VENÄJÄN PALATSEISSA JA KADUILLA

VENÄJÄN PALATSEISSA JA KADUILLA

Markku Kivinen & Leena Vähäkylä
Venäjän palatseissa ja kaduilla
Gaudeamus 2015.
311 siv.

KIRJAN NOSTAMIA MIETTEITÄ

Kivisen ja Vähäkylän toimittama kirja on tarpeellinen. Venäjästä on kohtalokkaan vähän oikeaa tietoa. On perusteltua sanoa, että Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettu vihamielisyys on tämän hetken vihapuheen alku ja yllyke. Kun valtamedia nyt tuomitsee maahanmuuttajavastaisuuden, se on osaltaan antanut sille pontta venäläisvastaisuudellaan. Rasismia on hyväksyä toinen, mutta ei toista.

´Venäjän palatseissa ja kaduilla´ lupaa antaa perusteellisen ja monipuolisen läpileikkauksen todellisuudesta nyky-Venäjän kulissien takana. Tässä kirja onnistuu 29 asiantuntijan tekstein.

Kirjan artikkeleissa käsitellään Venäjän historiaa, mm. Neuvostoliiton modernisaatiota kylmän sodan aikana, Venäjän ympäristöpolitiikkaa, hallinto- ja oikeusjärjestelmää, rakennemuutosta, markkinoita, lehdistöä, nationalismia, kirjallisuutta sekä ulko- ja sotilaspolitiikkaa. Laajojen kokonaisuuksien ja kehityskaarien yhteydessä lukijalle tarjotaan yksittäistietoja. Mielenkiintoista muiden muassa on, että Suomessa valtamedian, erityisesti Helsingin Sanomien, lellikkioppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi osoittautuu henkilöksi, jonka kannatuksen perusta ovat nationalismissa ja muukalaisvastaisuudessa.

Erityisen antoisia ovat kirjan toisen toimittajan Markku Kivisen kirjoitukset, jotka käsittelevät modernisoitumista ja Venäjän keskiluokkaa. Kivisellä on tiedemiehen kyky analysoida aineisto sekoittamatta siihen muuta. Kirjan lukeminen prosessoi ajatuksia ja kyky lukea Venäjää koskevia uutisia kohenevat.

Ehkä kustantajalla, Gaudeamuksella, on päätelty, että ilkipiikit ovat jo niin tiivis maan tapa, että sellaiset ovat tarpeellisia myös tieteellisessä teoksessa. Yksi kirjoittajista, Vladimir Gel´man, tekee johtopäätöksiä uppoutumalla presidentti Putinin mielen syövereihin. Valistunut lukija joutuu tältä osin ohittamaan koko tekstin, koska ei voi tietää mitä siitä ottaa vakavasti. Totuuteen etsiville Hanna Smith on tullut jo vitsiksi. ”Venäjän suurvaltaidentiteetille on tärkeää vastakkainasettelu…”, on hänen pysyvä mielipiteensä, jota väitettä hän todistaa ontoilla ”tosiasioilla”. Jos tällaiset ovat tieteellisessä kirjassa välttämättömiä, ne kertovat perin ikävää oikeistolaistuneesta mielipideilmastostamme. Kirjan tasoa ne laskevat.

Krim on oma lukunsa. Jokaisen siihen viittaavan näyttää pitävän todeta ”laiton” miehitys. Jo sana ”laiton” on paikkansa pitämätön. Kansainvälistä lakia ei ole, on vain kansainvälisiä sopimuksia. Krim on liittynyt pitkään listaan kansainvälisten sopimusten vastaisia tekoja, jossa ennestään ovat mm. Kosovo, Libyan pommitus, Syyrian sisällissotaan puuttuminen ilman Syyrian johdon pyyntöä, Irakin sota miljoonan siviilin kuolemallaan, lennokkimurhat Pakistanissa, Jemenissä ja muualla jne. Kun tutkija osoittaa pelkän Krimin, hän osoittaa samalla omat asenteensa.

