AULIS SALLINEN, SÄVELTÄJÄ

Aulis Sallinen
Säveltäjä. Esseitä ja
työpäiväkirjoja 23.1.1981–21.12.2013
Auditorium 2015, 303 s.

Aulis Sallista on pidetty jopa vallankumouksellisena, koska hän on tuonut oopperan kirjoittamiseen postmodernismin. Sallinen itse määrittelisi musiikkinsa mieluummin uustonaalisuudeksi, uustraditionaalisuudeksi tms., jos musiikille ylipäänsä pitää tämän kaltaisia määritelmiä antaa. Sallinen kertoo tyylinsä syntymisen vaikuttimina olleen halun hakeutua toisenlaiseen esteettiseen maailmaan.

Jokainen Aulis Sallisen ooppera on ollut maailmantason tapaus. Suomessa asuu tuskin yhtään ihmistä, joka ei olisi edes kuullut jostakin hänen oopperoistaan Ratsumies, Punainen viiva, Kuningas lähtee Ranskaan, Kullervo, Palatsi ja Kuningas Lear. Sallisen tuotanto on hyvin laaja sisältäen kahdeksan sinfoniaa.

Kun lukee Sallisen kirjaa ´Säveltäjä´, ymmärtää että Sallisessa elää musiikki. Kaikki muu mitä hän tekee, on valmistautumista uuden musiikin synnyttämiselle. Taiteen tekeminen on hänelle leikkimisvietin jatke, ”tosin jalostunut sellainen”.

Salliselle taiteen tekemisen edellytys on joutilaisuus. Pitää olla aikaa ajatusten rauhalliselle muhimiselle. Silloin Sallinen mieluusti kalastaa. Antaa mielikuvituksen kulkea. Hän näyttää jäsentävän ajatuksensa kirjoittamalla. Mikä on kauneuden olemus? Se on järjestystä. ”Ajatuksemme kulku selkenee, jos voimme pitää järjestyksen vastakohtana kaoottisuutta.”

”Huima ajatus: kaukaisessa muinaisuudessa asumattomassa erämaassa yksinäinen metsästäjä joen rannalla kuulee ensimmäistä kertaa kaukaisen huilun äänen. Tähän asti äänimaailma on ollut hänelle pelkkää luontoa, tuttua ja käsitettävää. Jostain kaukaa kuuluva uusi ääni on ensimmäinen musiikillinen vallankumous, salaperäinen, lumoava. Ajattelen tapahtuman valtavaa etäisyyttä, meidän aikaamme ja surumielisesti myös sitä, miten mahdotonta on peräytyä tuohon akustiseen onnelaan.”

´Säveltäjän´ tekstistä voi päätellä, että Aulis Sallisella on huikea yleissivistys. Hän ottaa maailman haltuun paitsi tietoisella, myös emotionaalisella tasolla. ”Muistan kuinka 1980-luvulla menin täysin lukkoon kylmän sodan huurujen täyttäessä työhuoneen joka nurkan. En pystynyt aloittamaan viidettä jousikvartettoani. Epäluulo, viha ja pelko hallitsivat maailmaa. Tästä syystä en yksinkertaisesti pystynyt näkemään motiivia musiikin kirjoittamiselle. Kollektiivisen kauhun liennyttyä työ saattoi jatkua. Kun olin käyttänyt ja käytin jatkossakin tekstejä musiikkini seuralaisena, syntyi oopperoita, jotka ottavat omalla tavallaan kantaa ihmisen maailmaan.”

Yleissivistys on säveltäjälle tarpeen myös syistä, että hän saattaa saada mitä erikoisimpia tilauksia. Oopperoita on tehty sellaisistakin aiheista kuin kuntaliitos, putkiremontti, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, koulukiusaaminen, liikalihavuus, geenimanipulaatio, homous ja ties vaikka mistä.

Taiteilija luovuttaa teoksiinsa itseään. ”Kuhmon juhlilla esitettiin kaikki viisi jousikvartettoani samassa konsertissa, tuntui kuin olisi lukenut intiimiä päiväkirjaa”, Sallinen paljastaa.

