyksen puuhanaisten näkemys.

Toiminnan käynnistyessä kyseisellä asuinalueella syntyi hirmuinen haloo. Minuun oltiin yhteydessä, että millä oikeudella minä tuhoan ihmisten suurella vaivalla hankkimien kotien rahallisen arvon. ”Ei tänne enää kukaan uskalla muuttaa, kun hulluja vilisee joka puolella. Ei lapsiakaan uskalla ulos päättää.”

Minua tapettiin, niin että mielikuvitusveri seinille roiskui. Tappouhkaukset olivat aivan suoria. Eräs mies sanoi, että kun Rovaniemelle tulen, en sieltä hengissä lähde. Tämä mies esiintyi jopa omalla nimellä. Niin rohkea hän oli.

Järjestin kuntoutuskodissa kaikille avoimen tilaisuuden. Pääpuhujana yhteisöllisyydestä oli Lapin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Kyösti Urponen. Kutsu tilaisuuteen julkaistiin Lapin Kansassa ja paikallinen radio teki tilaisuudesta jutun sekä ennen että jälkeen tilaisuuden. Paikalle tuli ihmisiä muistaakseni tusinan verran. Se tepsi. Häly vaimeni. Ja hengissä olen.

                ***

Olli ihmetteli, miksi Erkillä oli uimarannalla parempi naisonni kuin hänellä.
-Yksinkertaista, Erkki valisti. -Laitan uikkareihini perunan.

Olli päätti kokeilla samaa, mutta tulos ei ollut odotusten mukainen. Naiset kiersivät uimarantaleijonan entistä kauempaa. Erkki katseli touhua hetken ja neuvoi Ollia:
-Peruna kannattaa laittaa etupuolelle.

PARAS POMONI LUMOSI KEKKOSEN

Olen pääsääntöisesti tullut hyvin toimeen pomojeni kanssa. Heistä ylimmäksi työurallani nousee Inger Lindgren. Hän oli alueosaston pomo työskennellessäni Sokeain keskusliiton (myöh. Näkövammaisten keskusliitto, nyk. Näkövammaisten liitto) aluesihteerinä ensin Lapin läänin ja myöhemmin Oulun läänin alueella. Siirtyessäni keskusliiton toimistoon Helsinkiin vuonna 1983, Inger oli vastaperustetun Suomen Kuurosokeat ry:n ensimmäinen toiminnanjohtaja. Työhuoneemme olivat samalla käytävällä.

Erilaisista lähtökohdistamme ja maailmankuvastamme huolimatta Ingerille ja minulle syntyi heti ensi tapaamisessa läheinen yhteys. Se johti paitsi molemminpuoliseen luottamukseen, myös toistemme tukemiseen eri tilanteissa. Meille oli yhteistä halu kulkea eteenpäin, tarkastella asioita tulevaisuuden visioista käsin ja kiintymys huumoriin. Ei niin vaikeaa asiaa, ettemmekö olisi nähneet siinä myös huvittavia piirteitä.

Inger asettui puolelleni silloinkin, kun työnantajamme johto määräsi hänet panemaan Oulun aluesihteerin eli minut ”aisoihin”. Kun argumentoin hänelle miten kehittämäni hanke palveli näkövammaisia, hän yhtyi näkemykseeni sanoen ”jatka samalla tavalla, minä otan siitä vastuun”. Hän oli aina sanojensa takana. Häneen saattoi luottaa, kun oli itse luottamuksen arvoinen.

Inger kykeni toimimaan oman näkemyksensä mukaisesti, koska hän oli taloudellisesti riippumaton. Hänen toimeentulonsa ei ollut yhden työnantajan varassa.

Melko pian Inger rupesi testaamaan omia ajatuksiaan keskustelemalla minun kanssani. Viikoittaiset puhelinpalavarimme kestivät toisinaan jopa kaksi tuntia. Hän puhui keskusliiton toimistossa työhuoneessaan ja minä Oulun toimistolla. Hän kävi melko usein Oulussa ja teimme yhteisiä työmatkoja läänin alueella. Inger koki ne jännittävinä, koska varakkaisiin olosuhteisiin tottuneelle tavallisten ihmisten kodit ja elämä olivat outoja. Vein kerran hänet tarkoituksella Kainuussa kahteenkin hyvin köyhään perheeseen. Inger kauhistui. Hänestä oli käsittämätöntä, että Suomessa ei oltu hoidettu kaikkien ihmisten asioita kuntoon. Ingerillä oli laaja ja hyvä sydän.

Vaikka hänellä oli paljon tuttavia, minusta häntä vaivasi yksinäisyys. Ei ollut ketään, jolle luottamuksellisesti puhua, lukuunottamatta ehkä hänen sydänystäväänsä Kaijaa. Kaija oli kuitenkin hänen alaisensa kuurosokeiden työntekijä. Hän katsoi, että minä sovelluin hänelle keskustelukumppaniksi. Minulle hän puhui myös ideansa perustaa kuurosokeille oma yhdistys. Kuurosokeiden huolto ja kuntoutus tapahtui siihen aikana osana näkövammaistyötä.

Inger ei saanut ajatukselleen kuurosokeiden omasta yhdistyksestä tukea Näkövammaisten keskusliitolta, ei sosiaali- ja terveysministeriöstä, ei mistään. Raha-automaattiyhdistys ei voinut ottaa asiaan kantaa, koska se olisi ollut yhden avustettavan järjestön sisäisiin asioihin puuttumista (tähän kirjoittamattomaan sääntöön tuli myöhemmin muutos). Muistan, kun Inger sanoi minulle nauraen, että he eivät tiedä kenen kanssa ovat tekemisissä. ”Mitä ajattelet Jussi, jos menen käymään Kekkosen luona”, hän sanoi.

Mielestäni ajatus oli upea. ”Käytä hyväksesi luontaista viehätysvoimaasi”, innostuin. ”Niin minä teen.”

TP Urho Kekkosella oli sympatiat näkövammaisjärjestöjä kohtaan. Hänen veljensä Jussi oli sotasokea. Kävi kuten arvasimme, Kekkonen otti Ingerin vastaan. Loppu on osa sosiaali- ja vammaishistoriaa. Osa jää aina historiankirjoista pois. Korjaan kuurosokeiden osalta puuttuvan osan tässä. Inger kertoi minulle menestyksekkäästä käynnistään Urhon luona.

Hänet vietiin istumaan tuoliin. Kekkonen saapui huoneeseen. Hän otti tuolin ja toi sen Ingerin eteen istuutuen siihen. Kekkonen tiedusteli asiaa. Inger kertoi. Keskustelun päätteeksi TP sanoi suosittelevansa sosiaali- ja terveysministeri Johannes Koikkalaiselle kuurosokeiden yhdistyksen perustamista ja sille rahoituksen järjestämistä. Näin tapahtui. Ministeriöltä tuli heti alkurahoitus ja jatkossa yhdistystä avusti Raha-automaattiyhdistys. Kekkonen luovutti Ingerille muistoksi käynnistä kuvan itsestään. Suomen Kuurosokeat ry. perustettiin vuonna 1980.

