UUTTA YHTEISÖÄ ETSIMÄSSÄ

UUTTA YHTEISÖÄ ETSIMÄSSÄ

Jouko Jääskeläinen
Uutta yhteisöä etsimässä
Seitsemän näköalaa politiikasta,
uskonnosta ja arvoista
Päivä Osakeyhtiö 2017
221 siv.

Jouko Jääskeläinen on kokenut puoluepoliitikko ja kansanedustaja, VTT. Hänen väitöskirjansa aihe on ”Yhteisöllisyys juutalaisessa kansallisuusajattelussa ja Israelin valtion itsenäisyysjulistuksessa”. Jo tämän perusteella hänellä on mainiot eväät pohtia yhteisön muutoksia eri kulttuureissa. Luin suurella mielenkiinnolla hänen ”Uutta yhteisöä etsimässä” -kirjansa.

Elämme aikaa, jossa yhteisö, yhteisöllisyys sekä yhteisöstään irrotettu yksilöllisyys elävät muutoksissa käyden keskenään kamppailua. Lisäksi uusien yhteisöllisyyksien ilmestyminen maahanmuuton ansiosta on luonut suuren tarpeen ymmärtää eri kulttuureja ja niiden yhteisöjä ja yksilöllisyyttä.

Lukukokemus antoi minulle ajattelumatkan, eväitä omiin pohdiskeluihini yhteisön ja yksilön suhteista. Jääskeläinen on kirjaa kirjoittaessaan asettanut itselleen suuren haasteen. Miten tarkastella mahdollisimman objektiivisesti seitsemää erilaista yhteisöä sitoutuneena itse vahvasti yhteen niistä. Toisaalta hän on onnistunut hienosti, vaikka kirjan lopussa hän tavallaan tekee tyhjäksi yrityksensä sen suhteen, että eri yhteisöt voisivat elää rauhassa rinnakkain. Tästä myöhemmin.

Jääskeläinen lähtee ajatuksesta, että ”yhteisöllisyyden määrä ja sisältö määrittyvät yksinkertaistettuna pakon ja vapaaehtoisuuden välillä”. Näin yhteisöllisyys tulee nähdä. Pakko ei sitouta yhteisön jäseniä yhteisöllisyyteen, mutta toisaalta yhteisöstään irrottautumaan pyrkivä yksilöllisyys murentaa yhteistä hyvää elämää. Jääskeläiselle on itsestään selvää, että yhteisön jäsenten välinen luottamus, osallisuus, sitoutuminen, motivaatio ja läheisyys ovat yhteisöllisyydelle tunnusomaisia. Jo Émile Durkheim totesi, että yhteisöt ovat ihmisen olemassaololle ja toiminnalle välttämättömiä prosesseja ja rakenteita. Ne pitävät yhteiskunnat koossa ja ovat välttämättömiä myös yksilön toiminnalle.

Yhteisöllisyyttä ei voi liiaksi korostaa maailmassa, jota uhkaavat ilmastonmuutos, ydinsota, väestönkasvu ja tulojen epätasainen jakautuma. Irralliset yksilöt eivät niiden aiheuttamaan haasteeseen kykene vastaamaan.

Jääskeläinen asettaa vastattavaksi kolme keskeistä kysymystä. Ensinnä, miten eri tavoin yksilöiden ulkopuolelta tuleva ohjanta määrittelee yhteiskunnissa ja yksilön tasolla tehtäviä moraalisia ja taloudellisia päätöksiä? Toiseksi, missä määrin asioita hoidetaan pakon ja yksilöllisyyden väliin jäävällä yhteisöllisen toiminnan alueella, joka voidaan määritellä alueeksi, jolle vapaaehtoisuuden pohjalta hakeudutaan ja jolla toimitaan yhteisesti hyväksyttyjen arvojen ja toimintatapojen pohjalta?

Kolmanneksi, missä määrin yhteisöllisyyden puutetta korvataan instituutioiden rakentamisella? Mielestäni instituutio-näkökulma on kirjassa hyvin mielenkiintoinen.

