SUOMALAIS-UGRILAISESTA MAAILMANKUVASTA

SUOMALAIS-UGRILAISESTA MAAILMANKUVASTA

Aleksandr Dugin
Suomalais-ugrilaisen sivilisaation
historia ja maailmankuva.
Johan Bäckman publications 2017
108 siv.

Luin ikävuosina 18-25 suunnilleen kaiken suomenkielelle käännetyn venäläisen kaunokirjallisuuden. Yksikään toinen kulttuuri ei ole tuottanut klassista kirjallisuutta määrällisesti ja laadullisesti yhtä paljon kuin Venäjä. Ei pidä paikkaansa, että venäläistä ”sielua” ei voi ymmärtää. Kyllä siitä kiinni saa, mutta sen eteen pitää nähdä harrastusta. Venäläinen on ylpeä maastaan ja kansastaan, yhteisöllinen ja humoristinen omalla nokkelalla tavallaan. Venäläiset osaavat rakastaa isolla R:llä, nauraa, surra ja sääliä. Venäläiselle elämä itsessään on tärkeä, työ ja muut välttämättömyydet sovitetaan elämän kuosiin.

Itselläni on käsitys, että venäläiset eivät milloinkaan nouse maailman valtiaiksi työtä tekemällä. Kas, kun työ ei ole heille elämän tarkoitus.

Monia vuosia hokemani suomalaisista oli, että suomalainen on puoliksi venäläinen (slaavilainen) ja puoliksi eurooppalainen. Keräsin tästä pitkään esimerkkejä. Aikani jopa suunnittelin kirjoittavani joskus aiheesta kirjan. Kirjoittamatta jäi, minun resurssini eivät siihen riitä.

Epäluulo herroja kohtaan on yleismaailmallinen, mutta aivan erityisen piirteen herraviha saa Venäjällä ja Suomessa. Epäluulon rinnalla ihailemme vahvoja johtajia. Melankolia, alakulo, surumielisyys ovat yhteisiä ominaisuuksiamme. Matti Kuusi totesi vertailevassa tutkimuksessaan, että mm. Tuonela-aiheiset kehtolaulut liittyvät slaavilaiseen kansanperinteeseen, kuten myös suomalaiseen kansanperinteeseen. ”Vaikka venäläisessä kehtolaulussa lasta ei varsinaisesti toivoteta kuolemaan, kuolema häivähtää kuitenkin näkyviin melankolisena mahdollisuutena, ja lasta viihdytetään kuvailemalla hänen hauta-asuntonsa miellyttäviä puolia.” Vastaavia esimerkkejä on runsaasti. (Kalle Achté, Syksystä jouluun. Otava 1982).

Tietoisuus vahvistaa

Väinö Linna sanoi viisaasti Paasikivi-seurassa marraskuussa 1977, että ”meidän on perustettava tietomme kestävälle pohjalle niin, ettei meidän sen jälkeen tarvitse oikoa käsityksiämme aina sen mukaan, milloin kenenkin muistiinpanot vapautuvat julkaisukiellosta… yhtäläisesti kuin yksilö, tarvitsee kansakin muistin, ja mitä reaalisempi se on sisällöltään, sen parempi tuki se on kansan tietoisuudelle omasta itsestään.” Nyt identiteettimme on hukassa. Vuosikymmenessä yhteiskunnallinen ilmapiirimme on muuttunut rauhantahtoisuudesta militaristiseksi. Pärjäsimme erinomaisesti sotilaallisesti vahvan Neuvostoliiton naapurina, mutta emme sotilaallisesti heikon Venäjän naapurina.

Muistiinmerkitsemiäni tietoaineistoja lähes koko elämäni varrelta kerätessäni olen tullut vakuuttuneeksi, että suomalaisten henkinen ja sivistyksellinen kehitys on mahdollista vain sitten, kun tunnustamme olevamme suomalais-ugrilainen kansa. Ellemme tätä tosiasiaa sisäistä, olemme kansana aina jonkun ulkopuolisen vietävänä sen mukaan, mikä taho maailmassa kulloinkin on vahvoilla. Saksa, Neuvostoliitto, Euroopan unioni-Yhdysvallat-Nato.

