ARVI HERTTUAN ALEKSANDER

ARVI HERTTUAN ALEKSANDER

Arvi Herttua
Aleksander
BoD 2020
ss. 216

Arvi Herttuan kolmas kirja on koskettava. Se imee mukaansa, jännite säilyy koko ajan. Runsaat yksityiskohdat töistä ja ympäristöistä ovat osa elävää kerrontaa. Herttua on tehnyt paljon taustatyötä, vaikka itse tarina taitaa olla häntä läheltä. Mikä hienointa Herttua ei mässäile inkeriläisten kamalalla kohtalolla ja heidän kohtaamallaan väkivallalla. Tapahtumia kuvatessaan Herttua säilyttää asiallisuuden. 

Vuonna 1988 Neuvostoliitto teki aloitteen inkeriläisten muutosta Suomeen. Presidentti Koivisto otti aloitteen nimiinsä, koska Neuvostoliitto ei sitä voinut tehdä. Koivisto ilmoittaa televisioidussa puheessa, että inkeriläisiä kohdellaan paluumuuttajina. 30 000 inkeriläistä saapui maahamme. Silti inkeriläiset kansana ja heidän historiansa ovat jäänet valtasuomalaisille vieraiksi. Arvi Herttuan dokumenttiromaani täyttää tätä aukkoa.

Kirjan esilehdellä Arvi Herttua kirjoittaa: ”Kirja on kirjoitettu kunnianosoituksena sitkeälle miehelle, Aleksander Tallolle. Hänen jälkeläistensä on hyvä tietää, mistä he ovat kotoisin ja mitä heidän esi-isänsä ovat kokeneet, mutta ovat siitä huolimatta selviytyneet elämään elämäänsä ja jatkamaan sukuaan.”

Tarina alkaa 1660-luvulta, kun savolainen Heikki Mustonen muuttaa vaimonsa Ainon kanssa Inkeriin. Siellä he rakentavat talon ja viljelevät peltoja, kunnes kohtalo puuttuu asiaan. Jälleen sotajoukot pyyhkivät Inkerinmaan yli, kuten niin monta kertaa tätä aikaisemmin ja tätä myöhemmin. Tästä suvun tarina jatkuu, kunnes tullaan toiseen maailmansotaan.

Ennen sotaa Neuvostoliiton johto siirsi suuren määrän epäluotettavina pitämiään inkeriläisiä kauas itään. Saksan miehitettyä Inkerin, Suomi ja Saksa sopivat inkeriläisten muutosta Suomeen. Heidän joukossaan oli myös Heikin ja Ainon jälkeläiset. Heidät sijoitettiin viimein Ylöjärvelle. Ahkerina ihmisiä heitä arvostettiin ja he asettuivat osaksi ylöjärveläistä yhteisöä, vaikka Aleksander joutui joskus toteamaan: ”On ikävä juttu, että Neuvostoliitossa olimme hyljeksittyjä suomalaisia ja täällä olemme sitten venäläisiä.”

Saksa ja siinä mukana Suomi hävisi sodan. Välirauhansopimuksessa sovittiin, että kaikki inkeriläiset ja muut neuvostokansalaiset palautetaan takaisin Neuvostoliittoon. Kun maahamme saapui valvontakomissio, jonka jäsenistä kaksisataa oli neuvostoliittolaisia ja neljäkymmentä brittejä, se valvoi tiukasti rauhansopimuksen täyttämistä. 56 000 inkeriläistä palaa Neuvostoliittoon. Heidän mukanaan Aleksander Tallo perheineen.

Aleksanderin poika, kirjan nimihenkilö Aleksander, oli tullut Ylöjärvellä moittineeksi neuvostojärjestelmää. Hänet napataan jo matkalla ja tuomitaan kymmeneksi vuodeksi Arkangeliin työleirille. Hän on 18 vuotias. Nokkelana ihmisenä hän pärjää leirillä kovaa työtä tehden. Vapautuessaan hän saa kymmenen vuoden jatkorangaistuksen fasistina. Hänet määrätään asumaan vielä seuraavat kymmenen vuotta Arkangelissa.

Hän löytää elämänsä naisen ja avioituu leskeksi jääneen Agrippinan kanssa. Agrippinalla on kaksi tyttöä ja pari saa vielä kaksi tyttöä lisää. Kuusihenkinen perhe pääsee muuttamaan Viroon Stalinin kuoleman jälkeisessä suojasäässä. He ovat jo vanhoja ihmisiä, kun he paluumuuttavat Suomeen. Aleksander kuolee vuonna 2002. Agrippina nukkuu pois yhdeksänkymmentävuotiaana 2013. ”Aleksanderin ja Agrippinan raskas ja vaiherikas elämä on päättynyt ja jatkuu lapsien, lastenlasten ja heidän jälkeläistensä elämässä suomalaisina.”

Arvi Herttua on tehnyt tarkkaa työtä. Hänen kuvauksensa noiden aikojen töistä, työvälineistä ja työolosuhteista sekä tapakulttuureista ovat tarkkoja ja siten mielenkiintoisia. Aleksanderin mielen ja psyykeen kuvaus vankileirillä ja sen jälkeen on hienoa. Miten mies, joka selvisi kymmenen vuotta raaoissa olosuhteissa, kykeni palautumaan inhimilliseksi ihmiseksi, vaikka vodkaa melko usein tarvitsikin. Aleksanderiin jäi kyllä viha venäläisyyttä vaan ei venäläisiä ihmisiä kohtaan.

Arvi Herttuan sanasto on laaja. Luin sitä ihastellen. Siispä kiinnitin siihen myös tavallista enemmän huomiota. Kun Herttua kirjoittaa talon olleen ”vöyreän”, minun oli otettava sanakirja. Vöyreää  ei löytynyt enää uusimmasta Suomen kielen perussanakirjasta. Sen sijaan se oli 1970-luvulla toimitetussa Nykysuomen sanakirjassa. ”Vöyreä, voimakas, terve, pulska, vauras. Entinen vöyreä niska on ohentunut. Kyllä talo on vöyristynyt.”

Sen sijaan ”koinia” -sanaa ei löydy kummastakaan sanakirjasta. ”Koiniminen tarkoittaa lähestymistä, sellaista kaunista ja pitkälle menevää suutelua”, väitetään Aleksander -romaanissa. Luulen, että pohjoispohjalaisen Arvi Herttuan mieleen sana on kantautunut mäenkielen alueelta. Siellä ”konia” tarkoittaa yksinkertaisesti ”naimista”. Netistä löysin urbaanin sanakirjan, jossa koinia-sanalla tarkoitetaan yhtymistä, seksin harrastamista; ”Rauno koini Terttu-Irmeliä käsittämättömällä raivolla, kunnes Armas sattui paikalle ja julisti itsensä Itä-Mongolian keisariksi.”

Lukekaa ihmeessä Arvin uusin romaani Aleksander. Kirjan voi ostaa kirjakaupoista ja bod.fi -verkkokaupasta.