Kun siirryin keskustoimiston palvelukseen, istuin usein Ingerin työhuoneessa. Inger halusi minun kuuntelevan hänen ajatuksiaan kuurosokeiden aseman kehittämisestä Suomessa. Ensimmäiseksi perustettiin kuurosokeille oma talo. Se sijoittui Tampereelle Hervantaan ja luotiin yhdistykselle oma aluesihteeriverkosto. Yhdistyksen hallitukseen Inger halusi keskeiset sidosryhmät kuurosokeiden rinnalle. Kansainvälisenä ihmisenä Inger loi heti yhteydet Helen Keller Centeriin ja pohjoismaiseen kuurosokeiden työntekijöiden koulutuskeskukseen, joka sijaitsee Tanskassa. Inger piti välttämättömänä, että myös minä lähden sinne. En halunnut, koska olin juuri avioitunut ja meille oli lapsi tulossa.

Vuonna 1985 Inger sairastui vakavasti harvinaiseen keuhkojen kimmoisuuden vievään sairauteen. Hän makasi HYKS:ssä muutaman kuukauden. Kun selvisi, että Inger ei enää palaa sairaalasta, pyysin päästä käymään hänen luonaan. Sain vastaukseksi, että ”en halua Jussin näkevän minut tällaisena kuin nyt olen”. Ymmärsin. Inger oli tarkka omakuvastaan. Hän lähetti minulle valokuvansa ja Urho Kekkosen hänelle ojentaman kuvan. Ne ovat minulla muistona Ingeristä.

21.12.2018

RUNONI VUODELTA 1981 kertoo, että jo tuolloin aistin sen yhteiskunnallisen muutoksen, joka on johtanut kaiken markkinaistamiseen. Alla pitkästä runosta kaksi ensimmäistä säettä. Tuolloin purin tunteeni runoina, joita en osannut enkä osaa vieläkään kirjoittaa. Kuva on otettu noin kolme vuotta myöhemmin, ennen kuin jouduin ottamaan silmälasit.

Riisto on pukeutunut niin moneen kaapuun,
että silmät, korvat, tunne, ymmärrys
ei enää riitä sen paljastamiseen.
Aika on muuttanut ihmisten ajatuksia,
elämäntapaa.
Tavaraa nyt kansa janoaa;
enempi ja yhä enempi kulutettavaa
-ja harva huomaa syövänsä itseään.

Epäuskoisesti uusi persoonallisuus hymähtää
heille, jotka näkevät ja puhuvat
toimivat.
Enää ei tavoitella yhteistä onnea,
ei nähdä solidaarisuutta.
Keskiössä kiiluu markkinamiesten yksilöllisyys
ja omahyväinen etappi.
(1.8.1981)

NAISJOHTAJAT ASUVAT MEILLÄ

Kuvassa: Mona Särkelä-Kukko

Keskuskauppakamarin Keksin Naisjohtajat esiin! –kampanja nosti 365 maamme menestynyttä, lujatahtoista ja rohkeaa naisjohtajaa esiin. Mukaan valittiin kaikki ”minun” naiseni, vaimoni Riitta ja tyttäret Rosa ja Mona. Olen siis Suomen ainoa mies, joka ylsi näin hienoon menestykseen, tietysti ”naisteni” ansiosta.

Keskuskauppakamarin kampanjasta ja valinnoista löydät tekstiä sivulta naisjohtajat.fi/keksi/. Tältä sivulta olen varastanut ”naisteni” esittelyt. Nuorimmasta alkaen:

Mona odottaa toista lasta. Hän jää äitiyslomalle reilun kahden viikon kuluttua (26.6.17). Johtajuuden ja äitiyden yhdistäminen on mahdollista. Monalla toisin on apuna upea aviomies, Sakari, joka jäi jo ensimmäisen lapsen aikana koti-isäksi, kunnes lapsi pääsi päiväkotiin.

Mona Särkelä-Kukko

s. 1984

Suomen Setlementtiliitto
Toimialajohtaja

”Olen reilu kolmekymppinen yhteiskuntatieteiden maisteri ja kansalaisjärjestöosaaja. Työskentelen toimialajohtajana Suomen Setlementtiliitossa, alueenani seniori- ja vanhustyö sekä kehittäminen ja vaikuttavuus.”

Kuka nainen on inspiroinut sinua ja miksi? 
Inspiroidun helposti uusista ihmisistä, erilaisista tavoista ajatella ja elää. Yksi minua inspiroinut nainen on Nobelin rauhanpalkinnon saanut Jane Addams. Hän puolusti omaan aikaansa nähden hyvin ennakkoluulottomasti kaikkien kansalaisten oikeuksia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaati naisten äänioikeutta ja puhui rauhan puolesta.

Kuka on työntänyt sinua urallasi eteenpäin?
Minulla on ollut onni olla vahvojen naisten ympäröiminä niin henkilökohtaisessa kuin työelämässäkin. Itse olen urapolkuni raivannut. Silti olen voinut luottaa siihen, että vaikeina hetkinä en jää yksin. Esimerkiksi äitini Riitta Särkelä on tsempannut minua eteenpäin – hän on myös mukana tässä kampanjassa.

Minkä olet urasi aikana kokenut haastavaksi?
Aina ei ole kovin helppoa olla nuori, nainen ja johtaja. Välillä työssä tulee vastaan tilanteita, joissa toivoisi, ettei tarvitsisi rämpiä sanojen ”nuori” ja ”nainen” läpi kohti sanaa ”johtaja”.

Jos voisit välttää yhden virheen, mikä se olisi?
Virheitä ei voi välttää eikä niitä kannata pelätä. Jos pelkää virheitä, rajoittaa itse itseään. Virheitä tulee, niille voi nauraa tai niitä voi itkeä. Ja sitten ottaa niistä opikseen.

Mitä tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa?
Tavoitteeni on olla hyvä ihminen, äiti ja johtaja. Haluan kehittyä, oppia ja ymmärtää ihmisiä, yhteiskuntaamme ja maailmaa. Tavoitteenani on kerätä kaikilla elämänalueilla elämänviisautta, joka näkyy naururyppyinä silmieni ympärillä istuessani vanhana pihakeinussa omenapuun alla.

Tabut:
Yksi johtajan tärkeimmistä piirteistä on empaattisuus eli kyky ymmärtää toista ihmistä. Empaattisuus ei ole turhaa pehmoilua tai huonoa johtajuutta, vaan taitoa kohdata ihminen.

Paras vinkkisi arjen helpottamiseksi?
Optimistinen ja utelias elämänasenne sekä värikoodattu sähköinen kalenteri.

Neuvosi naisille:
Uskalla olla erilainen, tai pikemminkin uskalla olla omanlainen. Älä asetu itsesi tai kenenkään muun luomaan kehikkoon. Usko itseesi, silloinkin kun muut ympärillä eivät usko ja todista heidän olevan väärässä.

