MITEN KUUNNELLA POLIITIKKOJA

MITEN KUUNNELLA POLIITIKKOJA

Jouni Tilli
Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa
Atena 2017
ss. 319

Vuonna 1988 ilmestyi Päivikki Suojasen kirja ”Ylipuhujat. Viestinnän näkökulmia uskontoon ja politiikkaan”. Sen luettuani rupesin arvioimaan poliitikkojen puheita uudesta näkökulmasta. Mitä varten poliitikko puhuu juuri niin kuin puhuu, missä tilanteessa ja tilassa hän puhuu ja keille hän sanansa osoittaa. Suojasen kirjan ansiosta älysin, että poliitikon puhe sinänsä, irrallaan yhteyksistään ei vielä välttämättä kerro olennaisinta.

Olen odottanut lisää tutkimuksia tästä teemasta. Odotukseni oli pitkä, sillä vasta toissa vuonna, 29 vuotta Suojasen tutkimuksen jälkeen ilmestyi seuraava poliitikkojen puheita ymmärrettäväksi tekevä tieteellisesti kirjoitettu kirja, Jouni Tilliltä. Muualla maailmassa kyseisiä tutkimuksia on toki tehty. Heistä tärkeimpänä yhdysvaltalainen Kenneth Burke, jonka teoreettiseen viitekehykseen Tilli nojaa.

Jouni Tilli on analysoinut Juha Sipilän, Sanni Grahn-Laasosen, Alexander Stubbin, Olli Immosen, Timo Soinin, Sauli Niinistön ja muiden puheita. Heistä vain Alexander Stubbilla on koulutuksellista tietoa antiikin puheopeista. Muiden osalta on syytä kysyä ketkä ovat puheiden kirjoittajia tai missä he ovat puheensa oppineet kirjoittamaan. Tietenkin luontainen lahjakkuus aistia yleisönsä reaktiot opettaa puhumaan niin, että omat tarkoitusperät toteutuvat.

Politiikka on nykyään myös draamaa. Sen olennainen elementti on, miten sen toimijat määritellään. Ketkä ovat hyviä, pahoja tai rumia? Keille annetaan aktiivinen rooli, ketkä taas ovat passiivisia sivustakatsojia, viattomia uhreja tai suorastaan välineiksi alennettuja? Retorisesta roolituksesta voidaan päätellä, mitä kyseisten henkilöiden oletetaan ja halutaan tekevän – tai jättävän tekemättä. Tällä tavoin pyritään luomaan mahdollisimman laajan yleisön vakuuttava näkemys toimijoista ja tilanteesta, jossa he ovat.

Yksittäisillä sanoilla on suuri merkitys. Jo antiikin puhemestarit opettivat, että puhujan tulee osoittaa rehellisyyttään ja halua totuudellisuuteen. Tässä mielessä Tillin kirjan analyysit Grahn-Laasosen ja Stubbin yliopistoväelle pitämistä puheista ovat mielenkiintoisia. Ovatko ne mestarillisia, sen sittemmin käytäntö osoitti. Grahn-Laasonen ja Stubb osoittivat puheissaan rehellisyyttään totuutta vääristellen. Kuitenkin nuo puheet osaltaan murensivat yliopistoväen vastarinnan akateemisen vapauden puolesta.

Jumala on tärkeä sana. Tässäkin antiikin mestarit suosittelivat, että on hyvä vedota jumaliin. Suomen presidenteistä Jumalaan ovat vedonneet Kallio, Ryti, Ahtisaari ja nyt Niinistö. Jumalaan vetoaminen ei ole aivan yksinkertaista. Tilli purkaa kirjassaan myös tämän.

Alexander Stubb käytti puheessaan yliopistoväelle ”hyvän kehää”. Jokaisessa kulttuurissa on symboleita, joihin liittyy voimakkaita asenteita, näkemyksiä, moraaliarvostelmia ja tunteita. Tällainen on esimerkiksi hyvinvointivaltio. Se edustaa suurimmalle osalle suomalaisia positiivisia asioita. Stubb perusteli hyvinvointivaltion leikkauksia hyvinvointivaltion tukemisena. Tällainen akrobatia tuntuu ensi alkuun uskomattomalta, mutta näin varsin usein tehdään. Leikataan, jotta pelastetaan hyvinvointivaltio. Sitä on nyt leikkaamalla pelastettu kolmekymmentä vuotta. Poliittisessa kulttuurissamme arvostetaan myös sopimista.

Myös pelottelu toimii. Siitä kirjassa ovat esimerkkeinä Timo Soinin ja Juha Sipilän yksi puheista. Mitä muuta se on kuin pelottelua, kun Sipilä sanoi puheessaan, että jo 15-vuotiaat tekevät ratkaisuja, joiden varassa Suomen kilpailukyky lepää. ”Liian moni teini on tehnyt talouden kilpailukyvyn kannalta huonoja ratkaisuja”, hän sanoi ja lisäsi, että syyllisiä ovat myös opettajat.

Timo Soinin yksinkertaisessa ulkopoliittisessa ajattelussa Yhdysvallat symboloi taloudellista kehitystä, vakautta ja järjestystä sekä sitoutumista yhteisöihin. Sen sijaan Venäjä symboloi hänelle talousongelmia, sisä- ja ulkopoliittisia häiriköintiä ja monikasvoisuutta. Vaikka Soini ei ole Venäjä -näkemyksissään yksin – yhtyyhän hänen näkemykseensä monet arvoliberaalitkin – on tai olivat ne Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta vaarallisia.

Kirjan luettuaan jää myös miettimään, että miten ammattimainen media- ja imagokoneisto menestyvällä poliitikolla pitää olla. Tiedetään, että Stubbin takana oli taitava koneisto, joka kykeni luomaan hänestä liberaalin mielikuvan. Mutta miten moni pärjää politiikassa ilman ammattilaisten tukea? Toisaalta jää miettimään, että kun pitkään politiikassa mukana ollut on luonut imagonsa, voiko hän enää uudet tosiasiat löydettyään muuttaa kantaansa. Voiko poliitikko ajautua oman roolinsa ja imagonsa vangiksi?

Hyvä puhe ei toki ratkaise. Puheen ja totuuden täytyy nojata toisiinsa. Sipilän hallitus on tästä hyvä esimerkki.

Ehdottomasti välttämätön kirja jokaiselle, joka tulkitsee poliitikkojen puheita.