TYÖLLISYYSKYSYMYS

TYÖLLISYYSKYSYMYS

Työllisyyskysymys
Toim. Jouko Kajanoja
Into 2018, 429 siv.

Työllisyyspolitiikkaan on 1990-luvulta lähtien lisätty erilaisia kannustimia, pakotteita ja sanktioita siinä uskossa, että lisääntyvä työvoiman tarjonta kohentaisi työllisyyttä. Valitut toimenpiteet ovat kuitenkin pohjautuneet heikosti perusteltuihin lähtökohtiin. Tämä tulee selkeästi ilmi ”Työllisyyskysymyksessä”, kirjassa, jonka luettuaan ymmärtää, että sille oli viimeistään nyt ns. sosiaalinen tilaus.

Kaksikymmentä viisi alansa korkean tason asiantuntijaa käsittelee työllisyyspolitiikkaa toisiaan täydentävistä näkökulmista. Kirjassa käsitellään talouspolitiikan vaihtoehdot ja työllisyyden hoitamisen keinot tavalla, joka avaa maallikonkin silmät näkemään, että ei ole erillistä työllisyyspolitiikkaa. Ensin valitaan talouspolitiikka, johon työllistämistoimet sidotaan. Kun siis puhumme työllisyyspolitiikasta, otamme samalla kantaa talouspolitiikan vaihtoehtoihin. ”Työllisyyskysymys” antaa tietopohjaa ymmärtää kokonaisuuksia yksittäiskysymyksen sijaan.

Vaikka kirja käsittelee työllisyyden hoitoa monesta näkökulmasta, esittelemällä myös erilaisia työvoimapoliittisia kokeiluja, on sen ehdoton anti siinä, että se kytkee talouden teoriat ja työllisyyspolitiikan elimelliseen yhteyteensä.

Teoriat taustalla

Se, millaista työllisyyspolitiikkaa kulloinkin harjoitetaan, liittyy siihen, nojaako harjoitettava talouspolitiikka uusklassiseen talousteoriaan (tarjonnan taloustiede) vai jälkikeynesiläiseen talousteoriaan tai niiden moniin eri variaatioihin. Näiden kahden pääteorian välillä käydään myös se poliittinen kamppailu, jota muiden muassa vaaleissa käydään. Se, että osa vasemmistostakin on liukunut uusklassisen teorian mukaisen talouspolitiikan toteuttajaksi, ei tätä asetelmaa muuksi muuta.

Länsimaissa käänne nykyiseen uusklassiseen talouspolitikkaa alkoi jo 1970-luvulla. Kultakannasta luopuminen avasi hanat tehdä rahaa rahalla. Taloudessa ja rahamarkkinoilla tapahtui merkittäviä muutoksia. Lännessä luovuttiin siitä talouspolitiikasta, jolla sodanjälkeinen hyvinvointi luotiin. Samalla luovuttiin – tietysti – keynesiläisestä täystyöllisyyden tavoitteesta. 1980-luvulla ensimmäistä kertaa huomattavaa valtaa saaneet uusliberalistiset poliittiset agendat pyrkivät tietoisesti heikentämään työvoiman järjestäytymisastetta.

Yhdysvalloissa otettiin ensimmäisenä malli, jossa palkkojen ja työehtojen annettiin vapaasti ”joustaa” eli laskea ja heikentyä. Tämä onnistui, koska siellä ammattiyhdistysliike on heikko. Euroopassa vahvistui niin sanotun kolmannen tien sosialidemokraatian uudet työ- ja sosiaalipoliittiset ratkaisut, uusliberalistinen politiikka, globalisaatio sekä globaalin pääoman organisaatioissa tapahtuneet muutokset. Ne nostivat köyhyyden aivan uusiin lukemiin. Euroopan unionin johtavassa maassa Saksassa kymmenesosa työssäkäyvistä tarvitsee palkkansa lisäksi apua sosiaaliluukulta.

