ITSENÄINEN AJATTELIJA EGON FRIEDELL

Egon Friedell
Uuden ajan kulttuurihistoria 1-3
WSOY 1996

Vuonna 1938 natsipoliisit koputtivat ovea Wienissä Währinger-puistossa sijainneen talon kolmannessa kerroksessa. Asukas filosofian tohtori Egon Friedell avasi ikkunan ja hyppäsi alas. Hän katsoi paremmaksi tehdä itsemurhan kuin joutua natsien käsittelyyn. Hän oli ehtinyt juuri ja juuri lähettää käsikirjoituksensa Lontooseen.

Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria on laaja yleisesitys eurooppalaisen hengen ja elämäntyylin kehityksestä, aikakausien johtavista aatteista ja vaikuttajista mustasta surmasta ensimmäiseen maailmansotaan. Oma lukunsa on renessanssista, reformaatiosta, barokista ja rokokoosta, valistuksen ja vallankumouksen romantiikasta, liberalismista sekä imperialismin aikakaudesta.

Erikoistietäjien asiantuntijavallan aikana Friedell on ilahduttavaa luettavaa. Hänen laaja-alainen sivistyksensä on raikastuttavaa, vaikka on muistettava, että hänen historianfilosofiansa ei perustu varsinaiseen tieteelliseen ajatteluun. Itsenäisesti hankitussa valtavassa sivistyksessä Friedell kuuluu mm. Herbert Spencerin ja lukuisten marxilaisen työväenliikkeen toimijoiden lailla niiden maallikkojen joukkoon, joita ei yhteiskunnallisessa keskustelussa voi sivuuttaa.

”Friedell ei suinkaan ollut epämiellyttävä vain natseille. Ulkopuoliset pitivät häntä aina epämiellyttävänä, sillä hänen monipuolinen havaintokykynsä vaikutti suorastaan kammottavalta”, kirjoittaa Carl-August von Willebrand vuonna 1955. Hänen esittelynsä Friedellistä on kirjan ensimmäisen osan alussa (kahdeksannessa painoksessa).

”Mikään ei jättänyt häntä välinpitämättömäksi, Sokrateen tavoin kiusasi hän tiedonjanollaan jokaista – ja loppujen lopuksi hänellä kuitenkin aina oli omat ajatuksensa ihmisistä ja asioista. Hän oli alkanut jo varsin varhain uransa aikalaisilleen epämiellyttävänä henkilönä.”

Vuonna 1878 syntynyt Friedell erotettiin koulusta. Pian hänet erotettiin myös uudesta koulusta ja hänen täytyi valmistua yksityisesti ylioppilaaksi, tosin vasta neljännellä yrittämällä. Korkeakouluopintoihin hän käytti vain kahdeksan kuukautta. Heidelbergin yliopisto hyväksyi hänen kolmannen väitöskirjansa. Se mainittiin sittemmin Wienin väitöskirjaluettelossa merkinnällä ”Kelvoton”.

Uransa Friedell aloitti kabareen ohjelmien kirjoittajana. Hänen ilmaisutapansa herätti heti myönteistä huomiota, tosin oli heitäkin joiden mielestä Egon oli pelkkä kaistapäinen itseoppinut. Hän pääsi näyttelemään teatteriin ja kirjoittamaan näytelmiä. Osa niistä sai ”tarunomaisen” menestyksen.

Friedelliä kiinnostivat kaikki tieteenalat. Hän raahasi kotiinsa kasoittain kirjoja kirjastoista, antikvariaateista ja tuttaviltaan. Hän tunsi kaikki wieniläiset boheemit ja snobit, kirjailijat, runoilijat ja musteentuhrijat. Heistä monet jäivät elämään: Musil, Broch, Zweig, Rilke, Kafka ja Bahr. Joidenkin kanssa Egonilla oli yhteinen kiintymys, alkoholi.

Osuvan ja selkeän vastauksen antaminen kysymykseen ”Mitä kulttuuri on?”, on sitä vaikeampaa, mitä laajemmaksi käsite ”kulttuuri” ymmärretään. Varsinaisten historiallisten tapahtumien lisäksi on koettava saada näkyville kulttuuri eri ilmenemismuotoineen. Vaikka kulttuurihistorioitsijalla olisikin merkittävä tietomäärä, jää hänen työnsä hedelmättömäksi, ellei hän samalla kykene kokoamaan tietämiään yhteismitattomia asioita yhtenäiseen muotoon ja esittämään niitä niin, että lukijat jaksavat seurata tekstiä.

Friedell on kyennyt tähän ja kehittänyt kykynsä todelliseksi taituruudeksi, myös kielen osalta. Thomas Mannin mukaan Friedell oli parhaita saksalaisia tyyliniekkoja.

Tässä Egon Friedellin maailmankatsomus kiteytettynä: ”Jokaisella aikakaudella on tietty varastonsa päähänpistoja, huolia, unelmia, ajatuksia, omituisuuksia, intohimoja, erehdyksiä, hyveitä. Jokaisen aikakauden historia on tietyn, koskaan sellaisenaan esiintymättömän, koskaan sellaisena toistumattoman ihmistyypin tekojen ja kärsimysten historiaa.” Friedell ei ajatellut dialektisesti. Hän ihaili suuresti Oswald Spengleriä, joka oli hänen mielestään voimakkain ja värikkäin ajattelija sitten Nietzschen.

