RAUHANTEKIJÄ ETSII YHDISTÄVIÄ ASIOITA

RAUHANTEKIJÄ ETSII YHDISTÄVIÄ ASIOITA

Luettuani Ilkka Taipaleen kirjan ´Venäjä mon amour´, jäin pohtimaan miksi se

tuntui tavattoman raikkaalta ja silti menneeltä elämältä. Pari päivää asiaa pureskeltuani oivalsin, että Ilkka Taipale edustaa rauhanliikettä, joka etsii ihmisten ja kansojen väliltä yhdistäviä asioita. Niitä on huikeasti enemmän kuin erottavia tekijöitä. Ihmisiä ja kansoja erottavat asiat, toisenlaiset tavat ja kulttuurit, ovat rauhan ihmisille tutustuttavia asioita, ei erimielisyyksien lähteitä. Suomalaisilla rauhanliikkeillä tämä ajattelutapa on hämärtynyt.

Nykypäivänä ei saa enää luettavakseen rauhanjärjestön lehteä, jossa ei nälvittäisi tai tökittäisi jotakin, erityisesti Venäjää.

Taipale ei riitele. Hän ottaa kontaktin ja tutustuu toisen tapaan ajatella ja esittelee omansa. Kun hänelle esiteltiin vuonna 2006 Pietarissa eräällä vastaanotolla Luoteis-Venäjän sotilaskomentaja: ”Annoin hänelle rinnastani rauhanmerkin ja taskustani Reijo Frankin rauhanlaulu-CD:n…”

Taipaleen kanssa ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä. Olennaista on nähdä, että vielä on ihmisiä jotka kantavat rauhanliikkeen alkuperäistä ajatusta, riidatonta kanssakäymistä kansojen välillä ja yhteistä pyrkimystä poistaa sodan tekijöitä. Näiden ajatusten toteuttajat ovat ihmisinä paitsi itsenäisiä myös rohkeita.

Pohdin mihin perustuu Ilkka Taipaleen linjan kestävyys. Vaikka Taipale on tunnettu ja myös ilmeisen suosittu ainakin joissakin piireissä, on hän myös yksinäinen taivaltaja. Näin kirjoittaessani joudun samalla ihmettelemään miten rauhantekijät voivat olla yksinäisiä maailmassa, jossa sotia on enemmän kuin pitkiin aikoihin ja jossa suursodan vaara on ilmeinen. Voisi ajatella, että juuri nyt rauhanliikkeet olisivat massiivisia.

Mon amour –kirjan perusteella Ilkka Taipale ei ole kadottanut olennaista, lujaa pyrkimystä rauhaan. Kirja nosti minulle kysymyksen, mikä Taipaleen on pitänyt itsenäisenä toimijana, sosialidemokraattinen aateko vai mikä. Hän ei ole taipunut niissä tuulissa, joka on vienyt monen rauhanliikkeen toimijan suuntaamaan katseensa juuri sinne minne lännen sotateollisuutta edustava media on kulloinkin osoittanut.

”Yhteistyön käynnistäminen vaatii muuten sitkeyttä”, Taipale kirjoittaa. Yleensä vasta pitkäjänteinen toiminta tuottaa tulosta. Esimerkiksi käsite ´ydintalvi´ on kokonaan häipynyt nykysanastosta. Taipale kertoo Suomen IPPNW-kongressin vuonna 1984 olleen merkittävä, sillä siinä ilmastoasiantuntijat esittelivät ensi kertaa yleisölle ydintalvi-ilmiön. ”Ydinsota aiheuttaa rajoitettunakin ilmaston voimakkaan kylmenemisen vuosiksi, ruoantuotannon romahtamisen ja maailman väestön massakuoleman nälkään ja kulkutauteihin.” IPPNW eli International Physicians for the Prevention of Nuclear War on yhdysvaltalaisen sydänlääkärin Bernard Lownin ja neuvostoliittolaisen sydänlääkäri Jevgeni Tsazovin vuonna 1980 perustama.

Taipaleen mukaan ydintalvi oli käsitteenä toimiva vastaisku Ronald Reaganin vuotta aiemmin julistamalle Tähtien sota konseptille.

Ydintalven käsite on mitä ajankohtaisin. Se liittyy mielettömät mittasuhteet saaneeseen asevarusteluun. Todellinen harmi, että rauhanliike on hukannut myös tämän käsitteen, koska nyt ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan vahvistuessa myös sodan vastaisuus on välttämätöntä. Helsingin yliopiston ekologisen ympäristönsuojelun dosentti Heikki Tervahatun mukaan Yhdysvaltain aseteollisuus tuottaa peräti viisi prosenttia maapallon kaikista hiilidioksidipäästöistä.

Kuvaavaa on, että Pentagonin päästöjä ei lueta mukaan mihinkään kansainvälisiin tilastoihin. Ei ole vaikea arvata tahoa, joka on lobannut nämä tiedot tilastojen ulkopuolelle. On tragikoomista, että todellisten saastuttajien sijaan esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoittaa: ”Ilmastonmuutosta voi torjua hyvin yksinkertaisilla keinoilla – uusimalla valaisimet” (HS 9.11.2015).

Kirjassaan Ilkka Taipale esittelee maailman keskeisimmät rauhanliikkeet ja muut toimijat. Lukija pääsee myös suomalaisen rauhanliikkeen keskiöön.

Kirjan lukeminen on leppoisaa. Taipale kuuluu niihin ihmisiin, joille sattuu. ”Oli suomalainen mies, joka ei ollut pahemmin kirkossa käynyt. Hän kulki yksinään puolen metrin hangessa vyöllään vain puukko. Karhu havaitsi hänet ja alkoi lähestyä. Siinä ei ehdi juosten pakoon. Karhun ollessa aivan liki, mies rukoili ensi kertaa elämässään: ”Hyvä Jumala, ole puolueeton.”

”Glasnostin alkaessa molempien maiden (Neuvostoliiton ja Suomen) sotaveteraanit kohtasivat Suomessa ensi kertoja. Illalla nostettiin maljoja ”mukivehr”- ja ”glas nost” –tapaan pitkään ja hartaasti. Tässä vaiheessa venäläiset totesivat: ”Eiköhän ole jo aika sopia menneet. Lähdetään yhdessä viemään kukkia suomalaisen tuntemattoman sotilaan muistomerkille.” Suomalaiset ilahtuivat asiasta, mutta pohtivat keskenään, mitä nyt tehdään, kun meillä ei sellaista muistomerkkiä ole. No yksi keksi, että viedään heidät Sibeliuksen monumentille. Eivät he huomaa, kun tässä on jo noin paljon otettu. Sitten mentiin. Venäläiset laskivat kranssinsa ja hiljentyivät. Mutta yksi heistä sattui hetkeksi tokenemaan hiprakastaan ja tutki monumenttia tarkemmin: ”Mutta eikö tuo ole sen tunnetun suomalaisen säveltäjän muistomerkki?” Suomalaiset säpsähtivät, nyt jäätiin kiinni. Tällöin yksi heistä tokaisi: ”Aivan oikein, säveltäjänä hän oli erittäin tunnettu, mutta sotilaana täysin tuntematon.”

”Tästä tarinasta naapurimaassamme pidetään”, kirjoittaa Taipale.