Rosa Meriläinen

s. 1975

Ajatushautomo Hattu
Johtaja, kirjailija

”Olen Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja yhdessä Saara Särmän ja Johanna Vehkoon kanssa. Päätoimeni on kuitenkin olla vapaa taitelija. Se antaa minulle mahdollisuuden omistautua ajoittain vallankumoukselle. Yksi projekteistani onkin Suomi100 -juhlavuoden kärkihanke WOW – Women of the world Finland, jota johdan yhdessä Paulina Ahokkaan ja Pauliina Ståhlbergin kanssa. WOW juhlii naisia ja tyttöjä, sillä uskomme naisten voivan olla ratkaisu maailman ongelmiin. Lisäksi olen hallituksen puheenjohtajana yrityksessä The Touchee Tales Oy, jonka tavoitteena on saada kaikille enemmän ja parempaa seksiä: kun naiset iloitsevat omasta seksuaalisuudestaan ja saavat välineitä kertoa omista tarpeistaan, kaikki saavat sitä.

Nuoruuteni tuntui ensin menneen hukkaan kokoushuoneissa, mutta kieltämättä järjestötyö, lobbareiden mankeli ja politiikka ovat pehmittäneet minusta ihmisen, joka osaa tarvittaessa työskennellä monenlaisten ihmisten kanssa, vajaiden raha- ja aikaresurssien maailmassa. Taide – kirjoittaminen ja lukeminen – taas pitää minut yhteydessä omaan haurauteeni ja herkkyyteeni.”

Kuka nainen on inspiroinut sinua ja miksi?
Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen on minulle tärkeä esikuva. Hänestä näen, miten ajattelu tarvitsee ympärilleen vapaata hengitystä. Ihminen voi olla aikaansaava, vaikka ei koko ajan puristaisikaan. Esihenkilönä idolini on entinen esihenkilöni Satu Hassi, joka näytti ettei kunnioitusta tarvitse ansaita hierarkiaa korostamalla. Jos pomolla on hyvä itseluottamus, hänen ei tarvitse esittää yliasiantuntijaa, pompottaa tai päsmäröidä. Ihailen myös Liisa Jaakonsaarta, jonka johtajuus on todellista edellä kulkemista: kuvia kumartelematta hän kulkee kohti omaa visiotaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Ihailuni Aung San Suu Kyita kohtaan on vain lisääntynyt nyt, kun hän on päässyt näyttämään kyntensä demokratian palveluksessa. Hänen tiensä muistuttaa siitä, miten täydellinen on hyvän pahin vihollinen.

Kuka on työntänyt sinua urallasi eteenpäin?
Itse olen voimalla työntynyt sinne minne vetoa tunnen, riippumatta siitä onko työntäjiä ollut tarjolla. En ole erityisen hyvä ottamaan apua ja tukea vastaan, mutta toki kustantaja Silja Hiidenheimo oli aikuisen ikäni tärkein tukija: hän uskoi minuun ja se antoi voimaa toteuttaa monivuotisia yksinäisiä kirjahankkeita. Hiidenheimon kuolema on ollut valtava menetys niin minulle kuin koko suomalaiselle kirjallisuuden kentälle.

Minkä olet urasi aikana kokenut haastavaksi? 
Epäonnistumisten sietäminen ja hyväksyminen on ihmisenä olemisessa ylipäänsä haastavinta. Koin olleeni huono kansanedustaja ja tämä ajatus aiheuttaa edelleen sietämätöntä kipua.

Jos voisit välttää yhden virheen, mikä se olisi?
Virheiden välttäminen olisi se suurin virhe, joten sitä vältän.

Mitä tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa?
Aion kirjoittaa romaaneja, jotka saavat ihmiset ymmärtämään ihmisen haurautta ja epätäydellisyyden kauneutta. Tavoitteenani on maailma, jossa jokainen saisi kukoistaa omanlaisenaan minänä, ahtaiden rooliodotusten kaventamatta. Minä uskon, että jokainen ihminen on kaunis ja täynnä hämmästyttävää potentiaalia. Olen osa sitä emansipaatioliikettä, joka tämän potentiaalin vapauttaa yksilön ja yhteiskunnan täyteen käyttöön. Sen liikkeen nimi on feminismi.

Tabut:
Sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuminen vaatii sitä, että myös naisten on luovuttava jostain.

Paras vinkkisi arjen helpottamiseksi?
Valitse taistelusi.

Neuvosi naisille:
Sukkahousujen päälle kannattaa laittaa toiset alushousut, jotka pitävät sukkahousut haaroista ylhäällä.

Riitta Särkelä

s. 1957

Ensi- ja turvakotien liitto ry
Pääsihteeri

”Olen yhteiskuntatieteilijä ja johtanut sosiaali- ja terveysjärjestöjä 1990-luvun alusta lähtien. Lisäksi olen ollut aktiivisesti johtavissa luottamustehtävissä eurooppalaisissa järjestöissä mm. Euroopan köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen verkoston, EAPN, varapuheenjohtajana.”

Kuka nainen inspiroinut sinua? 
Tarja Halonen ja Miina Sillanpää rohkeina ihmisoikeuksien, naisten ja lasten oikeuksien puolustajina.

Kuka on työntänyt sinua urallasi eteenpäin?
Alussa äiti, sittemmin lukuisat naiset ja myös puoliso.

Minkä olet urasi aikana kokenut haastavaksi?
Naisten vähättelyn. Osaamattomampi mies niin helposti sivuuttaa osaavan naisen.

Jos voisit välttää yhden virheen, mikä se olisi?
Olisin vieläkin aktiivisempi naisten ja tyttöjen aseman puolustamisessa Suomessa ja etenkin kansainvälisesti.

Mitä tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa?
Haluan vaikuttaa haavoittavissa olosuhteissa elävien naisten ja lasten aseman parantamiseen.

Tabut:
Äitiyden ja uran rakentamisen yhteensovittaminen.

Paras vinkkisi arjen helpottamiseksi? 
Nais- ja perheystävällinen työelämä sekä naisten vertaistuki.

Neuvosi naisille:
Ole ylpeä osaamisestasi, opettele jatkuvasti uutta, tue toisia ja mene rohkeasti eteenpäin.

Näyttelijä-laulaja Oona Airola laulamassa Kaj Chydeniuksen säestyksellä Miina Sillanpään kuva takanaan. Kuva kertoo meille, että saamme yhteiskunnallisen toimintavoimamme myös menneestä oppien.

VIISI PARASTA KUVAANI 2016

VUODEN KUVANI 5

Viides ja viimeinen vuoden kuva esittää Oona Airolaa laulamassa Kaj Chydeniuksen säestyksellä taustanaan Miina Sillanpää. Näen kuvassa vahvaa symboliikkaa. Loimme parempaa elämää Miina Sillanpään aikana, niin tulemme myös me tekemään.