Silti Friedellin maailma ei ollut paikalleen pysähtynyt, vaikka siinä esiintyi pysähtyneisyyden kausia. ”Sivilisaatioilla on siis aivan kuten elimistöillä tietty elinikänsä, joka tosin on väkivaltaisilla ulkoapäin tulevilla vaikutuksilla lyhennettävissä, mutta ei millään tavoin pidennettävissä.”

Friedell kirjoittaa kuinka neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla näyttämölle astuu aivan toisenluonteinen ihmiskunta, ”tai tarkemmin sanoen: ihmiskunta, jolla on itsessään itu toiseen. Edelleenkin etsitään, mutta myös löydetään. Järkytystä on edelleenkin olemassa, mutta ei enää vain pohjalla. Traaginen kulttuuri luovuttaa sijansa porvarilliselle, kaoottinen kulttuuri orgaaniselle ja vihdoin suorastaan mekaaniselle: maailma ei tästä pitäen enää ole Jumalan tahtoma mysteeri, vaan ihmisen luoma rationaliteetti.”

Kokonaisen aikakauden kuoleutuminen ja uuden syntyminen on prosessina mielenkiintoinen. Kirjallisuudessa Honoré de Balzac kuvaa kirjailijoista ehkä tarkimmin feodalismista kapitalismiin siirtymää porvariston muokkautumisen kautta. Egon Friedell kuvaa mm. keskiajan maailmankatsomuksen muutosta.

Keskiajan ihmisten maailmankuva perustui universaaleihin. Todellisuus ei ollut yksilö, vaan sääty, johonka ihminen kuului. Todellinen ei ollut yksityinen pappi, vaan kirkko. Jäi täysin yhdentekeväksi, kuka pappi oli, hän voi olla mässäilijä, valehtelija, irstailija, se ei loukkaa hänen virkansa pyhyyttä, sillä hänhän ei ole todellinen. Todellinen ei ole ritari, vaan ritarillinen yhteisön suuri ihanne jne. Nämä käsitykset alkavat keskiajan lopulla höltyä muuttuakseen vastakohdakseen. Friedell pitää uudemman ajan historiassa nominalismin voittoa tärkeämpänä kuin uskonpuhdistusta (Nominalismi oli filosofinen suunta, jonka mukaan yleiskäsitteet ovat vain nimiä).

”Oli kuin ihmiskunta olisi äkkiä menettänyt tasapainoelimensä”, Egon Friedell kirjoittaa. ”Tämä on pohjaltaan luonteenomaista kaikille kehittymis- ja siirtymäajoille.”

Meille Friedell on mielenkiintoinen konservatiivi. Hän on uskollinen päättelylleen samalla tavalla kuin Balzac; hän näkee historiallisen kehityksen kulun siinäkin tapauksessa, vaikka ei itse tykkäisi siitä. Totuus on totuus, piti siitä tai ei. Friedell pyrki realismiin.

Friedellin mukaan siirtymävaiheessa uusiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, ihmiset eivät kykene enää tulkitsemaan maailman piirteitä. Orientoitumisen puutteen lähin seuraus on syvä pessimismi. Koska ollaan epätoivoisia menneen ajan mahteihin nähden, ollaan epätoivoisia kaikkiin mahteihin nähden. Koska kaikki tähänastiset takeet pettävät, luullaan, ettei ylimalkaan minkäänlaisia takeita ole.

Toinen seuraus on ”henkinen atomismi”. ”Miellejoukoilla ei ole mitään painopistettä, ei mitään kristallisoitumiskeskusta, jonka ympärille ne voisivat ryhmittyä, ne tulevat keskipakoisiksi ja hajoavat. Ja koska puuttuu ylempi keskusaate, on tahtoelämä vailla ohjeita, mikä voi ilmetä sekä abuliana (tahdottomuus, tahdonheikkous) että hyperbuliana, sekä ehkäisyneurooseina että purkautumisneurooseina.”

”Ihmiset joutuvat vuoron perään äärimmäisen depression ja letargian, tylsän alakuloisuuden ja liikkumattomuuden valtaan tai patologisen liikkumistarpeen maniakaalisiin tiloihin, jota mielitautioppi kuvaa kehämielisairauden nimisenä.”

”Kiinnekohtien puute ilmenee myös perversiteetin muodossa: kaikilla aloilla, viivoissa, väreissä, puvuissa, tavoissa, ajatustottumuksissa, taidemuodoissa, oikeusnormeissa annetaan etusija eriskummalliselle, haetulle, vääntyneelle, vääristyneelle, epäsointuiselle, pistävälle, liiaksi maustetulle, käsittämättömälle: päädytään järjettömyyden logiikkaan, luonnonvastaisuuden fysiikkaan, epäsiveellisyyden etiikkaan ja rumuuden estetiikkaan. On kuin maanjäristyksen tapahtuessa; koko normaalin elämänkäytännön mittapuut ja ojennusnuorat pettävät: telluuriset, juridiset ja moraaliset.”

Yksi keino ajatella, on lukea Friedelliä.