MITÄ MIELTÄ SUOMESSA SAA OLLA

Timo Vihavainen, Marko Hamilo, Joonas Konstig (toim.)
Mitä mieltä Suomessa saa olla
Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit
Minerva 2015, 338 siv.

Vihavainen ym. kirja lupaa paljon. Se sanoo kertovansa mistä syystä arvoliberaalit ovat viime aikoina päässeet määrittelemään mitä on edistys, suvaitsevaisuus, vapaamielisyys tai ennakkoluulot. Kirjoittajien mielestä suvaitsevaisto on kaapannut itselleen keskeiset yhteiskunnalliset käsitteet ja antanut niille uuden merkityksen. Lupaustaan kirja ei täytä. Jopa konservatiivisuus jää aatteena epäselväksi.

Keskeiseksi suvaitsevaisuuden lähteiksi nimetään uusvasemmisto, freudilaisuus, Neuvostoliitto ja taistolaiset. Ikään kuin hallitseva media olisi napannut itselleen itsensä vastaiset teemat ja joista niistäkin on enää hyvin vähän jäljellä. Tämän pahemmin kirjan analyysi ei voi mennä vikaan.

Kirjan sanastossa konservatiivisuus määritellään katsomukseksi, jonka mukaan yhteiskuntien ja instituutioiden on kehityttävä asteittain, ilman radikaaleja yhtäkkisiä muutoksia. Konservatiivi ei halua rikkoa hyvin toimivaa, vaan etenee varovaisesti ja harkiten. Joskus on annettu ymmärtää, että konservatismiin liittyy tieto ja sivistys. ”Liberaalin mielestä konservatiivi on paha ihminen, mutta konservatiivin mielestä liberaali on hyvä ihminen, jolla on huonoja mielipiteitä.”

Seinä ymmärtämisessä tulee vastaan konservatiivillakin. Mieleeni tulee Lauri Ingman, joka suhtautui myönteisesti työväenliikkeen vaatimuksiin, mutta oli työläisten kanssa täysin eri mieltä uudistusten tahdista. Ingman pettyi kovasti, kun työväenliike ei ollut konservatiiveille lojaali vaan pyrki vallankumouksen kautta tavoitteisiinsa. Sisällissodan jälkeen Ingmanin asenne työväenliikkeeseen oli täysin kielteinen (Vesa Vares, Vanhasuomalainen Lauri Ingman, WSOY 1996).

Myös kirjan kirjoittajilla on tullut eräissä kysymyksissä seinä vastaan. Kirja oli paikoitellen tympeää luettavaa. Mitä pitäisi ajatella, kun maahanmuuttajien sopeutumisongelmia käsittelevässä luvussa on lause: ”Mustalaisten tapauksessa puoli vuosituhatta ei ole riittänyt.”

Tottahan se on, että vielä neljä tai viisi vuosikymmentä sitten vallinnut moniääninen, kaikkia ajatussuuntia edustanut tiedotusvälineistö on puristettu samaksi ääneksi yhteen putkeen. Kuvaavaa on Helsingin Sanomien reaktio kirjaan. ”Mitä mieltä Suomessa saa olla? Mikä kysymys! Tietysti mitä tahansa. Mikä tahansa mielipide ei vain päädy isoon rooliin julkisessa keskustelussa” (HS 31.3.15). Juuri näin. Jokainen saa sanoa itsekseen ja kavereilleen mitä tahansa. Ruokajonossa nälkäinen saa sanoa toiselle, että minulla on nälkä. Kaverit voivat julkaista toistensa luettaviksi jopa lehtiä. Mutta ääneksi valtamediaan pääsevät vain ne näkemykset ja ihmiset, joita muutama oikeistolainen henkilö sinne päästää. Tätä sensuuria kirjan toimituskunta lupasi kartoittaa. Siinä se ei ole onnistunut.

Sensuurista on siinä mielessä kyse, että kun nälkäisten ääni oli pluralistisessa Suomessa jokaisessa eduskunnan budjettikeskustelussa esillä, niin tänään tapaa keskusta- ja vasemmistopuolueiden kansanedustajia, jotka vaivaantuvat kun ottaa puheeksi niin ikävältä kuulostavan asian kuin köyhyys.

Toimituskunnalla on kuitenkin kummallinen näkemys, että ääneen pääsevä suvaitsevaisto edustaisi vasemmistolaista ääntä. Mikä ihmeen logiikka on siinä, että finanssipääoman pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat esittelisi aitoa vasemmistolaista ajattelua? Tätä kysymystä toimituskunta ei edes tavoita. Tässä on kyse juuri siitä orwellimaisesta sanaston muuttamisesta, josta toimituskunta kyllä kirjoittaa, nimittäin siitä, että oikeisto on antanut joillekin vasemmistolaisille ja kansan tarpeita edistäville edistyksellisen porvariston termeille uuden sisällön. Onko otettava todesta termi ”kulttuurimarxismi” vasemmistolaisena, kun sen nimissä muunnetaan ihmisten tasa-arvon käsitteitä niin, että katsojien silmissä on hämärtynyt sosiaalisessa epätasa-arvossa ilmenevä epäoikeudenmukaisuus, ihmisarvoa alentava ja ihmisoikeuksia rikkova rakenteellinen väkivalta.

