ITSENÄINEN AJATTELIJA - PEKKA KORPINEN

Pekka Korpinen
Suomi kääntyy länteen
Into 2017
226 siv.

ITSENÄINEN AJATTELIJA – PEKKA KORPINEN

Pekka Korpinen on ollut mielenkiintoinen toimija maamme taloustietelijöiden ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden joukossa. Vaikka hän on ollut monissa merkittävissä kysymyksissä vähintäänkin skeptinen harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan, on hän silti pitänyt paikkansa keskeisenä vaikuttajana. Korpisen tapa analysoida tapahtumia ja asioita tiukasti tosiasioihin tukeutuen on ihailtavaa. Hän ei tukeudu toissijaisiin lähteisiin ja tunteisiin. ”Suomi kääntyy länteen” kirjassa tämä tapahtuu vain yhdessä asiassa, Venäjää koskevissa pohdinnoissa. Niissä näyttää pääasiallisena lähteenä olleen Helsingin Sanomat. Ulkopoliittisesti Pekka Korpinen on ns. rauhan mies.

Pekka Korpinen on devalvaatiosyklien asiantuntija. Kuuluisa on hänen sikasyklinsä, jossa hän asuntojen hintavaihteluihin perustuen ennusti 1990-luvun alkuvuosien romahduksen.

Korpiselle toimijat eivät ole ristiriidatonta joukkoa ja tiedollisesti tasavertaisia yksilöitä. Hän puhuu avoimesti ”valtavirtataloustieteilijöistä” (vrt. valtavirtajournalismi) ja maamme ja Euroopan unionin tämän hetkisestä ”pysähtyneisyyden” tilasta. Hän on aina ollut utelias. Muistan, kun häneltä (toim.) ilmestyi vuonna 1974 Tammen kustantamana kirja ”Sosialistinen taloussuunnittelu”. Se näyttää olevan kirjahyllyssäni ensimmäinen hänen kirjansa. Korpisen avarakatseisuus, uteliaisuutenakin pitämäni, näkyy Helsingin kaupungin arkkitehtuurissa. Hän toimi helsinkiläisten onneksi kaupungin kaupunkisuunnittelu- ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtajana kuusitoista vuotta. Arkkitehtuurin harrastajana hän asuu edelleen osan vuodesta Roomassa.

Pekka Korpinen ei pitänyt järkevänä Suomen liittymistä Euroopan unionin rahaliittoon EMU:n. Tässä hän askelsi samaa tahtia professori Sixten Korkmanin kanssa, joka tosin piti vastustavan kantansa pienen piirin tiedossa.

”Suomi kääntyy länteen” -kirjan ehdottomasti parasta antia on EU-kritiikki. Korpinen osoittaa, että unionin kehitys on johtanut alkuperäisistä tavoitteista poikkeaviin suuntiin. Niin talouspoliittinen kuin ulkopoliittinen liikkumavaramme on kaventunut niin vähäiseksi, että se voi tulla kansallemme kohtalokkaaksi. ”Suomen kannalta tärkeimmät meihin vaikuttavat päätökset taidetaan tehdä yhä Berliinissä, Tukholmassa ja Moskovassa. Ajopuu on tarttunut karikkoon. Suuri taantuma on muuttumassa suureksi pysähtyneisyyden ja uuden aggressiivisuuden ajaksi…”

”Ukrainan, Syyrian ja Libyan kriiseissä EU:lla tai sen joillakin jäsenmailla on ollut aktiivinen rooli ongelmien syntyvaiheissa… EU on päästänyt asiat siihen pisteeseen, että sen rajoilla soditaan tai on jännitystä lähes kaikilla ilmansuunnilla.” Korpisen mielestä ”on aika palata alkuperäisiin ajatuksiin: rauha ja kehitys samoin kuin turvallisuus ja vapaus ovat ensisijaiset EU:n tavoitteet”.

Korpinen tuo seikkaperäisesti esille Euroopan unionissa tapahtuneen epädemokraattisen kehityksen, mikä näkyy erityisesti Kreikan kansan alistamisena ja Euroopan keskuspankin ja sen pikkusisaren Euroopan vakausmekanismin EVM:n vahvana virkamiesvaltana.

Pekka Korpisen mukaan suuri kulttuurisesti ja taloudellisesti heterogeeninen unioni ei ilmeisesti koskaan voi muodostaa vahvaa liittovaltiota. Korpisen laajaa tietämystä kuvaa, että hän näin todetessaan kirjoittaa nykypäivän juurista, keskiajasta, jolloin katolinen kirkko integroi voimakkaasti Eurooppaa.

Kun valta ja vauraus pyrkivät keskittymään liikaa paaville ja Rooman muille kirkkoruhtinaille ja varoja tuhlattiin megalomaanisiin rakennushankkeisiin, syntyi Pohjois-Euroopan protestanttien vallankumous ja yhtenäiskulttuurin hajoaminen. Bysantti eriytyi jo tätä ennen, myös uskonnollisesti.

”Yhtenäisuskonnon hajoamisen jälkeen alkoi 30-vuotinen uskonsota, jossa syntyneet rajalinjat katolisuuden ja protestanttien välillä vahvistettiin Westfalenin rauhassa vuonna 1648 ja ovat havaittavissa vielä tänäänkin.”

