POHDINTAA MORAALISTA, PYHYYDESTÄ JA USKONNOSTA

POHDINTAA MORAALISTA, PYHYYDESTÄ JA USKONNOSTA

Tarmo Kunnas
Mikä mieli uskonnoissa?
Pohdintaa uskonnon,
moraalin ja pyhyyden
nykyisestä olemuksesta
Basam Books 2021
siv. 314

Tarmo Kunnaksen uusin kirja moittii markkinaistunutta yksilökeskeistä kulttuuriamme. Kirjan lukemisen soisi kuuluvan mahdollisimman monen suomalaisen sivistykseen. Kirja käsittelee henkisyyttä, moraalia ja pyhyyttä, joita kaikkia me kannamme. Kyse on siitä, miten syvällisesti ne ymmärrämme ja koemme. Vaikka kaiken taustalla on uskonto, meillä Suomessa kristinusko, ovat aiheet universaaleja uskonnoista ja maallistumisen asteista riippumatta.

”Kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan vain yhdestä näkövinkkelistä, niistä saadaan yksipuolinen kuva”, kirjoittaa Kunnas ja jatkaa: ”Nykytilanteessa luonnollinen kriittinen suhde uskontoihin tekee ihmisen epävarmaksi. Hänellä ei ole enää selvää käsitystä elämän perustasta.”

Uskonto vaikuttaa epäsuorasti myös niihin, joilla ei ole siihen elävää suhdetta. Uskonnon vaikutus on syvän emotionaalista. ”Lutherilainen perinne on vaikuttanut ihmisten elämänasenteeseen, moraaliin ja tunne-elämään, mutta myös esteettiseen aistiin ja sosiaaliseen asennoitumiseen.”

Kunnas suhtautuu kristilliseen kirkkoon ihmettelevän kriittisesti: Kirkko vaikuttaa tänäänkin tyytyväiseltä, kun se saa olla mukana. ”Se yrittää miellyttää enemmistöjä. Se ei pohdi, onko yhteiskunta, jossa se vaikuttaa, enää syvemmässä mielessä kristillinen.”

Modernilla ihmisellä ei ole luonnollista suhdetta kärsimykseen tai kuolemaan, hänellä on heikosti kehittynyt traagisuuden taju. Hän laiminlyö itsessään asuvaa taiteilijaa, unien näkijää, myyttien luojaa ja luonnollista ihmistä. ”Onnen” etsintä ei riitä korjaamaan tilannetta.

Vaikka voimme olla ylpeitä oman aikakautemme tieteellisistä, teknologisista tai taiteellisista saavutuksista, jotain yksipuolista on sen kulttuurikäsityksessä ja sen älyllisissä ja aineellisissa ihanteissa, joita karkea julkisuus saattelee. Tieteen, teknologian ja kauppamiesten kaikkea hallitseva yhteistyö voi ahdistaa jokaisessa asuvaa humanistia.

Luterilainen individualismi on lisännyt ihmisen yksinäisyyttä. Pohjoismainen individualismi on aivan muuta kuin individualismi Välimeren rannoilla. Individualismi voi irrottaa yksilön laajemmista yhteyksistä, yhteiskunnasta ja perinteestä.

Modernin ihmisen yksi suurimpia ongelmia on, että hän on toisinaan katkaissut syvimmät siteensä yhteisöihin ja ympäristöönsä, jopa omaan lähisukuunsa, heimoonsa, ja ympäröivään maisemaan ja luontoon. Hänellä ei välttämättä ole tunnetta kuulumisesta johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen, jos se ei sitten ole raha, ”shoppailu”, julkisuus, konsertti, snobismi ja villi markkinatalous.

Kunnaksen mukaan nimenomaan uskonto on perinteisessä yhteiskunnassa antanut tunteen suhteuttaa ihminen muihin ja ympäröivään todellisuuteen ja näkemään itsensä laajemmissa yhteyksissä ja mielekkäänä renkaana pitkässä ketjussa. Kunnas arvostelee luterilaisuutta siitä, että se seuraa liiaksi omaa aikaansa eikä tarjoa omaleimaisia vaihtoehtoja. ”Nimenomaan uskonto voisi korostaa sellaisia ihmisyyden puolia, joita aikakauden ei-uskonnolliset pyrkimykset vähättelevät.

KOKO ÄÄNIALA ON HENKISTÄ RIKKAUTTA

Aikakauden yleinen ilmapiiri määrää pitkälle, kuinka sitä kansoittavat yksilöt ajattelevat ja se pyrkii luomaa arvojen hierarkian, jonka valossa kaikkia aatteita, asenteita, arvoja ja pohdintoja arvioidaan. Se perustaa itsensä ”terveeseen järkeen”, joka tosin muuttuu vuosisadasta toiseen, jopa vuosikymmenestä toiseen. Nyt muutosvauhti on tavattoman nopea: jos nykyisessä kiihkeässä muutosprosessissa joku kansalainen on koko ikänsä kuuliainen lain kirjaimelle, hän on vaarassa jäädä lain ulkopuolelle lakien muuttuessa. Laki ja oikeus ovat kaksi eri asiaa.

Nykyisessä kulttuuritilanteessa pystytään myymään mitä tahansa hyvällä hinnalla.