Hänellä ei ole järin hyvä käsitys kriitikoista, vaikka hän itse kykenee ohittamaan ne haavoittumatta. On silti raja, mitä ei pitäisi ylittää. ”Säveltäjällä on tarve päteä säveltäjänä, jos tämä puoli toimii, muu on vähempiarvoista. Voit sanoa säveltäjälle, että hän on tyhmä, maailman suurin renttu ja huono ihminen, mutta älä nimitä häntä huonoksi säveltäjäksi. Sitä hän ei kestä.”

Maallikko hieraisee silmiään lukiessaan, että säveltäjä Aulis Salliselta syntyy kuukaudessa valmista musiikkia viisi minuuttia. Kalliita ovat sävelten lunnaat.

Hän kirjoittaa, että ei koskaan joudu ehtimispaniikkiin. Sallinen tietää kokemuksesta tarvitsemansa ajan tietyn mittaisen teoksen valmistamiseen ja kertoo kyseisen ajan kahdella. Teos on aina ajallaan valmis. Tavanomainen on silti pelko siitä, ettei mikään avaudukaan, eikä teokselle synny tyydyttävää hahmoa.

Kiireen, tehokkuuden ja nopeiden voittojen palvojille, erityisesti uusliberalistiselle talouspoliittiselle eliitille Aulis Sallisen kirja tekisi hyvää lukea. Paitsi lahjakkuutta, uutta luova henkilö tarvitsee sinnikkyyttä työssä ja ajassa. ”Opettajani Aarre Merikanto sanoi, että oppilas, jossa on 30 prosenttia lahjakuutta ja 70 prosenttia työtä, on lupaava, mutta hänestä, jolla nämä luvut ovat päinvastoin, sanotaan, että ”hänestä olisi saattanut tulla jotakin”.

Jos me kuvittelemme, että säveltäjän työ on pelkkää päässä soivien sävelten ylöskirjaamista, emme ymmärrä asiasta mitään. ”Käsityö on puurrettava loppuun, kymmeniä tunteja istumista. Ja kun joskus tuntuu, että onpa työtä tehty, valmiina onkin vain puoli minuuttia musiikkia!”

Mika Waltari sanoi, että romaanin ensimmäinen lause on vaikein, mutta kun sen löytää, sen oikean, se potkaisee tarinan liikkeelle, antaa sille värin ja suunnan. Eräässä päiväkirjamerkinnässään Sallinen kirjoittaa: ”Nyt tiedän, että pianon esittelemä forte-alku, johon sello pian yhtyy, on tämän lyhyen kertomuksen alku. Ja sitten, älä unohda: taukoja, taukoja, anna kudoksen sillä tavalla hengähtää, toista, pidä tarkasti huolta, että jokaisessa fraasissa on elämä ja oikea hengitys!”

Sallinen on asemoinut itsensä oopperan kirjoittajana paikkaansa. ”Ooppera visuaalisena taidemuotona on ohjaajan taidetta. Ohjaajan kädenjälki määrittää teoksen vaikuttavuuden ja voiman.”

Säveltäjän tulee tuntea elämä. Siis myös kuolema. En muista lukeneeni yhtään elämäkertaa  - ´Säveltäjä´ ei ole elämäkerta – tai omakohtaista kirjaa, jossa kuolemaa olisi käsitelty yhtä luonnollisena osana elämää kuin Sallisen kirjassa.

”Tätäkö se sitten on, salama kirkkaalta taivaalta, kun aamutoimien yhteydessä vessan pyttyyn ilmestyy väärää väriä! Ystävälleni seinänaapurille kävi niin, ja vuoden kuluttua vietettiin hänen hautajaisiaan.”

Sallisen ´Säveltäjästä´ voisi kirjoittaa erillisen esittelyn kuoleman näkökulmasta. (Ehkä teen sen vielä.) Nuori Aulis Sallinen erosi kirkosta eikä hän näe ihmisen kokemusmaailmasta erillistä elämää. Mutta hän ymmärtää uskomusjärjestelmien synnyttämät luomis- ja tuotantovoimat. ”Olen kirjoittanut kirjettä äidilleni. Se on eräänlainen velka, jonka suorittamista olen pitkään pohtinut. Niin kauan kuin yksikin sinua muistava henkilö on elossa, et ole hävinnyt maailmasta… Lopullinen kuolema, häviäminen, tapahtuu vasta, kun ainoa jälki sinusta on väestörekisterin kylmä maininta.”