Kun suomalaiset potkivat venäläisiä vastaan, kyse on samasta itsenäistymishalusta kuin pienellä lapsella, joka kiukuttelee äitinsä sylissä. Kun lapsi kasvaa, hän kypsyy pois kiukuttelustaan ja kykenee tasavertaisena rakastamaan äitiään.

Duginin kirja

En osaa päätellä miksi Johan Bäckman on kustantanut Duginin kirjan ”Suomalais-ugrilaisen sivilisaation historia ja maailmankuva”. Se sisältää niin syvälle menevää yksityiskohtaista tietoa suomalais-ugrilaisista kansoista, että vain asiasta todella kiinnostunut jaksaa siihen paneutua. Mielenkiintoista ja tärkeää lukemista se yhtä kaikki on. Oma motiivini lukea kirja perustui asiaa kohtaan aina tuntemaani kiinnostukseen.

Toki on mielenkiintoista, että kustantaja on Johan Bäckman, jota valtamedia pelkää aivan hirmuisesti, vaikka Bäckman ei sano juurikaan muuta kuin sen minkä kokoomuksen Ilkka Kanerva 1970-luvulla sillä erolla, että Kanerva ei tuonut tietojen areenoille mitään uutta. Ilman Bäckmania ja muutamaa hänen kaltaistaan meillä ei olisi juuri lainkaan tietoja esimerkiksi Donetskin tasavallan tilanteesta.

En halua pahoittaa kaverini Armas Mashinin mieltä – arvostan häntä ja hänen journalistista toimintaansa suuresti – mutta sitä en ymmärrä, miksi hän kirjoitti kirjaan sellaisen johdantoluvun kuin kirjoitti. Johdanto ”Suomen idea – mietteitä suomalaisista” on opettavainen, mutta suomalaisia osoitteleva tavalla, joka on venäläisen kirjoittamaksi ikävä suomalaisille suunnatussa kirjassa. Johdannoksi olisi riittänyt tiivistelmä Duginin tekstistä ja eräiden kansantieteen käsitteiden avaaminen, ehkä myös esillä olevien suomalais-ugrilaisten kansojen esittely olisi ollut paikallaan.

Ennen sotia, kun ”Suomen herra” haaveili Suur-Suomesta, julkaistiin melko paljon kansatieteellistä kirjallisuutta, joka oli yksi yhteen nyt ilmestyneen Duginin tutkimusten kanssa. Kun meitä nyt kasvatetaan amerikkalaisiksi ja identiteettimme huojuessa, Duginin lyhyt kirja kannattaa lukea.

Otsikolla ”Saamelaiset ja suomalaiset: Sapmi-maa ja paleoeurooppalainen jälki” Dugin kirjoittaa: ”Suomalaiset, nykyisen Suomen etninen ydin, ovat muinaisen itämerensuomalaisen Suomen heimon jälkeläisiä. Tämä Suomen heimo muodostui nykyisen Viron alueella, ja se siirtyi vähitellen pohjoiseen, jossa saamelaisia oli asunut tätä aikaisemmin. Termeillä Finnair, finnit germaanit tarkoittivat juuri saamelaisia korostaen, että kyseessä on metsästäjä- ja keräilijäkansa. Saamelaiset olivat Suomen, Skandinavian koillisosan ja Karjalan pohjoisosan alueen kaikkein vanhinta väestöä. Heitä on kutsuttu myös lappalaisiksi. Itse saamelaiset ovat käyttäneet itsestään nimeä kild ja kotimaastaan nimeä Sapmi.”

Dugin kertoo, miten indoeurooppalainen vaikutus alisti useita matriarkaalisia kulttuureja niiden joukossa saamelaisen. ”Saamelaisten kulttuurissa ja uskomuksissa huomaa lähes paleoaasialaisia piirteitä, kuten tunturin isännän tai metsän isännän palvontaa yms… Saamelaiset ovat ainoa suomensukuinen kansa, joka ei ole koskaan viljellyt maata…”

Kiehtovaa.