Jääskeläisen mukaan instituutiot eivät sinänsä ole hyviä tai huonoja, vaan ne ovat vallankäytön jonkinasteisia keskittymiä. Niitä voidaan käyttää kokonaisuuden kannalta kielteisesti tai myönteisesti, ja niihin joudutaan käyttämään voimavaroja enemmän kuin vapaaehtoiseen yhteisölliseen toimintaan. Voidaan pohtia, ovatko instituutiot ja yhteisöllisyys siis vaihtoehtoja toisilleen.

Tässäpä kysymys, jota sietää pohtia. Suuri osa instituutioista kehittyy ihmisten sosiaalisessa itsejärjestäytymisessä. Niistä muodostuu ihmisten arkihavaintojen yläpuolella olevia vaikuttajia. Jääskeläinen näyttää kuitenkin tarkoittavan instituutioita, joita tietoisesti rakennetaan vallankäytön välineiksi.

En tiedä miten Jääskeläinen suhtautuu maassamme vauhdittuneeseen instituutioiden rakentamiseen, mutta yhteisöllisyyden ja demokratian näkökulmasta instituutioiden vahvistamisessa voidaan tällä hetkellä nähdä arveluttavia tarkoitusperiä. On muodostettu vapaaehtoisorganisaatioita puolustusvoiminen ”avuksi”, on rajoitettu kansalaistoimintaa mm. taloyhtiöiden hallinnassa, on hyväksytty kotietsintäkäytäntöjä, johon jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on puuttunut, on siirrytty kansalaisten perusturva -instituutiosta (riittävä toimeentulotuki) ruoanjakelu -instituutioon (hyväntekeväisyys) ja on luotu virallisia ja epävirallisia normeja, joilla on puututtu ihmisten yksityisyyden alueille tavalla, joka ei vielä ennen vuosituhannen vaihdetta olisi tullut kuuloonkaan.

Jääskeläinen ei näin yksityiskohtaisesti näitä kysymyksiä pohdi. Se ei ole edes hänen kirjansa tarkoitus.

KYMMENEN KÄSKYÄ IHMISOIKEUSJULISTUKSENA

”Uutta yhteisöä etsimässä” -kirjan taustalla on pyrkimys löytää kulttuurien ja erikseen uskontojen välille yhteinen ymmärrys. Näin minä kirjan ”hengen” ymmärrän.

Jääskeläinen esittelee seitsemän yhteisöä, islamin (19 sivua), valistuksen (15 sivua), taloudellisen liberalismin (10 sivua), marxilaisuuden (12 sivua), vihreyden (18 sivua), juutalaisuuden (23 sivua) ja kristinuskon (23 sivua). Hän esittelee yhteisöt lähes oppikirjamaisella tarkkuudella. Hieman huvittuneesti kiinnitin huomiota tohtorismiehen hairahdukseen, kun hän näkee islamissa väkivaltaa, mutta ei kristinuskossa.

Olennaista on, että Jääskeläinen kuvaa seitsemää eri yhteisöä niiden omilla ehdoilla. Otettakoon yksi esimerkki: Lienee selvää, että idealistisesti maailman ajatuksellisesti haltuun ottava Jääskeläinen pitää päävastustajanaan materialistista maailmankatsomusta. Hän silti esittelee materialistiseen filosofiaan perutuvan marxilaisen maailmankatsomuksen keskeisen lähtökohdan täsmällisesti; sosiaalinen, poliittinen ja henkinen elämä ylipäätään riippuvat aineellisen elämän tuotantotavasta.

Esitellessään yhteisöjä Jääskeläinen ei pidättäydy vain nykypäivässä, vaan esittelee historialliset prosessit. Itse en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että länsimaisen ihmisen ensimmäinen ihmisoikeusjulistus oli kristinuskon kymmenen käskyä. Käskyillä turvattiin yksilöiden velvollisuudet ja oikeudet.

Historiallinen näkökulma tulee mainiosti esiin vihreän yhteisön esittelyssä. Jääskeläinen täsmentää ymmärtävänsä vihreyden ”ekologisena liikkeenä vihreät”. ”Monille vastakulttuureille ja kommuuniliikkeille on ollut tyypillistä ajatus paluusta luontoon, vapaaehtoinen köyhyys ja asketismi, pienyhteisöllisyys, laajennettu perhe ja yhdessä asuminen.”