Suomessa on menneillään neljä onnetonta kehityssuuntaa, joista kukin kytkeytyy toisiinsa. Ne muodostavat kokonaisuuden. Vaihtoehtoisen politiikan toteuttaminen ei ole mahdollista, ellei torjuta niitä kaikkia. 

* Epäsolidaarinen yhteiskuntapolitiikka turmelee satojen tuhansien ihmisten elämän. Pahimmalta osaltaan välittämättömyyden politiikkaa voisi verrata jopa tappoon, koska vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten keski-ikä jää huikeat kaksitoista vuotta hyvinvoivien ihmisten elinikää pienemmäksi. Kun politiikka edistää hyvinvoivien ihmisten hyvinvointia ja polkee huonosti voivia, murentaa se kansan yhteistä moraalia. Isänmaa ei ole isänmaa kaikille.

* Onneton demokratiakehitys on merkinnyt, että ihmisten näkemyksillä yhteiskunnan hoitamisen suunnasta ei ole merkitystä. Ihmisten tarpeilla ei ole enää väliä. Jo kuolleeksi luultu sosiaalidarwinistinen ajattelu on vironnut. Valtamediassa Björn Wahlroos ja Sanni Grahn-Laasonen ovat varteenotettavia sosiaalidarwinistisia ”ajattelijoita”.

Ylätasolla poliitikot ja ylemmät virkamiehet noudattavat länsivalloista tulevia oikeistolaisimpia ohjeita välittämättä vaalilupauksista. Kun ihmiset äänestävät hyvinvointivaltiollisen politiikan puolesta, tästä välittämättä poliitikot purkavat hyvinvointivaltiollisia rakenteita. Tämä johtaa autoritäärisyyden ja jopa äärioikeiston kasvuun.

* Sananvapauden huono tila. Valtamedia uutisoi valikoidusti ulkomaiden tapahtumista. Natolle kielteiset tapahtumat jätetään kertomatta. Kun Ylen toimituksen päällikkö Pekka Ervasti kertoi kesällä yhdysvaltalaisten hävittäjien, rynnäkköpanssarien ja laivasto-osaston tulosta Suomeen, hän sai potkut. Yksikään valtamedia ei kirjoittanut miten brittiläiset ja yhdysvaltalaiset hävittäjät pörräsivät koko kesän ilmatilassamme. Loppuvuonna Yle heitti lisää kokeneita journalisteja ulos. Valtavirrasta poikkeava kerronta ei pääse enää valtamediaan, eikä juuri edes suurten kustantamoiden kirjoihin.

Helsingin Sanomat pitää näyttävästi esillä rasistista ja äärioikeistolaista liikehdintää. Se ei maininnut sanallakaan kansalaisten 3.9. joukkomielenosoituksesta. Sitä vastoin se uutisoi näyttävästi seuraavan päivän vähälukuisen rasistisen mielenosoituksen Itäkeskuksessa haastatellen jopa kuvien kera sen osanottajia.

Sananvapauden surkeaa tilaa kuvaa kansanvaltaisten puolueiden ja liikkeiden median määrällinen ja laadullinen alennustila. Sillä ei ole ollut kykyä kertoa seikkaperäisesti ja totuudenmukaisesti maailman ja Suomen tilasta. Se on antanut runsaasti tilaa vallitsevan epädemokraattisen politiikan puolestapuhujille. Meillä on siis tehtävää myös kansanvaltaisten puolueiden sisällä.

* Ulkopolitiikassa Suomi on jättänyt taakseen vaiheen, jossa ohjenuorana oli toimia lääkärinä, ei tuomarina. Aktiivinen kiinnittyminen Yhdysvaltain (Naton) liekaan on merkinnyt sotapolitiikan tulon osaksi Suomen ulkopolitiikkaa. Yhdysvaltain vihollisista on automaattisesti tullut Suomen vihollisia. Vaikka tiedämme, että Suomen kansa on voinut aina paremmin silloin kun suhteet Venäjään on ollut kunnossa, ylätason poliitikot eivät ole siitä välittäneet. Oikeistopolitiikkoja ei yksinkertaisesti kiinnosta kansan hyvinvointi. Surkeinta on, että kännykkäkansa on kiinnittynyt samaan liekaan kuin Suomea tällä hetkellä johtava eliitti. Kännykkäkansa uskoo kännykästään lukemansa otsikot ja robotoi ajattelunsa ja toimintansa sen mukaisesti.

Suomessa ja koko Euroopan unionissa on eletty sellaista politiikan vaihetta, joka ei kestä. Kautta historian eliitin irtoaminen kansan tarpeista on johtanut myllerrykseen. On selvää, että se on edessä myös nyt. Meneekö siihen vuosi vai kymmenen vuotta, on meidän ihmisten näkemyksistä, rohkeudesta ja aktiivisuudesta kiinni.

Kohti kunnallisvaaleja

Tulevana vuonna pidetään kunnallisvaalit. Niissä ratkaistaan miten paikallisista tarpeistamme huolehtiminen järjestetään. Mutta ne ovat myös yleisvaalit. Ihmiset kunnissa eivät voi voida hyvin, jos valtakunnan tasolla rahat ohjataan pörssiyhtiöille. Mitä suurempi äänipotti nykyistä menoa vastaan, sitä suuremmat mahdollisuudet kunnissa huolehtia kuntalaisten asioista. Lienee tarpeellista tukea hyvää kunnallisvaalitulosta erilaisilla joukkoesiintymisillä.

Tärkeää on joka hetkessä ja paikassa sanoa mitä ajattelee. Emme suostu sulkemaan suitamme. Osoitamme avoimesti suomalaisen demokratian ja sananvapauden kuihduttajat.

Sanon mitä ajattelen. Hyvää Uutta Vuotta kaikille kavereilleni. -29.12.2016

Siskoni Helena Särkelä sylissään tyttären tytär Eevi.

VUODEN KUVANI 4

Vuoden neljännessä kuvassa on tänä vuonna kuollut siskoni Helena vanhemman lapsenlapsensa Eevi sylissään.

Minulla on taipumus ajatella, että kun ihminen suuntautuu itsestään ulospäin, hänellä on hyvä perusturvallisuus ja selkeä maailmankatsomus. Hän on yhteisöllistynyt vastuunottoon ympäristöstään ja kanssakulkijoistaan. Hänellä on tietoisuutta ymmärtää erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Ulospäin suuntautuneet ihmiset jaksavat, koska he ovat yhdessä.

