HYVINVOINTIVALTIO 2010-LUVULLA

Heikki Taimio (toim.)
Hyvinvointivaltio 2010-luvulla – mitä kello on lyönyt?
Raportteja 30
Palkansaajien tutkimuslaitos
Julkaistu 4.2.2015

Suomen taloudellinen tilanne on erikoinen. Talous on ollut taantumassa kolme vuotta ja julkinen sektori on ollut alijäämäinen, mutta silti sen varat ovat kasvaneet enemmän kuin velat.

Suomessa on toteutettu Ronald Reaganin budjettipäällikön ”pedon näännyttämisen” oppia. Kun lasketaan ensin veroja, niin on pakko vähentää hyvinvointipalveluja. Tämän oikeisto-opin mukaisesti Suomessa on veroastetta laskettu lähtövuodesta riippuen 4-5 prosenttiyksikköä eli noin 8-10 miljardia euroa. Linja sopii ideologiaan, missä valtio nähdään valinnanvapautta rajoittavana ja strategiaan, missä yksityiselle liiketoiminnalle raivataan tilaa. Porvareista yksityisyrittämisen puolesta on eniten puhunut kokoomus, valinnanvapaudesta taas vihreät. Niiden liitto on ideologinen.

1980-luvun lopulla Suomi oli mallimaa maailmassa. Esimerkki muille. Imago oli kunnossa. Tulonjako oli maailman tasaisin. Mutta jo 1990-luvulla tuloerot kasvoivat nopeammin kuin missään muussa kehittyneessä maassa. Suurta lamaa käytettiin vipuna varakkaiston lihottamisessa.

Taimion mukaan nyt on kuitenkin näkyvissä hyvinvointivaltiolle myönteisiä käänteen merkkejä. Ollaan ymmärtämässä, että kiristystoimet vain pahentavat taloustilannetta. Sitä paitsi Suomessa kiristyspolitiikan perusteluina on käytetty kahta argumenttia, joita ei ole edes kunnolla perusteltu.

Hokema, jonka mukaan ”velka jättää suuren taakan tuleville sukupolville” ei kestä lähempää tarkastelua, sillä kyse on kansainvälisessä vertailussa alhaisesta velan suhteesta bruttokansantuotteeseen (noin 60 prosenttia). Toisaalta Suomen julkisen talouden nettovelka on ennen kaikkea eläkerahastojen ansiosta reilusti negatiivinen (so. nettovarallisuus on reilusti positiivinen). Lisäksi on huomioitava se, että valtiot harvoin maksavat velkaansa takaisin; paljon tavallisempaa on se, että velkataakka joko sulaa bkt:n kasvun ja inflaation myötä, tai velkaa leikataan tavalla tai toisella. Todellinen velanhoitorasitus koostuu silloin vain korkomaksuista.

Toisena kiristyspolitiikan perusteluna on ollut argumentti, että valtion luottoluokitus alenisi. Tutkimustieto osoittaa, että mahdollinen luottoluokituksen aleneminen ei aiheuta koron merkittävää nousua. Taimio osoittaa perusteettomiksi myös väitteet kestävyysvajeesta ja väestön ikääntymisestä talouskiristyksen välttämättömyyksinä. Hulluinta kansainvälisessä säästämisessä on ollut, että sitä on tehty aivan hulvattomasti. Nyt täystyöllisyyden saavuttaminen edellyttäisi negatiivista reaalikorkoa.

Verorahoja pörssiyhtiöille

EU:n kilpailukykyraportissa viime vuodelta Suomen julkishallinnon tehokkuus oli selvästi EU:n paras vuonna 2013. Suomen julkisyhteisöjen varat olivat suurimmillaan vuoden 2014 syyskuun lopussa. Ne olivat myös suhteessa kansantuotteeseen suuremmat kuin koskaan tilastoituna aikana. Suomen julkisen sektorin nettorahoitusvarat vuoden 2013 lopussa suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat EU-maiden suurimmat. Näitä tosiasioita ei ole tuotu esiin kestävyysvajelaskelmissa.

Meillä on rahaa. Mistä löytyy poliitikkoja, joilla on kykyä käyttää sitä meidän hyväksi.

