ANTTI ESKOLA JA VANHUUS

ANTTI ESKOLA JA VANHUUS

Antti Eskola
Vanhuus
Helpottava, huolestuttava, kiinnostava.
Vastapaino 2016. 230 siv.

”Tulipa tästä kiinnostava vanhuus”, kirjoittaa Antti Eskola. Hänen sukupolvensa uskoi kehityksen jatkuvaan eteenpäinmenoon ja Suomen rakentumisesta hyvinvointivaltioksi. Mutta tulikin käänne. ”Lamaantumiselta pelastaa kuitenkin se, että vanhana sosiologina minua alkaa historiallinen muutos ja tämän ajan sekavuus kiinnostaa sosiaalisena ilmiönä.” Eskola ei jää tuskailemaan maailman huonommaksi muuttumista ja omaa vanhenemistaan, vaan nousee niiden yläpuolelle. Kirjaa lukiessa tulee ajatelleeksi, että hän on siirtynyt ulkopuoliseksi, hakenut ja saanut vapauden sieltä.

Kirjassaan ´Vanhuus´ professori Antti Eskola on kirjannut tekemiään havaintoja omasta vanhuudestaan ja suhteuttanut niitä ikääntymistä ja vanhuutta koskevaan yleisempään tietoon. Eskola tavalleen uskollisena myös kritisoi ja kyseenalaistaa. Näin lukijalle syntyy paketti pohtia omaa tulevaa tai jo olevaa vanhuuttaan.

Monet vanhenemisen prosessissa esiin nousevat ilmiöt ja kysymykset ovat sellaisia, että meidän keskivertoihmisten lienee vaikea niitä yksin käydä läpi. Yksi vanhustenhuollon tai vanhusjärjestöjen tehtävä voisi olla organisoida keskustelupiirejä, joissa Eskolankin esiin tuomia asioita käsitellään yhdessä. Vertaistuella.

Vaikka `Vanhuus` ei ole tieteellinen teos, on se selvästi tiedemiehen kirjoittama. Sen antama vakaus luo todellisuuden tunnetta silloinkin, kun itse ei Eskolan käsittelemää aihetta varsinaisesti tunne.

Eskola kirjoittaa tietoisuustaidoista, joilla tarkoitetaan keskittymistä kulloinkin meneillään olevan hetken kokemiseen, havainnointiin ja hyväksymiseen mutta tarvittaessa myös poishäivyttämiseen. Tietoisuustaidoista on kuitenkin hyötyä koko ikä. Ehkä psykologit ovat juuri tästä syystä nostaneet käsitteen viime vuosina esiin.

Mielenkiintoista on Eskolan analyysi vanhuksen elinympäristöstä. Hän jakaa sen julkiseen tilaan ja yksityiseen tilaan. Eskola kuvaa tarkasti oman julkisen tilansa Tampereen Tammelassa, kuten myös yksityisen tilansa. Kun julkinen tila ei ole vain katuja ja seiniä eikä yksityinen tila lattiaa ja kattoa, vaan ne sisältävät sosiaalisen ja emotionaalisen puolensa, lukija voi vaivatta ryhtyä pohdiskelemaan omia tilojaan ja niiden muuttumista vuosien ja fyysisen sekä henkisen kunnon vaihtuessa.

Vaikka Eskola käyttää itseään esimerkkinä vanhenemisesta, hän yleistää. Hän korostaa, että ihmisen ei tulisi tuhlata aikaa pelkästään omaan itseen, vaan ajatella yhteisöä ja toisia. Onhan se myös omaksi hyväksi, kun vanhus saa esimerkiksi lastenlasten hoitamisesta merkitystä ja sosiaalista sisältöä. Eskola kirjoittaa vakavasta asiasta lupsakkaasti. Kirja on lukukokemuksena kevyt. Hän kertoo tamperelaisen 90-vuotiaan arkkitehdin ja jazz-pianistin Gunnar Strömmerin sanoneen, että nyt hän voi olla rauhallisin mielin, koska on saanut kaikki lapsensa hyviin vanhainkoteihin. Pieni ronskimpi lämäyskin kirjassa on. Seksuaalisuudesta kirjoittaessaan Eskola kertoo lapinmiehestä, joka karautti moottorikelkalla piikkilanka-aitaan. ”Nyt mie oon kolmesataaprosenttisesti impotentti”, mies sössötti. Miten se on mahdollista, kysyttiin. ”No munat jäi piikkilankaan, etusormi katkesi ja purin vielä kielenikin poikki.”

Eskola käy läpi analyyttisesti kaikki vanhenemisen mukanaan tuomat fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset muutokset. Niitä lukiessa ajattelin miten hyvä ne on tiedostaa. Nyt osaan suhtautua vanhustuttaviini entistä paremmin.

Uskon asia on Eskolalle ilmeisen tärkeä. Kirjan lopussa hän kirjoittaa ihmisen elämän tarkoituksesta oman uskonsa kautta. Tässä osiossa ei yleistämistä esimerkiksi henkisyyden merkityksen esille tuomisena tapahdu. Eskolalle henkisyys on kristillistä uskoa, sellaisena kuin kristillisen seurakunnan jäsen Eskola jumalansa ymmärtää. Hänen pitäytymisensä vain omassa katsomuksessa on harmi, sillä enemmistö kuolevista ei puhu henkisistä ja hengellisistä asioista mitään. Onko niin, että henkinen on niin yksityisyyteen kuuluvaa, että siitä ei haluta puhua, vaan onko kyse siitä, että asian esille ottamiseksi ei ole käsitteellisiä välineitä. 

Omasta tulevasta kuolemastaan ja siunaustilaisuudestaan Eskola kirjoittaa vakaan leppoisasti. Lukija ymmärtää, että professorimies on sinut itsensä kanssa.

Mielestäni kirja sopii kaikenikäisille. Se ohjaa elämisen taitoihin sosiaalipsykologin otteella. Tietenkin oman värinänsä kirjan kirjoittaja saa meissä, joilla on häneen välitön tai välillisempikin suhde hyvinvointivaltiollisen kauden Tampereen yliopiston yhtenä suurista.