Paine sosiaalisesti elämäänsä orientoituvia ihmisiä kohtaan on pitkän aikaa kasvanut. Yhteiskunnallinen ilmapiiri suosii ihmistä, jonka huomio on kääntynyt sisäänpäin ja ajattelu lähtee omista tunteista ja kokemuksista. Jopa tätä koskeva kritiikki saattaa ahdistaa häntä. Repaleinen tai sokea kuva ympäristöstä ja itsestä on tärkein itsekkyyden lähde. Syy ei ole heidän. Finanssikapitalistinen maailma tarvitsee kuluttamiseen valmiita ihmisiä ja luo heitä. Sen mukaan hyvä ihminen on yksittäisten tavaroiden tai palvelujen tai mielihalujen haluaja ja hankkija, ja kun se on hankittu, hän hamuaa seuraavaa. Halun ihmisen sielun ontto tyhjyys panee hänet haluamaan aina jotain. Rauhoittuminen on hänelle vaikeaa, usein mahdotonta. Liike on tärkeintä, ei sisältö.

Perhe tai läheisyhteisö ja niiden sisäiset perinteet ja toimintatavat ovat voimanlähde, joka vahvistaa yhteisöllisyyttä ja solidaarisuudentunteita kaikkia maailman sorrettuja ihmisiä kohtaan. Ne antavat varmuuden sanoa ja toimia silloinkin, kun tuntuu että koko yhteiskunta on eri mieltä tai myös, ne antavat henkisen valmiuden jättää sanomatta. Sanominen ei aina ole välttämätöntä. Ei turpiinsa kannata tahallaan ottaa.

Yhteiskunnallisesti paluu yhteisvastuun yhteiskuntaan voi tapahtua vain kansalaisten mahdollisimman laajan kansalaistoiminnan ja vaadittaessa joukkoliikehdinnän avulla paremman tulevaisuuden puolesta. Yliyksilöllisyyden myrkky tukahtuu, kun ihmiset toimivat sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa rakenteellinen väkivalta on purettu minimiinsä. Tämän utopian toteutuminen on ainoa mahdollisuus pelastaa tämä maailma ja siinä mukana suomalainen yhteiskunta sekä suomalaisuus.

Näine mietteineni olen ylpeä vaimoni Riitan ja minun perheestäni. Pois korskeus, kun sanon että perheessämme ajatellaan monista asioista eri tavalla, mutta perusjuonne on yhteinen. Jokainen meistä haluaa olla mukana tekemässä parempaa elämää ihmisille. Yhdessä, ei erikseen ja itseään korostaen.

Kuluneen vuoden aikana oli useita mukavia hetkiä. Tärkeimpinä nostan esiin poikamme Juhanan valmistumisen kauppatieteiden maisteriksi. Siinä oli juhlimisen syytä kerrakseen. Kun Juhana vielä sattui työllistymään järjestöön, olemme todellinen järjestöperhe.

Vaimoni Riitan väitöskirjan valmistuminen oli erityinen tapaus. Sitä juhlittiin sukulaisten, ystävien ja tuttavien kanssa. Vuosi 2016 jää perheessämme historiaan saavutusten ja ilon vuotena.

Elämään kuuluu myös menetykset ja suru. Siskoni Helena kuoli maaliskuun viimeisenä päivänä. Hän kuoli aivan liian nuorena.

Suru on kummallinen kokemus. Väliin se peittyy arjen alle noustakseen taas esille. Jouluntienoolla olen ajatellut kovasti neljä vuotta itseäni nuorempaa Helenaa. -29.12.2016

Esittelen Arjen oopperan sisältöä. Veikko kirjoittaa omistuskirjoituksia. Milloinkaan aiemmin ei Alavudella ole ollut kirjan julkistamistilaisuudessa yli 50 ihmistä.

VUODEN KUVANI 3

Valitsen vuoden kolmanneksi kuvaksi Arjen oopperan julkistamistilaisuudesta Alavudella otetun kuvan. Vierelläni on Veikko Niemistö, josta sain kirjan kirjoittamisen myötä hyvän ystävän.

Kun olin nuori poika, kotimme olohuone oli joskus täynnä miehiä. He kuuntelivat radiosta poliittista puhetta. Noilta ajoilta ovat jääneet mieleeni nimet Väinö Tanner, Emil Skog, Sukselainen ja Hertta Kuusinen. Minä seurasin enemmän olohuoneen miehiä kuin kuuntelin radiota. Koulumatkoilla poikkesin toisinaan pieneen mökkiin, jossa asui vanha mummo. Hän antoi minulle mehua ja pullaa. Hän puhui minulle entisistä ajoista asioita kuin aikuiselle eli vertaiselleen. Hän opetti minut kiinnostumaan ”vanhoista tapahtumista ja asioista” ja sen myötä sosiologiasta ja historiasta. Hän oli mielenkiintoinen ihminen, elämänkokemuksessaan ja –viisaudessaan tavallinen mummo. Kerran jo yliopistossa opiskellessani päätin käydä hänen luonaan. Ei ollut mökkiä, ei mummoa. Elämänkierto oli tehnyt tehtävänsä.

Pienestä pitäen olen ollut kiinnostunut ihmisestä. Mikä ihminen on? Mikä on tämä maailma, jota ihminen asuttaa? Kiinnostukseni on ohjannut ammatinvalintojani. Se myös tarjosi minulle jo varsin varhain elämäni tarkoituksen: Kuolinvuoteellani minun tulee tietää missä olin.

Miksi osa ihmisistä haluaa vierottaa itsensä todellisuudesta? Addiktioiden mahti on suuri ja näyttää, että se vahvistuu. Asiasta kiinnostuneille suosittelen kirjaa, Tammi Tuukka & Raesto Pauliina (toim.), Addiktioyhteiskunta. Riippuvuus aikamme ilmiönä, 2013.

Yksi, vaikkakaan ei suurin, riippuvaisten ryhmä on alkoholistit. Heidän kärsimyksensä ohitetaan heikoiksi ja pahoiksi tuomittuina ja syrjään sysättyinä. Kilpailuyhteiskunnan otteessa heidän kärsimyksensä lievittämiseen ei välitetä antaa rahaa. Vain yksittäiset – ja myyvät – omakohtaiset alkoholistien säälikertomukset saavat hetkittäin mediahuomiota. Valitettavasti nämä kertomukset useimmiten vain lisäävät väärää tietoa alkoholismista ja sen syistä.

Minä ihmettelin jo opiskeluaikana kesätyössä alkoholistihuoltolassa miten hyväntahtoisia, syvällisesti ajattelevia ja lämpimiä ihmisiä huoltolan asiakkaat olivat. Heissä oli yksi yhteinen ominaisuus: jokainen oli valmis lähes karnevalistisin keinoin vastustamaan auktoriteetteja. Siis puheissa. Ollessani myöhemmin satamakaupungin sosiaalitoimistossa, jossa tehtäväni oli alkoholistien ja irtolaisten (so. asunnottomien naisten) huolto, ymmärsin, että eivät kaikki ole ”lämpimiä” ja ”hyväntahtoisia”. Alkoholisti on siinä mielessä tavallinen ihminen, että hän voi olla kuka tahansa meistä. Lähes joka kymmenes ihminen, joka kävelee meitä vastaan, on suurkuluttaja tai alkoholisti.