Heikki Taimio kysyy artikkelissaan kannattaako julkisten hyvinvointipalvelujen tuotanto ulkoistaa yksityiselle sektorille. Suomalaiseen ajatteluun voitontavoittelu sote-palveluiden tuotannossa on pidetty sopimattomana. Ei ole pidetty hyväksyttävänä, että joku rikastuu yhteisillä verorahoillamme.

Yhteiskuntaamme on viime vuosina muutettu siten, että verorahojamme kannetaan pörssiyhtiöiden voitoiksi ja jopa verottajan ulottumattomiin. Taimio viittaa Talouselämä-lehden teettämään tutkimukseen, jonka mukaan 20 suurimman hoivayhtiön liikevaihto oli 2013 yhteensä lähes miljardin (Talouselämä 23.8.2014). Ala on edelleen lujassa kasvussa. Yksityistämistä on tukenut myös verokikkailun tekeminen mahdolliseksi. Sen avulla yksityiset lääkäriasemat voivat tarjota palvelujaan julkista halvemmalla.

Valinta yksityisen voitonhyödyn mahdollistamiseksi on ollut ideologinen. Pienporvaristo ja siitä aatteensa johtaneet eivät ole tajunneet, että perinteinen porvarillinen yrittäjyys ei myöhäiskapitalismin suuryhtiövallassa toimi. Pääoma jättää rauhaan vain huonosti tuottavan pienyrittäjyyden. No, Taimio ei kirjoita näin pelkistetysti, mutta näin voi todeta, kun asettaa tekstin kapitalismin historialliseen kehykseen.

Yksityiset yritykset eivät ole kiinnostuneita syrjäseutujen sote-palveluista. ”Ne saattavat arvioida asiakasmäärät, työntekijöiden rekrytoinnin, etäisyydet tai muut päätökseen vaikuttavat näkökohdat itselleen niin epäedullisiksi, ettei tuotantoa syrjäseudulla kannattaisi aloittaa.” Yksityisestä sektorista ei ole kokonaisvastuun kantajaksi. Se haluaa poimia vain rusinat ja niin tehdessään se kuivattaa julkisia palveluja.

Julkisen sektorin palvelutuotantoa tukee paitsi asiakkaiden myös työntekijöiden etu. Asiakkaita ei pompotella hoivakodista toiseen. Tärkeä on Taimion havainto, että ”työllistäessään sosiaali- ja terveyspalvelujen työntekijöitä kunnat voivat ilman tiukkaa kustannusten minimointitavoitetta suosia joitakin sellaisia työntekijäryhmiä, joiden suosiminen on tulonjaon tasoittamisen ja eriarvoisuuden vähentämisen kannalta edullista.” Tätä taustaa vasten esimerkiksi Helsingissä viime vuoden lopulla kokoomuksen ja vihreiden toimesta toteutettu suuri yksityistämisprojekti oli luja läimäys leveällä laudalla päin tasa-arvon ja myös arvoliberaalin feminismin naamaa.

Julkinen voi olla tasa-arvon ja työntekijöiden puolella, jos poliitikot sitä haluaisivat. ”Kunnat voivat myös maksaa korkeampaa palkkaa kuin mitä kustannusten minimointi edellyttää ja mitä yksityinen yritys maksaisi. Julkisen vallan suosimien työntekijäryhmien työn kysyntä kasvaa silloin koko taloudessa, ja sen palkat nousevat myös yksityisellä sektorilla.”

Suomi osaamisalueiden kärjessä

”Yleisesti luullaan, että yhteiskuntaa voidaan rakentaa niin kuin jotain legolinnaa… Valitsemalla eri yhteiskuntien parhaat palat saataisiin mieleinen. Ongelmana vain on, että yhden hyvän ominaisuuden tukeminen heikentää usein toista”, kirjoittaa artikkelissaan Eero Lehto.

