JÄRJESTÖT MARKKINOIDEN PURISTUKSEEN

JÄRJESTÖT MARKKINOIDEN PURISTUKSEEN

Riitta Särkelä
Järjestöt julkisen kumppanista
markkinoiden puristukseen.
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen
muutos sosiaalipalvelujen
tuottajana vuosina 1990–2010.
Väitöskirja.
Ensi- ja turvakotien liitto ry. 2016
30 e, siv. 347

Riitta Särkelä analysoi tekijöitä ja valintoja, jotka muuttivat sosiaali- ja terveysjärjestöjen asemaa sosiaalipalvelujen tuottajina vuosina 1990–2010. Muutos hyvinvointivaltiollisesta julkisen vallan vahvaa roolia korostavasta ajattelusta markkinaehtoisiin palveluihin oli poliittinen prosessi, joka tehtiin Suomessa kansallisin päätöksin ja ideologisista syistä. Se kehystettiin käytännön sanelemaksi välttämättömyydeksi. ETA-sopimuksella, Euroopan unionilla ja niiden vaatimuksilla legitimoitiin kansallisia päätöksiä.

Suomessa tuudittauduttiin 2000-luvun taitteeseen asti ajatteluun, että sosiaali- ja terveyspolitiikka on kansallista päätöksentekoa. Muilla politiikkalohkoilla tehtyjen päätösten sosiaalipoliittisia vaikutuksia ei riittävästi arvioitu. Särkelä määrittelee neljä muutosvaihetta, joissa tehtiin merkittäviä lainsäädännöllisiä tai muita päätöksiä järjestöjen palveluntuottaja-aseman kannalta. Näitä olivat a) palvelujärjestelmän hajauttamisen ja ETA-sopimuksen vaihe (1990-1995), b) EU-jäsenyyden ensimmäisten vuosien vaihe (1995-2000), c) järjestöjen palveluntuottaja-aseman haastamisen vaihe (2000-luvun alkuvuodet) ja d) järjestöt markkinoiden puristuksessa –vaihe (2005-2010).

Järjestöjen muutosta vauhdittivat kuntien valtionosuusuudistukset, 1984 VALTAVA ja vuoden 1993 uudistus. Niissä kuntien itsehallinto vahvistui, normeja purettiin ja siirryttiin puitelainsäädäntöön. Huomattava osa järjestöistä oli aiemmin saanut suoria valtion avustuksia palveluihinsa. Ne loppuivat. Tämän seurauksena järjestöt alkoivat kehittää toimintaansa kuntien ostettaviksi. Yksityiset palveluntuottajat ja markkinamekanismi nostettiin julkisten palvelujen rinnalle. Julkisen palvelutuotannon erityisasema mureni, järjestöt ja yritykset rinnastettiin toisiinsa.

Järjestöjen ja kuntien kumppanuus hiipui, sosiaalipolitiikka korvautui palvelupolitiikalla. Muutosta vauhditti ensimmäisen hankintalain säätäminen hyvin kattavaksi. Se saatettiin ideologisista syistä koskemaan myös sosiaali- ja terveyspalveluja.

Sosiaalialan yrittäjät, Suomen Yrittäjät ja Kilpailuvirasto aloittivat vv. 1997–1998 kampanjan, jonka kärkenä oli, että Raha-automaattiyhdistyksen avustukset järjestöille vääristävät kilpailua ja estävät palvelumarkkinoiden kehittymistä. Yrittäjäjärjestöt vaativat RAY:a vetäytymään alueilta, joilla toimii yrittäjiä. Kauppa- ja teollisuusministeriö aktivoitui yrittäjäjärjestöjen rinnalla. Järjestöjen asema kuntien kumppanina murtui myös kuntien lisääntyneen kilpailutuksen vuoksi.

Kehitys huipentui vuonna 2001, kun Raha-automaattiyhdistystä koskevaa lakia muutettiin. RAY alkoi vetäytyä palvelujen rahoituksesta niissäkin tapauksissa, joissa se ei olisi ollut välttämätöntä. RAY ei saanut tuekseen poliittisia tai STM:n linjauksia. Järjestöjen ja kuntien suhde muuttui ostopalvelusuhteeksi. Aikaisempia synenergiaetuja katosi. Suomessa jätettiin käyttämättä mahdollisuus antaa erityispalvelujen järjestäminen julkiselle tai erikseen määriteltävälle taholle palvelujen saatavuuden turvaamiseksi.

