KAPITALISMIN MUSEOSSA

KAPITALISMIN MUSEOSSA

Ville-Juhani Sutinen
Kapitalismin museo
kulttuurivihkot 2018
252 siv.

Yhdysvaltain politiikan ja kulttuurin hallitsevin piirre 2010-luvulla on nostalgia. Vaikka kuluva hetki on yhdysvaltalaisessa eetoksessa ratkaiseva, palkitsevat kaupunkilaiset koulutetut itseään kaupallistetulla light-kaipauksella. Menneisyysmatkailusta haetaan ”fiiliksiä”, karikatyyrimaista kitschversiota vanhoista hyvistä ajoista. Turisteja tekaistuun kadonneeseen aikaan palvellaan ympäri Yhdysvaltoja kymmenin eri tavoin teattereista ravintoloihin ja elokuvista konsertteihin.

Konservatiivinen nostalgia on vielä luku erikseen. Sen vallassa todella pyritään elämään oikeana pidetyssä historiallisessa aikakaudessa, jolloin kaiken uskotaan olleen paremmin kuin nykyään. Etäämmällä vintagekahviloista mainoskyltit vaihtuvat Donald Trumpin kannatuskyltteihin.

Tällä vuosituhannella Yhdysvalloissa, mutta kautta läntisen maailman, konservatiivisesta nostalgiasta on tullut aggressiivista kaipausta. Näköalattomat kansat katsovat taaksepäin. Vintagekahviloiden ”edistyksellistä” nostalgiaa ja konservatiivien nostalgiaa yhdistää viihtyminen kuvitelmissa. Ensimmäiset käyvät siellä lomalla, toiset haluavat muuttaa sinne pysyvästi.

Ville-Juhani Sutinen kuuluu kirjailijoihin, jotka kulkevat erityisiä polkuja. Kun häneltä ilmestyy kirja, se on miltei pakko hetimiten lukea. Myös tässä, kulttuurivihkojen ensimmäisessä julkaisussa, Kapitalismin museo, Sutinen on mainio. Hänen tapansa yhdistää faktaa ja sielunmaisemaa tuo esiin olennaista todellisuudesta. ”Kylän nimi on Walker. Yhtä hyvin se voisi olla jotain muutakin. Kukaan ei välittäisi jos olisi… Respa on pieni, emäntä lihava. Ei silti tunnu etteikö hän mahtuisi koppiinsa, vaan ettei koppi osaa olla tarpeeksi suuri emännälle. Se ei vain pysty…”

Sutinen vierailee todellisessa kapitalismin museossa, joita maailmassa on kolme. Hän yrittää ratkoa kapitalismin museon ja kaikkien kapitalismia kuvaamaan pyrkivien teosten ongelmaa: kun teemaa pidetään luonnollisena tosiasiana kaikkialla niiden ulkopuolella, kuinka siitä voidaan vangita jotain valaisevaa pieneen tilaan? Mielenmaailman kategorioiden avulla Sutinen kykenee siihen mukavasti. Sitä paitsi yhdysvaltalainen kapitalismi tuntuu jo valmiiksi tekevän itsestään museota.

Vinkkinä suomalaisille bisneksentekijöille tai sellaisiksi haluaville: Nostalgia on jo myös Suomessa, mutta vahvana se tekee vasta tuloaan. Nostalgia tulee leviämään koko elämänpiirimme kattavaksi. Tämän hetken pikkufiatit ja minicooperit ovat vasta alkusoittoa.

Sutinen matkaa jälleen bussilla läpi Amerikan, kuten kirjassaan Itä-Harlemin punainen ruusu. Hän yöpyy motelleissa, jotka ”ovat kaikki eri tavalla samanlaisia”. Jokaisella motellilla on teema, jotka paljastavat miten maa näkee itsensä. Kaikkialla maailmassa on motelleja, mutta Yhdysvalloissa motelleista muodostuu maan sirpaleinen alitajunta, joka kiteyttää sen luonteen. Jos sen osaa lukea. Sutinen osaa.

Amerikkalaisuus perustuu liikkumiseen. Motellit kannattelevat sitä. Alkuperäiskansat vaelsivat paikasta toiseen vuodenaikojen mukaan, ja uudisasukkaat ja siirtolaiset lähtivät kauas kotoa jälleenasuttaessaan Amerikan 1600-luvulla siirtokunta-aikaan ja uudelleen 1900-luvun taitteessa suuren siirtolaisaallon vuosina.

”Juuri vapaus, tai vapauden illuusio, on motellien ontologian ydin. Toisin kuin kodit, motellit on tarkoitettu läpikuljettavaksi, tuskin pysähdyttäviksi transitpaikoiksi. Kulkija tarvitsee vuoteen, wc:n ja ilmastointilaitteen, ja ne ovatkin motellin keskiössä. Myös ravintola on lähellä. Mikään ei sido ihmistä motelliin, ja heti aamulla hän voi jatkaa matkaa, aivan kuin tien päällä oleva yksilö lähtisi joka päivä perustamaan Amerikkaa.”