Alkoholismi ei välttämättä synny suuresta juodusta viinan määrästä. Ihminen voi olla alkoholisti jo ennen ensimmäistä ryyppyä. Ihmisellä voi olla psyykkinen alttius addiktoitua työhulluuteen, tietokonepelaamiseen, seksiin tai mihin tahansa ennen varsinaista addiktoitumista.

Ihmiselle, jota humaltuminen kiehtoo, on hyödyllistä tutustua miksi niin on. Kun ihminen havaitsee jatkavansa pikkujoulussa tai perhejuhlassa ottamista, vaikka muut lopettavat, hänen on mielekästä pohtia miksi niin käy. ”Pitäisikö minun olla kokonaan ottamatta?”, kysyi eräs soittaja minulta. ”En tiedä”, sanoin, ”sinun kannattaa harkita onko sinusta kohtuukäyttäjäksi. Jos humaltuminen tuo erityisen hyvän tunteen ja muistelet sitä seuraavana päivänä hyvänä kokemuksena, kannattaa sinun mielestäni olla viinan suhteen harkitsevainen.”  Näin sanoen tiedän, että kyseisestä henkilöstä tulee todennäköisesti juoppo. Vain harvalla on riittävästi tietoisuuden tuomaa tahdonvoimaa välttää vahvoja mielihaluja. Se ei ole hänen syynsä. Se on yksi ihmisen ominaisuus.

Alkoholistien omaisille on tärkeä havainto, että heidän juova isänsä tai äitinsä, veljensä tai siskonsa ei ole paha ihminen, vaikka hän juo. Olen saanut useita puhelinsoittoja, jossa soittaja on kiittänyt minua lukiessaan kirjani Arjen ooppera. ”Nyt minä ymmärrän kuollutta veljeäni”, sanoi yksi soittajista. Yksin nämä kiitokset palkitsevat kirjoittamiseen kuluttamani ajan. -26.12.2016

VUODEN KUVANI 2

Vuoden toisessa kuvassa olen pitämässä puhetta 3. syyskuuta mielenosoituksessa Helsingissä. Suomessa on menneillään kaksi kapinaa. Kapinoinnin aloitti SSS/SOS-hallitus. Sen kapina kansaa vastaan on merkinnyt jo aikaisemmin rapautettujen hyvinvointivaltiollisten rakenteiden edelleen purkamista. Erityisen koville ovat joutuneet työtä vailla olevat, eläkeläiset ja pitkäaikaissairaat.

Vastakapinan aloittivat yhteiskunnallisesti aktiiviset kansalaiset kautta maan. He järjestivät useita joukkomielenosoituksia hallituksen politiikkaa vastaan. Valtaosa kansalaisista, joihin hallituksen supistamispolitiikka pahiten puree, on menettänyt uskonsa mahdollisuuksiinsa vaikuttaa. He eivät äänestä, eivätkä osallistu joukkoesiintymisiin. Tästä syystä hallituksen pääpuolueiden gallup-kannatus on pysynyt verrattain korkeana.

Sain suuren kunnian pitää puhe arvokkaassa tilaisuudessa, joukkomielenosoituksessa 3.9. Mikä sen arvokkaampaa kuin olla osa eteenpäin kulkevassa joukossa. Luonnollisesti mieltäni hiveli, kun monet kävivät puheeni jälkeen kiittelemässä. Minut kutsuttiin puhumaan kapinarunojen keruuprojektin organisoijana.

Kapinarunoprojekti jatkuu. Kuluvana vuonna julkistettiin edellisen vuoden runoista Kapinaruno I –kirja ja toteutettiin uusi keräys. Marraskuun 4. päivänä järjestetyssä Kapinarunoillassa runoilijat esittivät parhaimmiston tänä vuonna kerätyistä runoista. Ensi vuonna julkaistaan Kapinaruno II –kirja ja tullaan järjestämään seuraava keräys.

Kapinarunojen kerääminen ei liity SOS-hallitukseen ja päivän poliittiseen tilanteeseen. Projektin päätavoitteena on kerätä runoutta, joka heijastaa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vallitsevia tuntoja. Kulttuurinen ilmapiiri muuttuu hitaammin kuin yksittäisten hallitusten toimikaudet. Projektin tuottamissa runoissa on paljon sellaisia teemoja, joita ei perinteisesti ole pidetty poliittisina. Naisena ja miehenä kipuileminen, olemisen tarkoituksen katoaminen ja vanheneminen ovat mm. teemoja, joita kapinarunoprojekti on tuottanut.

Tässä projektissa kapina ymmärretään laajasti. Kun ihminen kipuilee kamppaillen esim. sukupuolisuuden kokemusten psyykkisissä sokkeloissa, hän saattaa päätyä kapinoiden sieltä ulos. Runon muotoon kirjoitettuna kokemus voi pelkistyä esteettiseen muotoon jokaiselle ymmärrettäväksi.

Toivotaan ennätyksellistä osanottoa kapinarunojen keruuseen vuonna 2017. Kapinaruno-projektissa kapina parantaa. Kapinaruno-projektin toteuttajina ovat Työväenliikkeen kirjasto ja Työväenkirjaston ystävä ry ja tukijoina mm. Kansan Sivistysrahasto. -26.12.2016

VUODEN KUVANI 1

Ensimmäiseksi vuoden kuvakseni valitsen kuvan, jossa luen Koraania. Hetki oli Työväenliikkeen kirjastossa yleisötilaisuudessa, jossa haastattelin muslimirouvaa tavallisen muslimiperheen arjesta. Pidän järjestämääni tilaisuutta kuluneen vuoden yhdestä tärkeimmistä teoistani. Sucad-rouva avasi tilaisuudessa olleiden silmät näkemään miten samanlaisia me ihmiset olemme, vaikka kulttuuriset ja uskonnolliset tavat poikkeavat toisistaan. Olisittepa kuulleet muslimirouvan hersyvän naurun, kun kysyin häneltä pukeutuuko hän miesten käskystä niin kuin pukeutuu.

Itse opin kohtaamaan eritavalla ajattelevia ihmisiä kiertäessäni nuorena näkövammaisten kuntoutussihteerinä Pohjois-Suomea. Kokemus oli hämmentävä ja hyvin opettavainen. Sanotaan, että kriisi pelkistää esiin olennaisen. Niin se tekee myös yksilöiden kohdalla.

Näön äkillinen menettäminen on useille kuolemaan verrattava tapahtuma. Monet selviävät tukeutumalla omaksumaansa maailmankatsomukseen. Mieleeni on jäänyt mm. päivä Sotkamossa. Näkönsä menettänyt kotirouva pyysi minua kesken kuntoutussuunnitelman tekemisen lukemaan hänelle Raamattua. Luin hänen mielipsalmejaan lähes tunnin. Joimme kahvit päälle keskustellen elämän merkityksestä. Tuona päivänä rouvan paras kuntouttaja oli Raamattu. Kiitin hiljaisesti itseäni, että olin aiemmin yleissivistänyt itseäni lukemalla Raamatun ja näin ollen osasin auttavasti keskustella sen teksteistä.

