PAKANAVUOSISTA PUTINIIN JA NOVGORODISTA NIINISTÖÖN

PAKANAVUOSISTA PUTINIIN JA NOVGORODISTA NIINISTÖÖN

Arvo Tuominen
Suomi Venäjä koko tarina
Pakanavuosista Putiniin ja
Novgorodista Niinistöön
Readmi.fi 2020
279 siv.

Arvo Tuomisen uusi kirja vilisee reaalielämän ja yksittäisten tapahtumien välisiä paradokseja. Yksi karmeimmista on, kun Suomessa jatkettiin sisällissotaa ja tapettiin toisiamme senkin jälkeen, kun Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa sovittiin jo talvella, että Suomi siirtyy Venäjän etupiiristä Saksan etupiiriin. Tästä kimpaantuneena Suomen ystävä Aleksandra Kollontai erosi neuvostohallituksen sosiaaliministerin tehtävästä.

Brest-Litovskin rauhan tapaus käyköön esimerkkinä Tuomisen tavasta pelkistää. Kun pienet mutkat ohitetaan, paljastuu todellisuus tähtikirkkaan taivaan lailla. Tästä eivät kaikki tietenkään tykkää, mutta juuri pelkistysten ja rohkeiden käsittelykulmiensa ansiosta Tuomisen kirja panee ajattelemaan. Se kaiketi on uuden tiedon tarkoitus. Pelkistykset jättävät sijaa vasta-argumenteille. Loistavaa journalistista työtä.

Suomi on pieni pläntti Venäjän koillisnurkassa. Suomesta itään katsottuna Venäjä on tajuttoman suuri. Kokoero aiheuttaa pelokkuutta ja viisauden tarvetta. Naapuriimme verrattuna meidän suomalaisen kulttuurin ja tieteen saavutukset ovat vaatimattomia. Sodittu on. ”Sodittu on sekametsien ja soiden sekä hallitsijoiden ja pappien oikkujen tähden. Jos olisi edes taisteltu kullasta, öljystä ja timanteista, olisi historia helpommin ymmärrettävissä”, kirjoittaa Tuominen. Hyökätty on historian aikana molemmin puolin suunnilleen yhtä monta kertaa, yhteensä nelisenkymmentä kertaa. Nykyinen raja vastaa jokseenkin kaikkien entisten rajojen keskiarvoa.

”Yksikään sota ei kuitenkaan lopu aseiden vaiettua.”

Kolme autonomian kautta

Kirjassa käsitellään erinomaisen yksityiskohtaisesti Talvisodan syntymisen syyt, Mannerheimin, Paasikiven ja Tannerin näkemys kontra kaikki muut, jopa kansan enemmistö.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi ennen Talvisotaa suuri epäluottamus. Eräskin emigranttirouva opetti koiransa pissaamaan Neuvostoliiton suurlähetystön paraatioveen. ”Tämä toistui päivittäin ja niinpä Neuvostoliitto antoi asiasta Suomelle nootin. Koirankusijuttu loppui, kun poliisivartio ryhtyi valvomaan oven diplomaattista koskemattomuutta.”

Hyviäkin hetkiä on ollut. Kaksi autonomista aikaa. Ensimmäisessä luotiin Suomen valtiolliset instituutiot ja toisessa luotiin hyvinvointivaltio ja kyky rauhan ulkopolitiikkaan. Menneillään olevasta kolmannesta autonomiastamme tehdään arvio vasta myöhemmin. Suomi meni euroon entisten kansandemokratioiden kanssa, ei jäänyt sen ulkopuolelle kuten toiset pohjoismaat. Natosta ei uskalleta äänestyttää kansaa. ”Asia on hoidettu siten, että Naton viides pykälä korvataan F-35-pykälällä ja YYA-sopimus isäntämaasopimuksella.”

Erityisesti ensimmäinen autonomia oli Suomelle tärkeä. Ilman sitä Suomi ei olisi sitä mitä se nyt on. Pietari oli vuonna 1870 maailman suurin suomenkielinen kaupunki. Siellä asui enemmän suomalaisia kuin missään muualla, edes Helsingissä ja Turussa. Monet yrittäjät, kauppiaat, käsityöläiset, virkamiehet ja upseerit loivat uransa Pietarissa. Nuohoojista suomalaisia oli 60 prosenttia, kultasepistä 44 prosenttia sekä prostituoiduista viisi prosenttia. Kaupungin virallinen pyöveli oli suomalainen ja Karl Fazer haki oppinsa sieltä. Suomalaisia voidaan luonnehtia venäläisyyden protestanttiseksi versioksi.

Suomen ja Venäjän raja on enemmän kuin kahden naapuruksen raja. Se on kahtia jakautuneen kirkon ja uskonnon raja. Jokaisen Jukka Korpelan kirjan ´Länsimaisen yhteiskunnan juurilla´ lukeneen on ehkä muita helpompi mieltää maidemme välisen rajan laaja merkitys.