Aktiivinen työvoimapolitiikka

Aktiivinen työvoimapolitiikka (ATP) on tällä hetkellä suomalaisten huulilla. ”Työllisyyskysymys” käsittelee ATP:a useista näkökulmista. Yksinomaan jo tästä syystä jokaisen työllisyyspoliittiseen keskusteluun osallistuvan ja siihen kantaa ottavan tulee kirja lukea. Uusklassisen taloustieteen ja uusliberalismin nousu taloudellispoliittisen ajattelun kulmakiveksi on johtanut myös Suomessa luopumiseen täystyöllisyyden tavoitteista. ATP:n sisältö on muuttunut työttömien nujertamisen toimenpiteiksi.

ATP syntyi Ruotsissa toisen maailmansodan jälkeen täystyöllisyyden tilanteeseen. ATP:n tehtävä ei siis ollut työttömyyden vähentäminen, vaan täystyöllisyyden säilyttäminen. Sitä tosin pidettiin mahdottomana tehtävänä. Näin ajatteli myös John Maynard Keynes. Täystyöllisyyden ja talouden vakauden yhdistäminen on pitkän päälle mahdotonta. Täystyöllisyys johtaa ay-liikkeen vaikutusvallan kasvuun, korotettuihin palkkavaatimuksiin ja inflaatioon, mistä seuraa täystyöllisyydestä luopuminen. Nämä lauseet meidän on hyvä muistaa etenkin silloin, kun kuulemme jonkun etenkin uusklassista talouspolitiikkaa kannattavan poliitikon puhuvan täystyöllisyyden tavoitteista. Keynesiläistä talouspolitiikkaa kannattavalta poliitikolta on mielekästä kysyä, missä hänen mielestään kulkee täystyöllisyyden raja: yhden prosentin työttömyydessä vai kahden, kolmen, neljän… Kun Ruotsissa ay-liike LO julkisti täystyöllisyystavoitteensa, yksi ATP:n guruista Gösta Rehn totesi: ”Tyhmintä, mitä olen lukenut.”

Kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotettuja tavaroita ja palveluja ei saa olla liikaa. Se aiheuttaa taloudessa tökintää. Sen sijaan työvoimatavaraa pitää olla liikaa, jotta työn hinta pysyy alhaisena.

ATP:n teoreettinen kehittyminen jälkikeynesiläisessä hengessä on kuitenkin avannut joitakin työllistämisen esteinä olevia solmuja. Toisin kuin uusklassisessa taloustieteessä ajatellaan, työmarkkinat eivät ole homogeeniset. Ne jakautuvat erilaisiin osatyömarkkinoihin. Niiden välillä on liikkuvuuden esteitä. Joillakin osatyömarkkinoilla voi olla työvoiman ylikysyntää, joillakin kysynnän ja tarjonnan tasapaino ja joillakin työttömyyttä. ATP tulisi kohdentaa vain työttömyyden vaivaamille osatyömarkkinoille, joka luo niille työllisyyttä. ATP ei tällöin kärjistäisi tasapainottomuuksia muilla työmarkkinoilla eikä lisäisi inflaatiopaineita.

”Tämä toimenpiteiden valikoivuus, selektiivisyys, onkin aktiivisen työvoimapolitiikan keskeinen ominaisuus, jonka vuoksi toimenpiteet voidaan kohdistaa halutuille osatyömarkkinoille.

Selektiiviset toimenpiteet olivat aktiivisen työvoimapolitiikan alkukehittelyssä vain työvoiman kysyntätoimia, työllisyystöitä. Ne vähensivät suoraan työttömyyttä. Työmarkkinoilla oli kuitenkin muitakin tasapainottomuuksia, ennen muuta työvoimapulaa joillakin osatyömarkkinoilla. Näihinkin voitaisiin periaatteessa vaikuttaa kysyntätoimenpiteillä, esimerkiksi sijoittamalla työvoimapulan vaivaamia yrityksiä kehitysalueille (Dosentti Matti Sihto).” Yrityksen liikkuisivat, ihmisiä ei revittäisi juuriltaan. Näin toimittiin Suomessa hyvinvointivaltiollisella ja sitä rakentavalla kaudella.