Miksi entinen käsite ”vapaamielisyys” ei käy? Miksi ei käy naisliike, mihin on hävinnyt kansainvälinen solidaarisuus ja tilalle on tullut ihmisoikeus, jolla ymmärretään vain yhdysvaltalaisittain määriteltyjä poliittisia oikeuksia, joissa henkilöiden ja yritysten oikeudet rinnastetaan tosiinsa. Missä on hyvinvointivaltiollinen universaali sosiaalipolitiikka? Miksi siitä on tehty pelkkää määrittelemätöntä ”hyvinvointipolitiikkaa”? Ja ennen kaikkea kysymys: ketkä ovat käsitteiden muutosten takana? Eivät tietenkään alakynnessä olevat vasemmistolaiset, puhumattakaan marxilaisista, eivätkä edes jotkut kumman ”kulttuurimarxilaiset”, vaan oikeisto. Kun vasemmistolaisena esiintyvä ihminen on tällaisessa kelkassa mukana, hänen on hyvä huomata, että kelkan vetonarun toisessa päässä ovat kokoomuksen oikean laidan edustajat ja sitäkin oikeammalla olevat finanssien päättäjät. Finanssipääoman perinteettömyyttä ja periaatteettomuutta vapaamielisyyden korvannut arvoliberalismi heijastaa.

Kirjan toimituskunnan edustaja on kirjoittanut tärkeän kirjan suomalaisesta psykokulttuurista (Toim. Marko Hamilo, Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa. Ajatus kirjat 2007). Kun kirjassa vieläpä viitataan Gramscin hegemonianäkemykseen, niin olisi olettanut, että kirjassa olisi nähty nykyisen ajan yksipiippuinen henki ajan hegemonian kautta. Ei hegemonian sisältöä milloinkaan määritellä oppositiosta käsin. Ei pidä harhautua siitä, että hegemonialle on joskus hyödyllistä päästää joitakin ”soraääniä” kuuluviin. Hegemonia hakee itselleen tällä tavoin oikeutusta.

Kirjassa tuodaan aivan oikein esille, että konservatiivien lukumäärä on käynyt vähäiseksi, aivan samoin kuin vasemmistolaisten. ”Sivistysihanteistaan” huolimatta konservatismi ei näytä antavan avainta ymmärtää syytä tähän. Tilanne on sama kuin alkiolaisuudessa, ei siitäkään käsin kyetä purkamaan finanssikapitalismin ajan kysymyksiä. Aito alkiolainen ”haluaa” tasavertaista yhteiskuntaa kaikille, samaan aikaan kun puoluekaveri Rehn puskee läpi finanssikapitalismin tarpeita.

Finanssikapitalismi mursi ensin vasemmistolta keskeisen vaikutusvallan, sen jälkeen se sulatti edistyksellisen porvariston, jonka jälkeen oli perinteiseen pääomaan tukeutuneen konservatismin vuoro. Tämä demokratian puolesta toimivien ihmisten on pakko uskaltaa nähdä. Kapitalistien ja erityisesti finanssikapitalistien toimintaa on pikimmiten rajattava. Sääntelemättömänä se on vaarallinen, sillä jos nykyparlamentarismi tulee finanssipääoman mielestä hiertämään liikaa sen sujuvaa toimintaa, se siirtää kansallisvaltiot autoritääriseen hallintoon. Tästä on jo riittävästi näytteitä Euroopan eri puolilla. Autoritariässä ihmiset saavat toki edelleen äänestää, mutta sillä ei ole vaikutusta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjassa on hienoja oivalluksia ja painavaa asiaa mm. yhteiskuntien koheesiosta, perinteiden merkityksestä ihmisen identiteetin ja siten psyyken rakentumisesta, ihmisten välisen tasa-arvon ongelmista, naisen ja miehen suhteista sekä moraalin perusteista. Erityisen hauskasti tulee esiin miten naurettavaa on tehdä arvokonservatiivien ja arvoliberaalien ero keskeiseksi yhteiskunnalliseksi jakajaksi. Yhteiskunnallisten ristiriitojen peittäminen arvokysymyksiin on korreloinut suoraan hyvinvointivaltion alasajon, epäsosiaalisuuden kasvun ja köyhyyden lisääntymisen kanssa.

Arvoliberaalien ja arvokonservatiivien veljeyskin tulee kirjassa esiin. Yksi kirjoittajista on keskeinen suomalaisen homoliikkeen pioneeri ja molemmat suuntaukset huutavat rautaa samalle suunnalle, kuin käskystä, kuin yhdysvaltalaisten asemonopolien käskystä. Kuitenkin rauhan politiikan puolestapuhujina on monia konservatiiveja. Linja ”miksi muuttaa toimiva toiseksi” näyttää johtavan rauhan politiikkaan vihan politiikan sijaan. Pari sukupolvea taaksepäin kukaan ei olisi uskonut, että vasemmistolaiseksi itsensä nimittävä on riidan ja sotaisuuden, konservatiivi rauhan puolella. Tätä se aiheuttaa, kun omaksutaan epäanalyyttisesti oikeiston syöttämät käsitteet.

Kirja kannattaa lukea. Se sisältää huomattavan paljon ainesta ajatukselle pureskella. Tietyistä alituksista huolimatta kirja on painava puheenvuoro, jota keskusteleva kulttuuri ei voisi noin vain ohittaa. Valitettavasti emme elä sellaisessa. ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” kirjan lukeminen on hyvää lääkettä yksipiippuisen ajattelun yhteiskuntaa vastaan.