”Suomi kääntyy länteen” -kirjassa avataan uusia tiedon lähteitä mm. Nordek -hankkeeseen ja EEC-vapaakauppasopimukseen liittyen. Myös näitä tapahtumia käsitellessään Korpinen palaa tapahtumien juuriin. Toisen maailmansodan häviäjänä Suomessa tuli olla ”ystävällismielinen hallitus” ja sotilaallinen ystävyys- ja avunantosopimus. Tämä sovittiin Yhdysvaltain, Britannian ja Neuvostoliiton päämiesten kesken Teheranin konferenssissa.

Etupiiriajattelu on edelleen kansainvälisen politiikan taustalla. Tietysti – ei se tunteilemalla sieltä minnekään poistu. Korpinen osoittaa, miten Yhdysvaltain ulkopolitiikan konkarit Kissinger ja Brzezinski ovat mm. todenneet, että Ukraina kuuluu Venäjän etupiiriin ja siellä se pysyy. Tähän on yhtynyt presidentti Barack Obama. Syy Ukrainasta riitelyyn on siinä, että sen avulla Yhdysvallat estää EU:n ja Venäjän hyvän yhteistyön, mikä olisi vastoin Yhdysvaltain suurvaltatavoitteita. Tätä ei Korpinen sano, mutta niin tekstin voi lukea.

Kirjassa on useita perin mielenkiintoisia kohtia. Yksi niistä on kollegojen apulaiskaupunginjohtajien Pekka Korpisen ja Vladimir Putinin väliset keskustelut.

Korpinen ja Putin neuvottelivat ystävyyskaupunkisopimuksen Helsingin ja Pietarin välille. Sopimuksen allekirjoittivat kaupunginjohtajat Kari Rahkamo ja Anatoli Sobtsak.

”Aika ajoin tavatessani Putinia keskustelu sivusi myös koko Venäjää koskevia aiheita. Meneillään oli demokratiakokeiluja ja markkinatalouden harjoittelua. Ensin mainittu oli lähellä sekasortoa ja anarkiaa. Erityisesti talousasioista oli mahdoton saada järkeviä päätöksiä ulos valtuustoista ja parlamentista. Putin oli kovin tuskastunut tähän asioiden tilaan.”

”…Totesin Putinille, että sekä demokratian että markkinatalouden yhtäaikainen toteuttaminen voi olla kerralla liikaa Venäjälle. Aasialainen malli, jossa markkinatalous yhdistetään autoritääriseen hallintoon, olisi todennäköisesti toimivampi vaihtoehto. Sain vaikutelman, että Putin oli erittäin kiinnostunut tästä ajatuksesta ja siitä, mitä Kiinassa tapahtui.”

Lopuksi vielä Pekka Korpisen ajatuksia EU:sta ja EMU:sta:

EKP:n virkamiehille on kasautunut suuri valta päättää kansojen kohtaloista, ilman yhtäkään demokraattisesti valittua toimijaa.

Hälytyskellojen pitäisi soida, jos EU:n harjoittama talouspolitiikka uhkaa johtaa jäsenmaissa 1930-luvun tapaiseen poliittiseen katastrofiin.

Kreikan olisi parasta erota eurosta nopeasti ja pysyvästi. Kreikan tulisi devalvoida uusi valuuttansa. EU:n on tuettava Kreikkaa humanitaarisen avun nimissä.

Jos Suomi aikoisi erota eurosta, kilpailukyky olisi järkevää saada kuntoon ennen euroa. Markan ja euron kurssin olisi hyvä pysyä alkuvuodet lähellä toisiaan, jotta uusi valuutta loisi aluksi uskottavuutta ja vakautta. Pitkän päälle markan arvon pitäisi määräytyä niin, että pärjäisimme viennin päämarkkina-alueilla, jotka ovat muualla kuin euro-Euroopassa.

Miksi poliitikot ovat heikkoja, eivätkä kansallisvaltiot hallitse enää omaa kehitystään? Eurooppaan on luotu kummallinen puolitien integraatio… Kreikan ja Italian ei olisi koskaan pitänyt liittyä velkaisina maina euroon. Esimerkiksi toukokuussa 1998 ensimmäisistä euromaista päätettäessä Italian velkasuhde oli lähes kaksinkertainen 60 prosentin enimmäissääntöön verrattuna… Liittymisen jälkeen velka on jatkanut tasaista kasvuaan vuodesta toiseen.

Unionin johtoon valitaan usein tarkoituksella heikkoja johtajia, kuten ensimmäinen ”presidentti” ja ”ulkoministeri”. Komission nykyinen puheenjohtaja on veroparatiisimaa Luxemburgin pitkäaikainen pääministeri. EKP:n pääjohtaja on Italian valtiovarainministeriön pitkäaikainen kansliapäällikkö, henkilö, jonka korkea ammattitaito helpotti Italian tietä ylivelkaantumiseen.

Brysselin byrokratian legitimaation heikkenemisen seurauksena valta EU:ssa on siirtynyt paljolti vahvimmalle ja suurimmalle jäsenmaalle Saksalle. Kun sodan jälkeen haluttiin eurooppalainen Saksa, onkin saatu saksalainen Eurooppa.