Rouvan luota siirryin sokeutuneen metsätyömiehen luo. Hän asui yksin keskustan kupeessa rivitalo-osakkeessa. Päivät olivat käyneet hiljaisiksi, pitkäveteisiksi ja elämä tuntui tarpeettomalta. ”Pahinta on, että en näe lukea edes päivän lehtiä”, hän sanoi. Kerroin hänelle, että kuntoutuksen avulla osa hänen menettämästään toimintakyvystä palautuu ja hän tulee vielä pääsemään sekä tiedonlähteille että liikkumaan kylällä. Kuten sitten tapahtuikin. Ennen lähtöä luin hänelle hänen tärkeintä lehteään, Tiedonantajaa. Metsätyömiehen omaksuma historiallisen materialismin maailmankatsomus oli voima, joka piti häntä pystyssä senhetkisessä kriisissä.

Tämänkaltaisten kokemusten myötä olen oppinut ymmärtämään, että raja ihmisen hyvyyden ja pahuuden välillä ei noudata maailmankatsomuksellisia rajoja. -25.12.2016

POTILAS KARKASI LEIKKUUPÖYDÄLTÄ

Tuttavapiirini kuuluva iäkäs henkilö oli viime viikolla sydänleikkauksessa. Hän empi pitkään mennäkö leikkaukseen vai ei, koska operaatiota ei tehty oikeassa sairaalassa, vaan jossain ”yksityisessä pajassa”, kuten hän asian ilmaisi.

Mieleeni muistui tapaus 1970-luvulta. Harmaakaihileikkaukset olivat vasta alkaneet maassamme. Sitä ennen harmaakaihin kehittyminen johti aina pysyvään sokeuteen. Toimin Näkövammaisten keskusliiton Oulun läänin aluekuntoutussihteerinä. Oulun yliopistollisen keskussairaalan (OYKS) silmäklinikan eräs silmälääkäri pyysi minua käymään Oulaisissa kertomassa eräälle harmaakaihia sairastavalle isännälle mahdollisuudesta päästä leikkaukseen, jossa heikentynyt näkö palautuisi. Näin tuli eräiden potilaiden kohdalla toimia, koska ”sokeudelta pelastaminen” oli siihen aikaan uskomaton mahdollisuus. Kirje ei sen vakuuttamiseksi aina riittänyt.

Isäntä oli hetimiten leikkaukseen valmis. Vaimo kattoi pöytään perunamuusia ja lihapataa ja jälkiruoaksi lämmintä pullaa hillolla. Pelko siitä, että hän menettäisi lehmänsä, oli poistumassa. Molemmat olivat tyytyväisiä, että tilan pitäminen voisi jatkua. Politiikan puhumistakaan ei unohdettu. Isäntä oli kovasti pettynyt keskustapuolueeseen. Hän oli kääntynyt vennamolaisten kannalle ja vaimon mukaan isännän päätä ei tästä voinut enää muuksi kääntää. ”Isäntä on menettänyt täydellisesti luottamuksensa keskustapuolueeseen”, emäntä vahvisti. Minä saatoin vain kuunnella isännän kantoja, olinhan asiakastehtävässä.

Kerroin isännälle milloin tämän piti olla OYKS:ssa. Kerroin myös, että leikkauksen jälkeen hän joutuisi makaamaan vuoteessaan kolme päivää side silmillään. Sen jälkeen siteet poistetaan ja isäntä pääsee pikkuhiljaa liikkumaan. Viikon verran emäntä joutuisi pärjäämään yksinään kolmen lehmän, muutaman lampaan ja sian kanssa. Vai halusiko tämä, että käyn neuvottelemassa kaupungintalolla, jotta hän saa apulaisen. Rouva kyllä pärjäisi, yksi heidän yhdestätoista lapsesta asui naapurissa. Kaikki tuntui tässä vaiheessa oikein hyvältä.

Seuraava yhteydenotto tuli samaiselta OYKS:n silmälääkäriltä. Isäntä oli karannut leikkauspöydältä.

Asiat olivat edenneet näin. Isäntä oli lykätty leikkaushuoneeseen. Lääkärit ja hoitajat olivat saapuneet hänen ympärilleen. Ylhäällä olevia valoja suunnattiin kohteeseen. Samalla kun anestesialääkäri määritteli annosta isännän nukuttamiseksi, hän kysäisi silmälääkäriltä miten tämän valmistautuminen vaaleihin eteni. Kun silmälääkäri kertoi keskustapuolueen tulevan saavuttamaan vaalivoiton, pölähti leikkuupöydän lakana sivuun. Isäntä kirmaisi käytävälle ja pakeni niin nopeasti, että leikkaussalin henkilökunta ei nähnyt hänestä enää vilaustakaan. Lääkäri pyysi voisinko ajaa Oulaisiin uudelleen.

”Toitko minun vaatteeni”, kysyi isäntä ensimmäisenä tupaan astuessani. Isäntä oli ajanut taksilla kotiin yllään vain paita, joka leikkausta varten hänelle oli annettu. Emäntä oli lunastanut miehensä oululaisesta taksista.

Minun piti maanitella isäntä uudelleen Ouluun. Tehtävä oli minunkaltaiselle herkästi kaikelle hassulle nauravalle erityisen haastava. Isäntä oli osoittanut sellaista itsenäisyyttä ja jääräpäisyyttä, jossa oli kaikki karnevalistiset piirteet herravihasta itsensä ylentämiseen. Ensimmäinen päivä menikin lähinnä joutavia puhuessa ja tilaan ja sen töihin tutustuessa. Kun olin isännän kanssa sontatyöt navetassa tehnyt ja tupaan illalliselle saapunut, emäntä sanoi, etten voi mennä Ouluun noin haisevana. Hän pesi vaatteeni ja antoi minulle isännän vaatteita siksi ajaksi. Jouduin jäämään heille yöksi.

Seuraavana päivän isäntä lupasi tulla leikattavaksi yhdellä ehdolla. Keskustapuolueen lääkäreitä hän ei itseään päästä ronkkimaan. Lupasin neuvotella, että isännän näkemystä kunnioitetaan.

Isännän valinnanvapaus toteutui.

EHDOLLA OSUUSKAUPAN EDUSTAJISTOON

17.4.2016

Olen toista kertaa elämässäni ehdolla vaalissa. Ensimmäistä kertaa vuonna 1971 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston vaalissa, kun pyydettiin. Silloin kuvautin itseni marimekon mustassa pallopaidassa. Vaalityötä en tehnyt. Sain kaksitoista ääntä. Nyt olen ehdolla HOK-Elannon edustajistonvaalissa18.– 29.4., kun pyydettiin. Numeroni on 228. Luultavasti äänimääräennätykseni ei rikkoudu. Osoittaakseni itsenäisyyteni jatkuvuutta, kuvautin itseni myös tällä kertaa marimekon paidassa; olen ikäni taistellut sitä vastaan, että into oikeudenmukaisuuteen laimenisi. Kuvan lisäksi muuta vaalityötä en tee, paitsi että vaalikoneeseen velvoitettiin vastaamaan.