Jääskeläinen tarkastelee vihreyttä etupäässä siis ekologisena projektina. Poliittisena liikkeenä vihreät ovat hänen mukaansa hajanainen ryhmä. ”Vihreät ovat Suomen ehkä kansainvälisin ja EU-myönteisin puolue, kun Ruotsissa EU-vastaisuus kuuluu vihreiden itsestäänselvyyksiin.”

Jouko Jääskeläinen esittelee brittiläisen Jonathon Porrittin vihreänä olemisen kriteerit. Otetaan ne tähän tekstiin, koska aistin Jääskeläisen diggaavan niitä:

* maan ja kaikkien siinä olevien olioiden kunnioittaminen
* hyvän jakaminen kaikille maailman asukkaille
* kestävän turvallisuuden tavoittelu ilman ydinaseita ja selvästi nykyistä halvemmalla
* materialismin ja industrialismin torjuminen
* tulevien sukupolvien resurssien oikeuden muistaminen
* henkilökohtaisesti palkitsevan työn korostaminen yhdessä ihmisen kokoisen teknologian toteuttamisen kanssa
* ympäristön suojeleminen osana terveellistä yhteiskuntaa
* henkilökohtainen ja henkinen kasvu
* ihmisluonnon ja pehmeämmän puolen kunnioitus
* avoimen osallistuvan demokratian edistäminen
* väestömäärän rajoittaminen
* eri rotujen, värien ja uskontojen kunnioittaminen
* matalaenergisten ja ydinvoimavapaan strategian noudattaminen
* hajautettujen yhteisöjen vaaliminen.

Toisaalta Jääskeläinen kirjoittaa Jukka Heiskaseen ja  Vesa Oittiseen viitaten vihreiden ja Venäjän narodnikkien yhtäläisyyksistä. ”Vihreät ovat (olleet) lähellä narodnikkien subjektiivista sosiologiaa asettaessaan yhteiskunta-analyysinsä lähtökohdaksi toivotun tilan, kun taas marxilaiset haluavat aloittaa objektiivisen tilanteen analyysista.”

SEITSEMÄN HYVÄÄ

Kirja olisi mielestäni kaivannut täsmällisempää käsitteiden määrittelyä. Nyt kirjaa lukiessa joutuu tämän tästä pysähtymään ja pohtimaan mitä kirjoittaja käsitteellään tarkoittaa. Tosin Jääskeläinen sortuu tavanomaisiin erheisiin, itseasiassa kulttuurimme ajatustapoihin. Kaksi esimerkkiä.

Käsitteellä ”materialismi” ymmärretään hyvin monia asioita. Itseasiassa materialismi -sanan käyttö pitäisi kieltää ellei siihen aina liitetä selitystä. Aina 1970-luvulle suomenkielen sanakirjoissa ”materialismi” selitettiin ”karkeaksi aineellisuuden palvonnaksi”. Vielä vuonna 1990 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjassa ”materialismin” ensisijainen virheellinen selitys kuuluu: ”fil. oppisuunta jonka mukaan henkisyyttä t. sielullisuutta ei ole olemassa vaan kaikki oleva on ainetta.”

Tieteellisesti kirjoitetussa yhteisöjä käsittelevässä kirjassa tulisi lähtökohtana olla filosofian käsitteistö. Sen mukaan on olemassa kaksi filosofista pääsuuntausta, idealismi ja materialismi. Idealismin mukaan henki on ennen materiaa ja materialismin mukaan materia on ennen henkeä. Yksinkertaista.

Kirjassa ”henkinen” ja ”hengellisyys” näyttävät olevan synonyymeja. Ylläolevaan virheelliseen materialismi-käsitykseen viitaten kirjoittaja olettaa, että materialistisen maailmankuvan omaavalla ihmisellä ei ole henkisyyttä. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.

”Henkisyys” on yläkäsite. Ihmiselle on lajityypillistä kyky käsitteellistää asioita. Tämän ansiosta on syntynyt kuvataide, kirjallisuus, musiikki ja kaikki kulttuuri. Niiden tuottamisessa ja niistä nauttimisessa ihminen ”nousee” henkiselle ulottuvuudelle.

”Hengellisyys” on ihmisen yleisin kyky ”nousta” henkiselle tasolle. Hengellisyys liittyy uskoon, jonka mukaan on olemassa ihmistä suurempi henkinen voima.

