VENÄJÄ JA UKRAINAN SOTA

VENÄJÄ JA UKRAINAN SOTA

Arvo Tuominen: Venäjä. Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista
Readme.fi 2022
ss. 208
”Heille, jotka ovat aina oikeassa”

Arvo Tuominen on toimittaja-reportteri. Hän taitaa nasevan tekstin teon. Sitä on ihailtavaa lukea. Venäjä-kirjan teema on niin tärkeä, että nyt Tuominen liikkuu aivan siinä rajalla, peittääkö tekstinokkeluus tärkeän asian. Jos hän olisi jättänyt käsikirjoituksen puoleksi vuodeksi lepäämään, julkaisuun päättyvä versio olisi ollut erilainen kuin nyt. Silloin kirjan toiminta-ajatuskin olisi muuttunut, joten hyvä että leipä tuli uunista nyt.

Ukrainan sotaa voidaan tarkastella ainakin a) geo- ja valtapoliittisena, b) kilpailuna luonnonvaroista Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan välillä, c) ideologisena ja d) venäläisen historian ja kansanluonteen näkökulmasta, mutta myös länsimaiden ja etenkin yhdysvaltalaisen (maailmanpoliisi)kansanluonteen näkökulmasta sekä e) suhteessa käynnissä olevaan ekokatastrofiin. Länsiukrainalaisten ja ukrainankielisten nationalistinen näkökulma on toki myös otettava huomioon. Itä-Ukrainan venäjänkielinen väestö on osin paennut Venäjälle ja osin Eurooppaan. Suomeen on tätä kirjoittaessa tullut noin 35 000 ukrainalaista, joista kaksikolmasosaa venäjänkielisiä. He eivät halua osallistua taisteluihin.

Tuominen jättää taaemmaksi geopoliittisen tarkastelun ja ekokatastrofi jää kokonaan käsittelemättä. Sen sijaan selväksi tulee, että sodan ainoa voittaja on Yhdysvallat ja Kiinakin on voittajan makua odottelemassa. Liitossa Venäjän kanssa EU olisi maailman mahtitekijä. Se olisi Yhdysvalloille kauhistus.

Kun Tuominen kirjoitti kirjaansa, ei vielä ollut kirkastunut miten selvästi Ukrainassa on kyse Venäjän ja Yhdysvaltain välisestä mittelöstä, jossa uhreina ovat ukrainalaiset nuoret miehet ja kaikki siviilit. Yhdysvallat aseistaa Ukrainaan lähes yksinään. EU-maiden aseellinen tuki on jäänyt niin vähäiseksi, että sillä ei ole ollut vaikutusta sodan kulkuun. Sodan suurimmat häviäjät ovat Ukraina, Venäjä ja Eurooppa.

Varmasti monia lukijoita jää vaivaamaan Tuomisen näkemys venäläisistä ihmisistä. Kun hän esittelee venäläistä alemmuudentuntoa, erittelemättömänä se synnyttää vähintäänkin epäselvän kuvan. Se kuva on toisenlainen kuin mitä venäläinen klassinen kirjallisuus edustaa. Jos taas alemmuudentuntoa pidetään synonyyminä loukkaantumisen aiheuttamaan tuntoon, niin silloin kyse on myös alemmuuden vastinparista ylpeydestä. Itseään kunnioittavilla ihmisillä ja kansoilla on toleranssirajansa. Tällä mittarilla jokaisella kansakunnalla on reaktiokynnyksensä. Myös suomalaisilla, jotka päätäpahkaa juoksivat median käskystä Natoon. Eivätkä ylpeyttään. Saati historiatietoisina.

Meidän on vaikea ymmärtää Neuvostoliiton hajoamisen seurauksista aiheutuvaa traumaa. Vuosina 1992-2004 venäläisiä syntyi 10,4 miljoonaa vähemmän kuin kuoli. Turvaverkot eivät revenneet, ne romahtivat. Niiden seuraukset tuntuvat edelleen. Vuonna 2004 venäläistä naista kohti syntyi 1,35 lasta. Jotta syntyvyys kattaisi kuolemien määrän, se pitäisi olla 1,6-1,8 lasta. Presidentti Putin organisoi ensitöikseen syntyvyys- ja lapsipoliittisen ohjelman, niin kipeä tilanne oli (Outi Parikka, Äiti-Venäjän aapinen).

Venäläisestä kansanluonteesta kirjoittaa Leena Liukkonen (Venäläiset tulevat! Mitä me heistä luulemme ja tiedämme.):” Kaiken kokemani perusteella sanon selvästi, että kukaan venäläinen ei ole sen laiskempi, aloitekyvyttömämpi tai epärehellisempi kuin kukaan muukaan moisia ominaisuuksia sietävissä ja jopa palkitsevassa toimintakulttuurissa elänyt.”

Tuominen esittelee hyvin Venäjän ja Putinin länsimielisyyden, joka torjuttiin. Hän kertoo seikkaperäisesti, miten sota olisi voitu välttää. Venäjän vaatimukset olivat kohtuulliset, ks. karttaa. Myös Krimin siirtyminen Venäjälle olisi voitu välttää, jos olisi kuunneltu Venäjän turvallisuushuolia. Karttaa katsomalla venäläisistä on varmasti tuntunut kauhistuttavalta, että Sevastopol olisi siirtynyt Venäjän hallusta Yhdysvalloille, olkoon että apuväline Naton nimissä.

Venäläisestä ”maailmasta” Arvo Tuominen avaa ilmiöitä ja tekijöitä, jotka useimmille lukijoille lienevät uusia. Hän dokumentoi tekstinsä uskottavasti ja vahvistaa sanansa tilastoin. Ne vastaavat aikaisemmin esitettyjä näkemyksiä. Esimerkiksi Ilmari Susiluodon mukaan vuonna 2000 venäläisistä 71 prosenttia ei pitänyt itseään eurooppalaisena, 45 prosenttia piti EU:ta uhkana ja 75 prosenttia arveli Venäjän tarvitsevan omaa kehitystietään (Vilpittömän ilon valtakunta).

Jossain vaiheessa on tehtävä rauha. Tuominen arvelee – mielestäni realistisesti – että ”tämä sota päättyy mahdollisesti jonkinlaiseen Minsk 3 -sopimukseen, jossa tunnustetaan Venäjän aluevaltaukset ja maayhteys manner-Venäjältä Krimille”. Tuominen kirjottaa Putinin jäävän eläkkeelle vuonna 2024 mikäli sota on siihen mennessä päättynyt. Tuon ajankohdan eläkkeelle vetäytymiseensä Putin ilmoitti jo kaksi vuotta sitten.

Arvo Tuomisen kirjalla on sosiaalinen tilaus tilanteessa, jossa venäläinen media on estetty ilmestymästä lännessä ja toisinpäin. Tuominen päättääkin kirjansa toteamalla, että ”Sodankäynnin taito” -kirjan kirjoittajan Sun Tzun mukaan, jos tunnet vihollisesti ja tunnet itsesi, sinua ei koskaan voiteta, mutta miten voi tuntea toisen maan, jos tiedotusvälineet on blokattu ja matkustaminen tehty lähes mahdottomaksi”.