Jokainen henkisesti aktiivinen ihminen pyrkii pois oman sukupolvensa ennakkoluuloista ja sen hallitsevista käsityksistä. Ripustautuminen pysyviin absoluuttisiin totuuksiin on elämänhallinnan menettämisen pelkoa, joka meissä kaikissa eri muodoissaan enemmän tai vähemmän esiintyy.

Osa nykyihmisistä hahmottaa elämän pelkäksi idylliksi tai nautiskeluksi ja onnen etsinnäksi tai aineellisten etujen keräämiseksi. Moderni sivilisaatiomme on tehnyt onnen etsimisestä ohjelmallisen tavoitteen. Onnen tietoinen etsiminen voi olla merkki siitä, että se on jo kadotettu.

Sen sijaan henkisesti rikkaassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa tulee olla kuuluvilla koko ihmisen ääniala.

Ikääntyessään ihminen kokee elämän katoavaisuuden entistä voimakkaammin. Hän näkee perheensä, sukulaistensa, ystäviensä ja jopa vihamiestensä katoavan. Hän tajuaa kuuluneensa laajaan sosiaaliseen kenttään, joka on kohta poissa. On vaikea kohdata tämä autioituva todellisuus vain yksilöllisen identiteetin varassa, jonka myötä on luotu valheellinen käsitys yksilön ja oman minän merkityksestä. Vain sellainen ihminen kestää hyvin tämän tilanteen, jolla on takanaan rikas elämä ja suhteet olemiseen ja muihin ihmisiin tasapainossa.

JOKAISELLA ON MORAALI

Uskonnollinen ja maallinen moraali muistuttavat toisiaan, niillä ei ole suurta eroa. Kaikkialla maailmassa on miltei samat moraaliset tavoitteet, vaikka ne saavat eri kulttuureissa erilaisia sävytyksiä. Yhteinen nimittäjä ihmisyhteisöjen välillä ei ole välttämättä moraalisten dogmien tarkka sisältö, vaan samat pyrkimykset moraalin alueella.

Universaalista moraalista on todistuksena mm., että hämmästyttävää samanlaisuutta esiintyy jopa kristinuskon ja buddhalaisen moraalin välillä. Rukouksen ja mietiskelyn muodot voivat olla muodoltaan erilaisia eri uskonnoissa, mutta ne voidaan kokea kuitenkin hyvin toistensa kaltaisina. Useimmissa yhteiskunnissa tunnistetaan samat moraaliset pyrkimykset kuin Euroopassa: luonteen lujuus, suvaitsevaisuus, kurinalaisuus, varastamisen kieltäminen, henkinen puhtaus, aistien hallitseminen, ”ymmärrys”, ”tietäminen”, totuudenrakkaus, väkivallattomuus, aistien kesyttäminen, rehellisyys ja vihan välttäminen sekä viisauden kunnioitus.

Riippuu yksilöistä, minkälaisen moraalin varassa hän elää ja toimii: vallankäyttömoraalin, elämisen taitoa tähdentävän, moraalista virtuositeettia hakevan, terapeuttisen vai itsekunnioitusta toteuttavan. Vallitseva ihmiskuva on tärkeä hahmoteltaessa yksilöllisen moraalin taustalla olevaa itsekunnioitusta. Se voi perustua vain ihanteellisuuteen. Sitä voi myös rakentaa. Kunnaksen mielestä ”valistunut ja tasapainoinen ihminen voi elää ilman jumalan sanelemaa moraalia, mutta kokonainen kansakunta tuskin kykenee siihen. Se tarvitsee konkreettisia ohjeita ja vaatimuksia saavuttaakseen yhteisöllisyyden ja yhteisölle välttämättömän koheesion ja lujan perustan”.

Ihminen voi löytää syvemmän yksilöllisen minuutensa karsimalla siitä pois huonot vaikutteet, jotka kätkevät hänen aidointa minuuttaan. Moraalin tehtävänä on saattaa ihmisyksilö sopusointuun itsensä, lähimmäistensä ja oman ympäristönsä kanssa. Hänen on lähestyttävä myös optimaalista yleistä ihmisyyttä. Ihmisen tulisi olla omassa luonnollisessa ihmisen olemuksessaan eikä sen ulkopuolella.

Kasvatus ei voi ympätä ihmiseen moraalinormeja, vakaumuksia, ideologioita tai valtioetiikkaa vaan opettaa kaikkia ihmisiä keskinäiseen kunnioitukseen, vastuuntuntoon, omatoimisuuteen ja kriittisyyteen. Tämä merkitsee tunnetta kuulumisesta johonkin itseään suurempaan elämän, ihmisten tai luonnon kokonaisuuteen ja kykyä nähdä pyhää paitsi ihmisessä myös ihmistä ympäröivissä ilmiöissä ja kokemuksissa.

Moraali elämisen taitona on henkistä vapautta kaikkien vallitsevien uskomusten ja asenteiden suhteen. Se ei herkästi pahoita mieltään eikä närkästy.

Työläs toteuttaa tänä rihkama-aikana, silti mahdollista ja välttämätöntä mikäli haluaa selvittää missä on ja miksi. Itsekunnioitus on pyhyyden läsnäoloa ihmisessä.