Uusklassisten ja yksilöllisten liitto

Hyvinvointivaltion purkaminen alkoi jo 1980-luvulla puheilla, että sosiaalipolitiikan ”muuttaminen” on hyvinvointivaltion säilyttämisen edellytys. Ihmisille kerrottiin, että tulevaisuudessa ”meillä ei ole varaa” ylläpitää yhteistä hyvinvointia. Joka ikinen parlamentissa edustettuna oleva puolue sopeutui tähän ajatukseen. Jokainen puolue on sen jälkeen osallistunut maan hallitukseen toteuttamalla politiikkaa, jossa on siirrytty keynesiläisyydestä uusklassiseen talouspolitiikkaan. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Sormi suussa. Ymmällä. Ja äänestää pitäisi.

1990-luvun jälkeen maamme hallitukset ovat kaventaneet toimeentulon ehtoja. Ensinnäkin sosiaaliturvan ehdot ovat tiukentuneet ja sen tuloja uudelleenjakava vaikutus on heikentynyt. Kaikille kansalaisille kuuluvan perusturvan taso on jäänyt jälkeen ansiotasosta ja hintatasosta, vaikka sitä ei olekaan aktiivisesti leikattu. Toiseksi työnhakijoiden velvollisuuksia on tiukennettu. Hallitukset eivät ole nimittäneet näitä toimenpiteitä rankaisuiksi, vaan kannustimiksi. Samalla on siis vahvistettu orwellilaisen uuskielen pesiintymistä yleiseen käyttöön.

Uusklassisen taloustieteen kehittämät politiikkasuositukset eivät ole johtaneet haluttuihin tuloksiin. Taloudellinen kasvu on ollut kovin heikkoa 1990-luvulta lähtien. Kun raha ei kierrä, vaan pesiintyy finanssitavarataloihin, ei työllisyys luonnollisestikaan parane.

Kirjaa lukiessa ei voi välttyä muistamasta 1980-luvulla tapahtunutta muutosta yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa siirryttiin yksilöllisyyden korostamiseen pois yhteisvastuun politiikasta. Yksilöllisyyden myötä myös politiikan kieli kiinnostui erilaisista elämäntapakysymyksistä. Tämä kytkeytyi nasevasti uusklassisen talouspolitiikan työntymiseen politiikan kärkeen. Uusklassisen taloustieteen ajattelu lähteen nimenomaan siitä, että työmarkkinoilla on yksilöitä, jotka pärjäävät omien avujensa turvin. Pääomaa edustavat hallitsevan median sivut ja ruudut aukesivat yksilö- ja elämäntapatoimijoille ja poliitikoille.

Hyvinvointivaltio oli avannut kaikille mahdollisuuksien tasa-arvon ja sen myötä se oli kypsynyt kehittymään edelleen yksilöiden erilaisuuksien mahdollistajana ja erilaisten elämäntapakysymysten kukintana. Oikeisto kuitenkin onnistui nappaamaan hyvinvointivaltion rakentaman perustan hoteisiinsa ja käyttämään siitä noussutta ilmapiiriä oman vahvistumisensa aineksena. Näin kävi, koska edistyksellinen porvaristo ja vasemmisto eivät olleet riittävän tarkkoina yhteiskunnallisessa kehityksessä. Seurauksena on, että uusklassinen ja uusliberalistinen politiikkaa näivettävät markkinaistamalla individualismin, elämäntapakysymykset, sivistyksen ja ihmisen valtavan enemmistön yhteiskunnallisen tietoisuuden. Köyhien määrä kasvaa. Nykyinen tajuntateollisuus ja väkivaltakoneisto pystyvät pitämään kurissa aikaisempaa suuremman toisin ajattelevien ihmisten määrän.

”Työllisyyskysymys” kohottaa ajatuksen anturoita. Lukija voi johtaa kirjan perusteella useanlaisia johtopäätöksiä. Edellä olevassa kappaleessa kuvattu on yksi vaihtoehto. Tulevaisuus voi olla ihmisen työllistymisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta myös nykyistä auvoisempi. Kyse on siitä, mitkä taloudellispoliittiset voimat kehitystä tulevat viemään eteenpäin. Työllisyyskysymyksessä” on dosentti Mikko Jakosen mielenkiintoinen artikkeli ”Työn muutoksen suuret linjat”. Hän jakaa työelämään vaikuttavat muutokset viiteen osaan: tietokapitalismiin, globalisaatioon, prekarisaatioon, työvoimapolitiikkaan ja tilastojen kertomaan ja peittämään näkökulmaan.