Sanonta, jonka mukaan emme ole venäläisiä, emme ruotsalaisia, olemme suomalaisia kuvaa parhaiten kansaamme. Suomessa on omaksuttu paljon venäläistä, saksalaista ja ruotsalaista. Siniristilippukin oli helppo valinta. Se poikkesi Venäjän laivaston lipusta vain ristin asennon suhteen.

Tuomisen mukaan länsi ei muodosta uhkaa Venäjälle, mutta se on hyödyllinen vihollinen, joka yhdistää kaikki venäläiset oman kansakunnan luomiseen. Tuomiselta jää sanomatta, että Venäjän uhka on hyödyllinen myös Yhdysvalloille, sillä se yhdistää lännen johtajat sen ympärille. Lännen johtajille Venäjän synti on nousu sekaannuksen tilasta merkittäväksi poliittiseksi ja taloudelliseksi tekijäksi. Sitä pidetään myös Suomessa Venäjän vihamielisenä tekona. Totta onkin, että historian kulussa Venäjän heikkouden hyväksikäyttö on aina kostautunut.

Mielenkiintoisia yksilöhistorioita

Arvo Tuominen kuvaa vajaalla kolmellasadalla sivulla Suomen ja Venäjän historian juoksun päävirrat. Maamme ovat sidoksissa toisiinsa, halusi sitä tai ei. Vastenolo on aina tuonut onnettomuutta, ystävyys parempaa elämää.

Venäläiset suhtautuvat suomalaisiin mitä sydämellisimmin. Venäjällä suomalaisuudesta on etua. Venäläinen media uutisoi Suomesta pääasiassa positiivisesti tai neutraalisti. Kielteisten uutisten määrä on viisi prosenttia. Suomessa tilanne on päinvastainen.

Kirjailija, diplomaatti, feministi Aleksandra Kollantain elämästä kerrotaan seikkoja, joita ei ole Suomessa aikaisemmin esitetty yhtenäisesti. Kollontaista on julkaistu vain yksi suomenkielinen elämäkerta, sekin vuodelta 1946.

Kollontain ansiosta neuvostonaiset saivat itsemääräämisoikeuden kehoonsa, kun abortti laillistettiin Neuvostoliitossa ensimmäisenä maana maailmassa vuonna 1920. Kollontai kannatti vapaata rakkautta. Hänen mielestään seksiakti ei ole sen kummempaa kuin vesilasin juominen. Kun hän sitten rakastui toden teolla, hän mustasukkaisuuspuuskassa ampui rakastettuaan rintaan. Joka tapauksessa Kollontain esimerkki on monessa suhteessa inspiroinut Länsi-Euroopan feministejä.

Aleksandra oli kaunis ja tyylitietoinen nainen. Hän kuului alun perin menševikkeihin, mutta liittyi bolševikkeihin jo ennen vallankumousta. Hänen äitinsä oli suomalainen. Tässä ilmeinen selitys Kollontain kiinteälle Suomen suhteelle. Hän auttoi Paasikiveä rauhanneuvotteluiden käynnistämisessä 1944.

Stalinin jälkeen todelliseksi johtajaksi nousseesta Georgiassa syntyneestä Lavrenti Berijasta Tuominen kirjoittaa tietoja, jotka ovat ilmeisen uusia Suomessa. Berijahan tunnetaan lähinnä vankileirien organisoijana. Hänen vapaamielinen asenne vähemmistökansoja kohtaan ja talouspoliittinen ajattelu ovat jääneet meille vieraiksi. Hän kuitenkin menetti valtansa Itä-Saksan kansannousun vuoksi. Muut neuvostojohtajat katsoivat kansannousun Berijan hölläkätisyyden syyksi.

Myös monet vähemmän tunnetut henkilöt saavat mielenkiintoisen henkilökuvansa kirjassa, kuten Ruotsin viimeinen pyöveli Anders Gustaf Dahlman, Vladivostokin hautausmaalla lepäävä merikapteeni Fridolf Fabian Höök, nuori vakooja Sergei Solovjov ja muut.

Yksi kiehtovimmista henkilökuvista kertoo teini-ikäisestä Eufrosynestä, joka napattiin isovihan aikaan orjaksi Venäjälle. Siellä hän päätyi Pietari Suuren luo. Pietarin poika Aleksei rakastui vallan vietävästi punatukkaiseen Eufrosyneen. Asiat mutkistuivat niin, että Pietari Suuri murhautti poikansa. Vallanperimys sai uuden käänteen. Eufrosyne päätyi lopulta varakkaana naisena avioon Pietarin varuskunnan upseerin kanssa. Eufrosyne on ainoa suomalainen, joka on ihan oikeasti muuttanut Venäjän pomon valintaa.

Kun Tuomisen teksti on kaiken muun lisäksi tunnetusti elävää, voin suositella kirjaa jokaiselle, erityisesti heille, joilla on halu musertaa luulo tiedolla. Myös tätä, kuten edellisiäkin, Tuomisen kirjaa joutunee etsimään kirjakauppojen perähyllyiltä. Näinä aikoina se lienee kirjalle ainoastaan ansio.