Venäjän ongelmien peruna pidetään yleisesti Neuvostoliiton tai Stalinin aikaa. ´Venäjän palatseissa ja kaduilla´-kirjassa edetään joissain tapauksissa myös neuvostovaltaa edeltäneeseen tsaarien aikaan. Venäjän historian tunteminen on välttämätöntä tämän päivän Venäjän tuntemiselle. Tämä koskee luonnollisesti kaikkia kansakuntia. Neuvostoliitto ei kyennyt alkuaankaan työntämään mm. tsaarien aikaisia hallintokäytäntöjä syrjään. Osin ne jopa vahvistuivat.

Markku Kangaspuro kirjoittaa mielenkiintoisesti Stalinista, miehestä joka komeili kaksi kertaa sankarina The Times-viikkolehden kansikuvana. Yhdysvalloissa hänen ansiokseen luettiin Molotov-Ribbentrop-sopimus ja Stalinin rautainen ote Neuvostoliiton johdossa. Stalinin ansioksi nähtiin saksalaisten torjuminen.

Kangaspuron mukaan Venäjä on käsitellyt historiansa kipupisteitä enemmän kuin kertaakaan sitten Gorbatšovin ajan. Ehkä yhdysvaltalaiset voisivat ottaa tästä esimerkkiä ja vihdoin käsitellä oman hirmuhistoriansa, 80 miljoonan alkuperäisasukkaan eli intiaanin surman.

Putin on oma lukunsa. Katson kirjan erityiseksi ansioksi Vladimir Putinin ja hänen politiikkansa kiihkottaman tarkastelun. Poliittisesti Putin edustaa samaa uusliberalistista linjaa kuin maamme stubbit, wahlroosit, haglundit ja sipilät erotuksella, että tuskin missään uusliberalismilla on niin suurta valtaa kuin Venäjällä.

Jokaisen maan presidentin vallalla on kehykset, joiden sisällä hän voi valtaansa käyttää. Tämä koskee luonnollisesti myös Putinia. Venäjän nykyinen kansallismielinen politiikka on lännessä pantu Putinin ”syyksi”. Kirjassa todetaan todellisia tapahtumia vastaavasti, että jo vuosia ennen kuin Putinin nimi edes tunnettiin Venäjällä, kansallismielipide alkoi suuntautua pois 1990-luvun alun länteen suuntautuneista optimistisimmista odotuksista.

Tätä kirjassa ei sanota, mutta kansa sai lännen mallia tarpeekseen. Neuvostoliiton hajottua Venäjälle kiirehti joukko läntisiä talousneuvonantajia. Heidän ohjeidensa mukaan toteutettu yksityistämisohjelma johti kansallisomaisuuden ryöstöön. Muutamat harvat oligarkit rupesivat ryöstösaaliiseensa tukeutuen johtamaan politiikkaa. Valtio oli hajoamassa 5-7 osaan. Osa hodorkovskeista oli ajettava maasta ja jääräpäisimmät pantava vankilaan ennen kuin politiikan ja talouden keskinäissuhde mahdollisti demokraattiset rakenteet.

Lännellä oli etsikkoaikansa, mutta se käytti sen vihamielisesti, ei venäläisten vaan lännen suuryritysten tarpeita palvellen. Myös presidentti Boris Jeltsin teki johtopäätöksensä ja valitsi seuraajakseen henkilön, jolla oli kyky palauttaa Venäjän yhtenäisyys.

Tästä huolimatta pääministeriksi ja presidentiksi tultuaan Putinin politiikka kohdistui yhteistyöhön lännen kanssa. Länsi ei ottanut häntä ja Venäjää vastaan. Erityisesti Yhdysvaltain sotateollisuus tarvitsi vastakkainasettelua.

Lännessä vallalla olevaan venäläisvastaisuuteen sisältyy vaatimus venäläisten muuttumisesta länsi-ihmisten kaltaisiksi. Tämä näkyy erityisen hyvin valtamediassa, jossa hyviä venäläisiä ovat isänmaataan ja sen johtajaa haukkuvat venäläiset. Heitä löytyy tosin vähän. ”Aitoa” venäläistä ei juuri lehtihaastatteluissa näe. Syy tähän on ilmeinen, nykyisessä vihan ilmapiirissä on parempi pysyä julkisuuden ulkopuolella.