Palvelujen yksityistämisen prosessissa oli kolme käännekohtaa, joissa kehityksen suunta oleellisesti muuttui. Ensimmäinen niistä oli Esko Ahon hallitus vv. 1991–1995, jonka poliittinen agenda ajoittui suuren laman kanssa. Lama antoi mahdollisuuden tehdä julkisen supistamiseen liittyviä ratkaisuja, joita olisi muuten ollut vaikea saada läpi. Kriisin varjolla voitiin tehdä ideologisia muutoksia, vaikka asioilla ei olisi ollut mitään tekemistä olemassa olevien ongelmien kanssa. Ahon hallituksen aikana tapahtui selkeä ajattelutavan muutos. Hyvinvointivaltion korostamisesta siirryttiin markkinaistamisen ja julkisen sektorin sopeuttamisen paradigmaan.

Toinen käänne järjestöjen aseman muutoksessa tapahtui 2000-luvun taitteessa, kun sosiaali- ja terveyspoliittiset toimijat alistuivat kilpailunäkökulmalle. Kehitys sinetöityi Raha-automaattiyhdistystä koskevan lainsäädännön muutoksessa vuonna 2001.

Lipposen II hallituksen (1999–2003) paradigma oli edellistä hallituskautta selvemmin hyvinvointiyhteiskunnan ja kilpailukyvyn paradigma. Hyvinvointivaltio korvautui poliittisessa puhunnassa hyvinvointiyhteiskunta-käsitteellä. Ensisijaisten julkisten palvelujen rinnalla nähtiin järjestöt ja yritykset. Politiikassa korostettiin Ahon hallitusta enemmän hyvinvointiyhteiskunnan turvaamisen tärkeyttä, julkisten palvelujen ensisijaisuutta ja muiden tuottajien täydentävää roolia. Lipposen hallitus rakensi sisämarkkinoita ja perusoikeuksia rinnan. Se tavoitteli EU:n perussopimukseen muotoilua, jonka mukaan muilla politiikkalohkoilla tehtyjen päätösten sosiaalipoliittiset vaikutukset tuli arvioida ja ottaa huomioon. Siinä se ei onnistunut. Se olisi merkinnyt mahdollisuutta rajoittaa sisämarkkinoiden ylivaltaa muihin politiikkalohkoihin, kuten sosiaalipolitiikkaan.

Vanhasen hallituksen puhunnassa turvattiin järjestöjen toimintaedellytykset, mutta järjestöt nähtiin alisteisina kilpailuttamiselle. Hallituksen toimia järjestöjen aseman parantamiseksi olivat mm. kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma, kansalaisjärjestöjä koskeva periaatepäätös ja Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan KANE:n perustaminen. Ne olivat poliittisia pyrkimyksiä korjata järjestöjen vaikeaksi muuttunut asema. Oleellisia muutoksia järjestöjen asemaan ei silti tehty.

Poliittisesti Vanhasen hallituksen ja Vanhasen II hallituksen välillä tapahtui käänne. Suunta kääntyi hyvin vahvasti markkinoita ja yritysten merkitystä korostavaksi. Yrityksille haluttiin luoda maailman paras toimintaympäristö. Kansallisin päätöksin irtauduttiin hyvinvointivaltiollisesta paradigmasta ja lähdettiin markkinoiden avaamisen ja rakentamisen tielle. Julkisen vastuu pieneni. Järjestöjen kannalta tilanne muuttui täysin. Pitkällä ajalla tapahtunut hiipivä muutos johti siihen, että entisistä yhteistyökumppaneista tuli keskenään kilpailevia palvelujen tuottajia.

Koko prosessissa on nähtävissä ns. subsidiariteetin paradoksi: kansalliset päättäjät vetosivat sosiaalipolitiikkaa purkaessaan siihen, että EU vaatii, vaikka kysymys olikin kansallisesta valinnasta. Nykyinen jännite eri politiikkalohkojen välillä olisi ratkaistavissa määrittelemällä selkeä toimivalta EU:lle ja kansalliselle tasolle.

Riitta Särkelän kirjaa myy kustantaja Ensi- ja turvakotien liitto ry. https://ensijaturvakotienliitto.fi/jarjestot-julkisen-kumppanista-markkinoiden-puristukseen/