Kansantalouden kehitys maassamme vuodesta 2008 lähtien on ollut lähes 3 prosenttia euroaluetta heikompaa. ”Julkisuudessa eniten esillä olleet ratkaisut Suomen talouden ongelmien selvittämiseksi tarkoittavat julkisen sektorin koon pienentämistä. Yleensä USA häämöttää näissä esityksissä sellaisena yhteiskunnallisena mallina, jota Suomen pitäisi alkaa seurata. USA:sta poimittaisiin toki vain kaikki hyvä, mikä taas ei ole mahdollista.” Lisättäköön tähän, että Yhdysvalloissa äitiyshuolto ja lapsikuolleisuus ovat Afrikan köyhien maiden tasoa. Yhdysvallat on toinen niistä maista, jotka eivät ole ratifioineet YK:n lasten oikeuksien sopimusta. Toinen on Somalia.

Lehto kirjoittaa tutustumisen arvoisesti talouskasvun teorioista. ”Perottin (1993) mukaan epätasainen tulonjako edistää kasvua köyhissä maissa, joissa rahoituksen puute tekee mahdottomaksi kaikkien kouluttautumisen. Edes jollekin tämä mahdollisuus tulisi taata. Kehittyvissä maissa taas pätee päinvastainen tulos. Tärkeätä on kaikkien kouluttautuminen.” Suomen kaltaisessa maassa tuloeroja tasoittava verotus tukee talouskasvua.

Yhteiskunnallista hyvinvointia voidaan tuottaa kahdella eri tekijällä: kannustimella ja mahdollisuudella. Lehdon mukaan mahdollisuus tarkoittaa kansalaisille tarjoutuvaa keskimääräistä mahdollisuutta menestyä. Kannustimella ymmärretään halukkuutta hyödyntää jo hankittuja valmiuksia. ”Jos halutaan voimistaa kannustinta, kevennetään verotusta, joka verraten pian lisää yrittäjyyttä ja työntekoa. Mutta se heikentää edellytyksiä aikaansaada mahdollisuuksia, mikä heikentää yhteiskunnallista hyvinvointia keskipitkällä aikavälillä.”

OECD:n (2013) mukaan Suomi ja Ruotsi ovat yleensä Japanin ohella kaikkien osaamisalueiden kärjessä, USA useimmiten OECD-maiden keskitason alapuolella. Lehdon mukaan toisaalta USA:n pitkät työpäivät ja lyhyet lomat kertovat työnteon kannustimista.

Lehto suhtautuu optimisesti Suomen mahdollisuuksiin tulevaisuudessa. Tämän vuoden alussa olemmekin pääsemässä ainakin teollisuuden osalta muun Euroopan kasvuvauhtiin. Suomeen ehdotettuihin ”rakenneuudistuksiin” Lehto sen sijaan suhtautuu kriittisesti, ”koska on vaikea nähdä, että ne parantaisivat talouden rakenteita”.

”Tyypillisesti Suomea verrataan johonkin toiseen maahan, josta halutaan ottaa oppia. Aikoinaan se oli Uusi-Seelanti, sitten Hong Kong ja Singapore, sitten USA ja viime aikoina se on ollut Saksa… muiden matkiminen voi johtaa ojasta allikkoon. Rakenneuudistustenkin pitää perustua omiin vahvuuksiin ja omiin edellytyksiin.”

Saksan, miksei myös Iso-Britannian, malli ei kutkuta. Eurostatin mukaan vuonna 2010 Saksassa työvoimasta 22,2 prosenttia oli matalapalkkaisia ja Iso-Britanniassa 22,1 prosenttia. Suomessa vastaava luku oli 5,9 prosenttia, Ruotsin jälkeen toiseksi vähiten EU:ssa.

Kun Suomen taloudessa tapahtuu käänne parempaan, ”voi olla, että eri väestöryhmien tulonhankkimiskyvyt uudelleen erkaantuvat toisistaan. Taantuman aikana osalla väestöä työmarkkinoiden vaatimat kyvyt, työkokemus, terveys ja sosiaaliset taidot ovat rapautuneet”, kirjoittavat artikkelissaan Marja Riihelä ja Ilpo Suoniemi.

Politiikalla vaikutetaan siihen minne ja kenen tarpeet huomioon ottaen eteenpäin mennään.

Heikki Taimion toimittama kirja ”Hyvinvointivaltio 2010-luvulla – mitä kello on lyönyt? sisältää 12 asiantuntija-artikkelia. Kirjan hinta on 13,50 euroa. Sitä saa maksutta pdf-muodossa (http://www.labour.fi/ptraportti.asp?RaporttiID=30).