Vaikka venäläiset ovat maallisia, 70 prosenttia heistä pitää itseään ortodokseina ja kunnioittaa perinteitä. Ortodoksinen kirkko on arvojen määrittelijänä samalla tavalla kuin katolinen kirkko esimerkiksi Puolassa. Kirkon vaikutusvalta ulottuu korkeimmasta johdosta ruohonjuuritasolle. Se on myös tärkeä sosiaalinen toimija ylläpitäen lastenkoteja, kuntoutusta, saattohoitoa ja pakolaismajoitusta. Kirkko on mukana jokaisen venäläisen arjessa.

Venäjän ortodoksinen kirkko vertautuu täysin katoliseen kirkkoon Etelä-Euroopassa. Venäläisvastaisuus on myös ortodoksisuuden vastaisuutta, aivan samalla tavalla kuin espanjalaisvastaisuus tai portugalilaisvastaisuus olisi katolisuuden vastaisuutta. Tämä jää meillä Suomessa huomaamatta, koska emme tunne katolisten maiden käytäntöjä. On hienoa, että maahamme on saapunut paljon islaminuskoisia. Ehkä heidän avullaan opimme ymmärtämään myös ortodokseja ja katolisia. On sitä paitsi luultavaa, että maamme SSS-suuntaus johtaa uskonnollisiin yksityiskouluihin.

Kansalaistoiminta esitellään kirjassa erityisen kattavasti. Itselleni on ollut ihmetyksen aihe, kun on väitetty että Venäjällä ei ole kansalaistoimintaa. Olen miettinyt, että miten se on mahdollista vahvasti yhteisöllisessä kulttuurissa. Kirja osoitti, että Venäjän kansalaisjärjestöt esimerkiksi sosiaali- ja terveyssektorilla toimivat samalla tavoin kuin Suomessa. Ehkä järjestöt ovat Venäjällä Suomeen verrattuna hieman itsenäisempiä, koska niiden valtiorahoitus ei ole niin selvä mitä Suomen Raha-automaattijärjestelmässä.

Järjestöt Venäjällä järjestävät palveluja, vaikuttavat lainsäädäntöön tuloksia tuottavasti ja pyrkivät saamaan kehittämiään palveluja valtion (so. alueidensa) hoidettaviksi.

Koska Venäjä on ”läntisiä arvoja” edustavien hyökkäysten kohteena, joudutaan siellä seuramaan erityisellä valppaudella ulkomaisten rahoittajien toimintaa. Vielä muutama vuosi sitten myös Suomen järjestölaki esti ulkomaisen rahoituksen. Luultavasti monissa EU-maissa kielto on edelleen voimassa (en tiedä). Suomen Supo ei voi olla niin ammattitaidoton, että se ei seuraisi mahdollista ulkomaista rahavirtaa suomalaisissa järjestöissä. Venäjällä hyvin harva järjestö on solutettu ulkomaisella rahalla toisin kuin meille annetaan ymmärtää. Harvasta paljastuneesta lännen soluttamasta järjestöstä on tehty julkisuudessa Venäjän vastaista propagandaa.

Ammattiyhdistystoiminta on kansalaistoiminnan kanto. Ammatillinen järjestäytyminen on Venäjällä alhainen. Se selittyy ammattiliittojen alhaisella arvostuksella ja tuotannon rakenteellisella muutoksella. Venäjällä toimii edelleen neuvostoaikainen ammattiyhdistys FSPR, johon kuuluu 95 prosenttia järjestäytyneistä. Vuonna 1991 perustettuun FNPR:ään kuuluu loput. Sillä on kuitenkin hallitseva asema kolmikantajärjestelmän työntekijäpuolella.

Ammattiyhdistysten vahvistuminen on yhteiskunnan keskiluokkaistumisen edellytys. Tämä kehitys on Venäjällä pahasti kesken. Näemme saman kehityksen lännessä, myös Suomessa, mutta toisinpäin. Keskiluokan mureneminen ja ammattijärjestöjen mahdin heikkeneminen korreloivat positiivisesti keskenään. Tämä näkyy erityisen hyvin Yhdysvalloissa, jossa keskipalkat eivät ole kolmeen vuosikymmeneen kasvaneet.