Sierra Nevadalla, pannessaan maaten motelli Walkerin huoneessaan, Sutinen panee merkille: ”Yö on tungettu täyteen sirkkoja, jotka eivät pääse pois ja huutavat peloissaan autiomaassa.”

Sutinen vuokraa asunnon Berkeleysta. Paikallisen hintatason mukaan asunto on halpa, 1750 dollaria kuussa. Asunto on leikkimökki vuokranantajan pihassa. Kaupungissa on paljon suuria yrityksiä, asuntoja on liian vähän ja ne ovat kalliita, asunnottomuudesta on tullut normaalia. San Franciscossa vain seitsemäsosalla asukkaista on niin korkeat tulot, että ne riittävät tilastollisesti määriteltyyn keskihintaiseen asuntoon. Siispä asuntoautot täyttävät syrjäisten katujen varret ja sivummalla on lukuisia alueita asuntovaunuille ja teltoille. Kaikilla ei ole edes varaa niihin. Tuhannet asuvat pahvista tehdyissä hökkeleissä.

Köyhät eivät välttämättä ole ”resupekkoja”, vaan ovat töissä tai opiskelevat. Paradoksi on, että osa asunnottomista syö ulkona ja käy salilla kuntoilemassa. Mutta heillä ei ole varaa asua.

Varsinaisten köyhien määrä on suuri. Köyhät eivät pääse rikkaiden alueille ja rikkaat eivät useinkaan mene köyhien alueille. On rinnakkain kaksi toisiaan kohtaamatonta maailmaa.

Ville-Juhani Sutinen tarkkailee ympäristöään rauhallisesti, ketään osoittelematta ja syyttämättä. Lukijalle syntyy ymmärrys, että kapitalismin museo on kirjoittajalle erityisen kiinnostava. On oikeus elää museoituvassa yhteiskunnassa.

Itse luen lähes kaiken mitä käsiini saan Rooman valtakunnasta. Ero Rooman ja Yhdysvaltain imperiumien välillä on siinä, että Rooma on todella takanapäin. Se on jo valmis museo. Yhdysvallat on matkalla sinne. Näin historia kulkee.

JK:
Kesällä 2010 Suomessa asuva yhdysvaltalainen tuttavani soitti minulle kysyen haluanko tavata Yhdysvalloista saapuneen vanhan miehen, joka on legendaarisen IWW-järjestön (Industrial Workers of the World) veteraani. Satatuhatta suomalaista Yhdysvaltoihin muuttanutta toimi aikoinaan tuossa järjestössä. Totta kai minä halusin tavata näin arvokkaan henkilön.

Kun lähestyin pöytää, jossa hän istui, seisomaan nousi kirkkailla silmillä suoraan silmiini katsova jo 80 ikävuoden ylittänyt mies. ”Harry Siitonen”, hän esitteli. Istuimme Helsingissä pitkän iltapäivän. Hänen seurassaan oli kaksi tai kolme suomalaista trotskilaista ja tiedon minulle välittänyt täällä asuva Yhdysvaltain kansalainen. Puhuimme läpi yhdysvaltalaisen työväenliikkeen historian ja sain selkoa trotskilaisten ja anarkististen maailmanjärjestöjen silloisesta tilasta. Eräs seurassamme ollut henkilö teki parhaillaan Kanadassa aiheeseen liittyvää väitöskirjaa.

Sutinen tapaa Harryn tutustuessaan IWW:n vanhoihin ränsistyneisiin rakennuksiin ja kirjastoon. Harry esittelee niitä Ville-Juhanille. Harry on itseasiassa viimeisiä ellei viimeisin, joka tuntee IWW:n historian. Saan lukea useita rivejä Harrysta. Mieleeni nousevat muistot tuosta iltapäivästä, jolloin puhuimme menneestä ja unelmoimme paremmasta maailmasta.

Pidimme sähköpostitse harvakseltaan yhteyttä. Sitten yhteydenpitomme katkesi. Meillä oli sittenkin liian vähän keskusteltavaa. Kunnes Harryn yhteystiedot eivät jostain syystä enää toimineet. Ja nyt! Harry pulpahti esiin Sutisen kirjassa.

”Harry kaatuu senioritalon pienessä huoneessaan. Hän murtaa lonkkansa ja joutuu hoitokotiin… Siellä hän menettää nopeasti elämänhalunsa, riutuu silmissä ja alkaa toivoa ääneen kuolemaa… Edellisenä syksynä hän vielä matkusti linja-autolla IWW:n maailmankokoukseen ja kirjoitti muistelmiaan…”

”Juttelemme Espanjan anarkisteista. Mä oon jo eloni elänyt, hän sanoo vanhahtavalla suomenkielellään… ”Se on niin mukava, kun nuoret radikaalit käyvät katsomassa.”

Viikon päästä hän on kuollut.”

Harryssä eli unelma paremmasta maailmasta ja sen unelman on omaksunut miljoonat ihmiset kautta maailman. Kiitos Harry, että sain kohdata sinut.