Käsitteiden määrittely on tärkeää myös kirjan teemojen vuoksi. Kun yhteisöllisyydet mm. maahanmuuton vuoksi kohtaavat ja ryhtyvät elämään rinnakkain yhä enenevässä määrin, on tärkeää, että puhutaan yhteisesti ymmärretyillä käsitteillä.

Kirjan lopussa Jääskeläinen luettelee mitä hänen käymistään seitsemästä ideologiasta voisi ottaa käyttöön etsiessämme hyvää tulevaisuutta. Siteeraan ne tähän – tosin hieman kommentoiden -, koska niissä on kirjan ja yhteisen tulevaisuutemme tärkeää antia.

”Ottaisimmeko islamista pienen palasen kunnioituksen ja tottelemisen ilmapiiriä – valikoiden ja viisaasti, torjuen kaiken väkivaltaan viittaavankin.” Tässä taas väkivalta islamiin liitettynä! Olisiko osuvampaa todeta, että kaikkien yhteisöjen tulisi torjua sisällään olevaa väkivaltaa, jota niissä väistämättä on.

”Ottaisimmeko valistuksesta tarkan havainnoinnin, taikauskon torjumisen ja loogisen ajattelun voiman?”

”Ottaisimmeko talousliberalismista yritteliäisyyden, resurssien viisaan käytön, asiakaslähtöisen tuotteiden ja palveluiden tuottamisen?”

”Kommunismista ja sosialismista voisimme ottaa toimiviin yhteiskuntiin ajatellun yhteisöllisyyden ja yhdessä päättämisen – ei kollektiivisuutena, vaan ääriyksilöllisyyden torjuvana.” Tässä yhteisöllisyys ja kollektiivisuus eivät ole synonyymeja. Mikä niiden ero Jääskeläisellä mahtaa olla? Käsitemäärittely tässä puuttuu.

”Ottaisimmeko vihreästä liikkeestä kokonaisvaltaisen ekologisen arvioinnin siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei pidä tehdä luonnonvarojen, maapallon ja ihmisten elämän kannalta.”

”Ottaisimmeko juutalaisuudesta elämää suojelevat lait ja käskyt ja uskon siihen, että kaikkivaltias Jumala ja Luojamme kyllä tarttuu asioihin, vaikka hän onkin jättänyt paljon vastuuta meille.”

”Ottaisimmeko kristinuskosta anteeksiantamuksen sanoman, uuden alkamisen mahdollisuuden, sisäisen uuden vapauden ja toivon hengen…”

Tällaisen listan tekeminen on todella kunnianhimoinen tavoite, jos ja kun tavoitteena on, että erilaisista kulttuureista, uskonnoista ja tavoista lähtöisin olevat ihmiset asuttavat ahtaaksi käyvää maapalloa yhdessä rinnakkain. Ihmisiä yhdistäviksi tekijöiksi eivät sovi yksittäiset uskontunnustukset tai uskonnon vastaiset ateistiset teesit. Tämän mukaisesti yhteisiksi tavoitteiksi ei liioin sovi Jääskeläisen edellä olevan kolmen pisteen jälkeen seuraava lause: ”…sekä sen uskon, että kaksituhatta vuotta sitten elänyt ja kuollut Jeesus on myös maailmaansa palaava Messias?”

Tällaiset tunnukset pitäkööt kukin yhteisö sisällään. Niitä ei sovi tyrkyttää tosille.

Tästä kompastuksesta huolimatta Jouko Jääskeläisen kirja on rehellisesti ja dokumentoidusti kirjoitettu. Se antaa pohdittavaa jokaiselle elämästä, ihmisistä ja yhteisen maapallomme tulevaisuudesta kiinnostuneelle.

Jääskeläistä ja vihreitä yhdistää toivottu tila. Kun vihreät asettavat yhteiskunta-analyysinsa lähtökohdaksi toivotun tilan, niin Jääskeläisen toivottu tila kiteytyy toteamuksessa ”kristinuskon käsityksen mukaan todellinen ja täydellinen yhteisöllisyys toteutuu taivaassa… Sinne mahtuu vaikka maailman koko nykyinen väestömäärä miljoonia kertoja”.

Niin eri tavalla kuin minä ja Jääskeläinen maailman näemme, meidän on elettävä rinnakkain. Ja miksi emme siihen kykenisi. Sama koskee kaikkia maailman yhteisöjä.