ANNELI KANTO: PYÖVELI

Anneli Kanto
Pyöveli
Gummerus 2015, 387 siv.

Pyöveli pani kuolemanrangaistuksen täytäntöön sen jälkeen, kun tuomari oli niin päättänyt. Molemmat olivat tärkeitä ja välttämättömiä kruunun virkamiehiä. Silti tuomari asui komeassa talossa vauraudessa, pyöveli sivussa mökissään. Pyöveliä ei päästetty edes kapakkaan sisään, vaan hän joutui juomaan oluensa ulkopenkillä. Kirkossa pyövelin perheelle oli varattu oma penkki kaikkien muiden takana. Pyövelin vanhemmasta pojasta tuli pyöveli, muut lapset olivat usein tarpeettomia. Romaanissa pyövelin vaimo tappaa nuorimmaiset heti heidän synnyttyään.

Suomen pyöveleitä ei juuri tunneta, heidän historiaansa ei ole tutkittu. Äkkiseltään tulee mieleen Hannele Klemettilän ´Keskiajan pyövelit´ (2004) ja europarlamentaarikko Sampo Terhon ´Silmä silmästä´ (2007). Romaanin ´Pyöveli´ erikoisuus on, että sen lopussa on kirjallisuusluettelo.

Lastenkirjailijana paremmin tunnetun Anneli Kannon romaanin ´Pyövelin´ taustalla on todelliset tapahtumat. Hän identifioi uskottavasti Etelä-Pohjanmaan mestarillisen pyöveli Heikki Hakalaisen, joka hoiti tointaan neljä vuosikymmentä. Kanto on hienosti saavuttanut eteläpohjalaisen henkisen maiseman, totta kai, onhan hän Ilmajoelta.

Pyöveli hirtti, mestasi, ruoski, paloitteli ja hautasi aina sen mukaan mitä oikeus päätti. Pyöveli sai vuotuisen palkan ja sen lisäksi yksikköhinnan sekä kulukorvaukset. Vaasassa riitti töitä, mutta pienemmillä paikkakunnilla pyövelin työ ei yksin elättänyt. Osa elätti itsensä nahkureina ja viljelemällä pientä maatilkkua.

Keski-Euroopassa pyövelit keräsivät kaupungeissa kuolleiden eläinten ja köyhien ihmisten ruumiita. Eläimistä he ottivat nahkat talteen. Romaanin apteekkari ostaa pyöveliltä ihmisrasvaa lääkeaineeksi.

Meidän on vaikea kuvitella keskiaikaisen kaupungin likaisuutta. Kaupungin raati yritti parhaansa mukaan huolehtia päällimmäisestä siisteydestä. Joskus tehtävään soveltuivat parhaiten pyövelit ja tämän apulaiset. Romaanissa pääsemme tutustumaan näihin käytäntöihin pyövelioppilas Johanin mukana.

Anneli Kannon romaanissa on kolme päähenkilöä, pyöveli Johanin ohella huutolaispojasta apteekkariksi noussut Eggerts ja Ruotsista aatelisen nainut tuomari Wisander. Jokaisen kolmen henkilön tarina on historiallisia näkymiä avaava. Tapahtumat tiivistyvät lopulta noitavainojen tullessa eteläpohjalaiseen kaupunkiin.

Kirjan monikerroksisuutta täydentää seksuaalisesti aktiivisen tuomarin vaimon itsekkyys ja apteekkarin venäläisen vaimon hyväntahtoisuus. Oma persoonansa on myös pastori Jakob Vassenius, yksi tuomarinrouvan viihdyttäjistä.

Suomessa noitavainoja esiintyi pääasiassa ruotsinkielisillä alueilla, Ahvenanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla. Ahvenanmaan vainoja on yksityiskohtaisesti kuvannut Leena Virtanen kirjassaan Noitanaisen älä anna elää (WSOY 2013). Eteläpohjalaisia vainoja ei näin tarkasti ole dokumentoitu.

Noitavainot tulivat Suomeen Ruotsista. Täällä niiden pääsponsori oli Turun piispa ja Turun akatemian varakansleri Johannes Gezelius. Romaanissa Pyöveli kuvataan hienosti miten sen kaltainen typeryys sai lopulta valtaa myös aikansa oppineissa. Tuomari piti noituutta alussa pelkkänä typeryytenä, mutta kun hän viehtyi alastomien naisten ruoskimisesta, rupesi tuomioita noituudesta rapisemaan. Valtaosa noidista löydettiin köyhän kansan keskuudesta. Kirjan noidat Marketta Punasuomalainen ja Marketta Parkoinen tunnetaan historiasta, mm. Heikki Ylikankaan tuotannosta.

Päähenkilö pyöveli Johanin tarina päättyy suorastaan kauniisti. Rumasta aiheestaan huolimatta kirja hehkuu humanismia.

Anneli Kannon teksti soluu teemaa kuvaavasti. Sitä on nautinnollinen lukea, toisinaan jouduin tosin pysähtymään sanavalintoihin. Niitä hetken mutusteltuani totesin kirjoittajan tekstinteon osaajaksi. Hänen esikoisromaaninsa ´Piru, kreivi, noita ja näyttelijä´ sijoittuu myös 1600-luvulle. Sisällissotaamme naisnäkökulmasta kuvaava ´Veriruusut´ sai Gummeruksen Kaarlen palkinnon. Jo esikoisromaani oli vuonna 2007 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Kannon romaanin luettuaan havahtuu, että Suomessa on hyviä kirjailijoita, jotka eivät sovi aikakauslehtien kansikuviksi ja isojen poikien politiikan tekemisen nappuloiksi. Eikä heidän sydämen sivistyksensä salli menemistä maailman ääriin moittimaan Suomen ulkopolitiikan perusteita.

Anneli Kanto näyttää kuuluvan itsenäisesti ajatteleviin, jotka kulkevat omia polkujaan. Kiitos hänelle.