Eipä silti. Joskus miettii erilaisten edustamaan valittujen, kunnanvaltuutettujen ja kansanedustajien todellista vaikuttamisen mahdollisuutta. Miten toimijoita sitovia ovat rakenteet, jotka hegemoniasta, laeista ja säädöksistä, käytännöistä ja asenteista johtuvat. Miten helposti pelkkä hallinnointi syrjäyttää poliittisten vaihtoehtojen pohtimisen? Yhteiskunnallisesti uteliaan skeptikon voisi olla elähdyttävää kokea politikoinnin todellisuus. Ajautuisiko myös niissä tehtävissä kokemaan ulkopuolisuutta? Minusta on merkillistä, että peräti harvoin kukaan valittu sanoo julkisuuteen, että tämä ei ollut sitä mitä hän etukäteen kuvitteli. Onko niin että sosiaalinen arvonanto tai palkkiot pitävät valitut keskenään solidaarisina eikä asiasta puhuta. Vai – kokevatko vaaleissa valitut vääntäneensä historian polun suuntaa sen verran, että homma kannatti.

YLEISLAKKO, TULI NÄLKÄ

Kuusikymmentä vuotta sitten 1.3.1956 alkoi yleislakko. Maataloustuottajien jo aiemmin alkanut luovutuslakko jatkui. Se merkitsi, että maidon ja kananmunien saaminen maataloista lakkasi myös useimmille yksityistalouksille. Etelä-Pohjanmaalla työväenliikkeen osuusliike oli oikeistososialidemokraattien hallussa. Tämä merkitsi, että lakkolaiset eivät saaneet elintarvikkeita omasta liikkeestä velaksi. Tuli nälkä.

Olin vajaa viisivuotias. Muistan edelleen miltä nälkä tuntuu. Myös nuoremmilla sisaruksillani oli nälkä, heistä nuorimmat olivat vuoden ikäiset kaksoset. Äitini tuskaili ja isäni silmistä näin ilmeen, mitä en niissä milloinkaan myöhemmin nähnyt. Häneen hiipi epätoivo. Jälkeenpäin olen saanut tietää, että lakkoa oli tuolloin kestänyt jo kymmenen päivää.

Pihaamme ajoi auto. Sieltä nousi Alavuden Puunjalostustehtaan omistaja Svante Kurikka – sama mies, joka rahoitti Lapuan liikkeen muiluttajille asianajajat. Kurikka esitti isälleni töihin tuloa. Hän kävi vielä toistamiseen pyyntöineen. Joitakin rikkureita oli jo lupautunut, mutta jyrsinkoneen käyttäjät olivat välttämättömiä. Ilman heitä tehdas ei toiminut. Isäni kieltäytyi ja tehdas käynnistyi vasta lakon päätyttyä 20.3.

Kun Svante-herra ajoi pihasta, isäni hyppäsi polkupyörän satulaan ja lähti. Hän palasi kolmen tunnin kuluttua pyörän tangossa molemmin puolin nyytit. Hän oli noutanut vanhemmiltaan Töysästä perunoita, juureksia, hieman jauhoja, voita ja leipää. Meillä oli riemu. Muutaman päivän päästä hän ajoi appivanhempiensa luokse. Siellä oli varaa panna hänen matkaansa lihaa. Niine hyvine me pärjäsimme lakon loppuun. Osuuskauppa rupesi antamaan ruokaa velaksi lakon päätyttyä.

Kriisien hyvä puoli on, että silloin tulee olennainen esille yhteiskunnan rakenteissa, ihmisten välisissä suhteissa ja ihmisissä itsessään. Yleislakko oli minulle opettavaisin elämäni koulu. Kykyni analysoida yhteiskunnallisia voimia perustuu edelleen yleislakon antamiin kokemuksiin. Yleislakkoon voi tutustua: Tomi Mertanen (väitöskirja): Kahdentoista markan kapina? Vuoden 1956 yleislakko Suomessa. Hannu Haverin kuva: Yleislakon aikainen kotini, Rintamäen talo, jossa olimme vuokralla. Kuva otettu 1970-luvulla, jolloin talon takainen metsä on kaadettu ja paikalle rakennettu uusi puunjalostustehdas.

Kerron tärkeimmät vaiheeni iteteoksessani työhuoneen seinällä. Syntymätodistus on tarpeettomana jätetty pois, koska ehkä liiankin suuri määrä ihmisiä on todennut, että olen syntynyt. Sen sijaan teoksen keskiössä on leveä matala taulu. Se kuvaa synnynnäistä sydämen rytmihäiriötäni. Taulun kuvaamassa sydänfilmissä rytmihäiriö on päällä.

Rytmihäiriön yläpuolella vasemmalla on Mannerheimin lastensuojeluliiton todistus osallistumisesta viikon mittaiseen uimakouluun vuonna 1964. Todistuksen mukaan olen suorittanut yleisen uintimerkin, nuorten uintimerkin ja lasten uintimerkin. Voidaan siis todeta, että tuossa vaiheessa olin oppinut ”uimaan” tässä kummallisessa elämässä ja sanoisinko, matoisessa maailmassa.

Aikani ”uituani” innostuin, ilmeisesti liiaksikin. Idealistinen pääni irrotti jalkani maasta. Uintitodistuksen oikealla puolella oleva todistus kertoo tästä. Se on Diplomi kuumailmapallolennosta Helsingin yllä.

Seuraavana oikealla oleva todistus kertoo havahtumisestani siihen, että ei pidä jäädä idealismin ruusuisiin haaveisiin. Siispä hakeuduin tiedon äärelle. Suoritin kuusi lähiopetusviikonvaihdetta kestäneen Tietokirjailijan kurssin. Sen järjesti jäsenilleen Suomen Tietokirjailijat ry.

No, kun olin riittävästi uinut ja palloillut taivaissa ja hankkinut kaiken jäsentävää tietoa, minua rupesi hillittömästi naurattamaan. Tuli mieleeni anarkistifilosofi Mihail Bahtinin, joka sanoi: ”Jos et muuta voi, naura edes.” Tietokirjailijoiden dokumentin vieressä on todistus suorittamastani naurujoogaohjaajan kurssista.

Oikealla yläkulmassa on Montparnassella työskennelleen taiteilijan kuva minusta. Siinä kuljen maailman päällä kamera rinnallani tutkien olevaisen kategorioita. Pieni niittomies pääni päällä leikkaa turhia hiuksia pois.

Kaikki päättyy joskus. Myös viisasteluni. Kuvani alla, rytmihäiriötodistuksen oikealla puolella Vantaan sairaalapalvelujen todistus suorittamastani saattohoitajan kurssista.