Keskiluokka on luonteeltaan konservatiivinen. Se mieluummin mukautuu mukavuuteensa kuin ryhtyy yhteiskunnallisten vääryyksien korjaajaksi. Tämän toteaa kirjassa Markku Kivinen, jonka analyysi venäläisestä keskiluokasta on antoisa.

Maamme mielipideilmasto ei ole suotuisa Venäjää oikeudenmukaisesti käsittelevälle kirjallisuudella ja keskustelulle. Venäjän vastainen hegemonia ottaa propagandaansa kaiken esille tulevan negatiivisen. Myös tieteellisen tasapuolisesti Venäjää käsittelevät tutkijat ja muut henkilöt joutuvat helposti vihan politiikan pelinappuloiksi. Tätä kirjan toimittajat eivät ehkä ole riittävästi pohtineet. Osa kirjan teksteistä ei aukene kirjoittajan haluamalla tavalla sellaisille lukijoille, joilla ei ole perustietämystä Venäjän historiasta ja venäläisyydestä.

Kirjan suurin puute on, että se ottaa huonosti huomioon sen ulko- ja sotilaspoliittisen ympäristön, johon Venäjä on pakotettu. Venäjä, kuten kaikki valtiot, pitää nähdä vuorovaikutuksessa muuhun maailmaan. Tällä erää Venäjän roolina on pakkoreagointi Yhdysvaltain laajenemaan pyrkivään imperiumiin.

Venäjä on ollut imperiumi, ehkä se on sitä edelleen, mutta heikko. Olennaista on, että Venäjä käy kapitalismin rakennusvaihetta. On vaikea nähdä, että alisteisessa kansainvälisessä asemassa oleva, yhteiskunnan rakentamisen vaiheessa oleva yhteiskunta olisi toisille vaarallinen. Rakentaja tarvitsee yhteistyötä. Tähän Venäjä pitkään pyrki.

Imperiumeja ovat myös Euroopan unioni, Yhdysvallat, Ranska, Britannia ja Kiinakin. Imperiumeilla on taipumus pyrkiä laajentumaan. Nykypäivänä maantieteellinen laajentumien on voimakkaasti alisteinen kaupallisille tarpeille. Yhdysvaltain, Euroopan Unionin ja Kiinan (Afrikassa) laajentuminen muistuttavat Hansa-liittoa. Tärkeämpää on saada suuryrityksille uusia kauppapaikkoja kuin vallata alueet sotilaallisesti.

Kanadalaisen professori Ellen Meiksins Woodin mukaan nykyinen valtaimperiumi Yhdysvallat tarvitsee selkeiden rajattujen päämäärien puuttumisen vuoksi valtavaa sotavoimaa. ”Globaalin talouden ja sitä hallinnoivan monien valtioiden rajoista piittaamaton hallinta edellyttää loputonta sotilaallista aktiviteettia” (Pääoman imperiumi, 2005). Tästä on seurannut Yhdysvaltain sotilaallisten toimien arvaamattomuus. Muut valtiot joutuvat Yhdysvaltain voiman edessä joko taipumaan, kuten esim. Jordania luovuttamalla sille oikeuden sotilastukikohdalle. Vahvemmat valtiot ja itsenäisyydestään päättäväisesti kiinni pitävät valtiot panevat Yhdysvalloille vastaan.

Venäjällä on syytä pelätä Yhdysvaltain imperiumia. Maailman kansojen näkökulmasta on kauhea todeta, että todennäköisesti Venäjä pelastuu ulkoisilta hyökkäyksiltä ydinaseensa ansiosta. Ei vain Venäjällä, vaan monissa valtioissa, pantiin vakavasti merkille miten kävi Libyan, kun sen presidentti Muammar Gaddafi luopui ydinaseiden kehittämisestä. Maa pommitettiin raunioiksi. Se ei kannusta imperialistisen uhan alla eläviä ydinasevaltioita luopumaan ydinaseestaan.