SILMÄTAUTIOPIN HISTORIAA

K. Matti Saari
Varsinais-Suomen silmätautiopin historia
Suomen kulttuurihistorian kehyksissä.
Jyväskylä 2009, 368 siv.

Crotonin Alcemonin teorian mukaan näköhermo on putki, joka yhdistyy aivoihin – tunteen ja liikkeen elimeen. Tätä putkea pitkin siirtyy näöstä vastaava neste aivoista silmään. Silmämunaa painettaessa syntyy valoilmiö. Tämä johtuu silmän sisällä olevasta tulesta, joka kipinöi. Alcemonin teoria oli mullistava. Sen esittämisestä on 2500 vuotta.

Alcemon eli Ateenan kukoistuskautta, jolloin lääkäreistä tuli luonnontieteilijöitä. Hippokrates kehitti observoivan lääketieteen. Sairauksille oli olemassa järjessä käsiteltävä syy. Lääketieteessä epäjumalten aika rupesi väistymään. Tuolloin ilmestyi useiden henkilöiden kirjoittama kuudenkymmenen teoksen Corpus Hippocraticum. Se sisälsi myös silmätauteja käsittelevän kirjan, jossa käsitellään jo mm. silmän muutoksia, näkökyvyn häiriöitä, silmätulehduksia ja hämäräsokeutta.

Silmämunan kerrottiin koostuvan kolmesta kerroksesta. Kuvattiin linssi, värikalvo, lasiainen ja kyyneltiet. Näköilmiön ajateltiin aiheutuvan ilman väreilystä. Heikkonäköisyyden aiheutti liman virtaaminen suonia pitkin aivoista silmään. Teoksessa käytetään ensimmäistä kertaa termiä ”glaucosis”. Silmätaudit kehittyi omaksi erikoisalakseen hellenistisellä kaudella 330-30 eaa.

Aristoteles loi anatomian. Aristoteles lienee löytänyt silmän verisuonet, kolmoishermon sekä näköhermon ja kiasman. Linssiä Aristoteles piti virheellisesti kuoleman jälkeisenä limakertymänä. Ennen Aristotelesta Platon oli päätellyt, että ruumis ja sielu ovat erillisiä. Tämä mahdollisti ruumiinavauksen tekemisen.

Ensimmäinen ruumiinavauksen tekijä Herophilos hankki tietoja elimistä leikkelemällä eläviä rikollisia ja köyhiä. Hänen kirjoituksissaan silmän anatomiasta esiintyvät suonikalvosto, verkkokalvo ja sarveiskalvo. Harmaakaihta operoi ensimmäisenä Chrysippus 200 eaa.

Kun Ateena oli kuluttanut kehitysvoimansa, alkoi pysähtyneisyyden aika. Ilmapiiri oli tieteen vastainen. Elettiin taikauskossa. Vasta Claudius Galenos (129–200 jaa.) pääsi kehittämään lääketiedettä. Hän kokosi aiemmat tiedot kokonaisuudeksi. Koska ruumiinavauksia ei saanut tehdä, hän tutki tapaturmaisesti kuolleiden luurankoja sekä hylättyjä ruumiita ja eläimiä.

500-luvulla Aetius Amidenus kirjoitti silmätaudeista luetellen 61 tautia. Hän operoi ensimmäisenä harmaakaihen samentaman linssin.

Messiaaninen valo

Kristinuskon leviämisellä oli suuri merkitys silmätautiopille. Vanhan Testamentin messiaaniseen ohjelmaan kuuluivat paitsi evankeliumin julistaminen köyhille ja vapahduksen julistaminen vangituille sekä särjettyjen sydänten parantaminen ja sorrettujen päästäminen vapauteen, myös näön takaisin saaminen sokeille. Vanhassa Testamentissa näkemiseen ja silmään viitataan 3.165 kertaa ja 44 kertaa sokeaan. Sana valo mainitaan 119 kertaa, aurinko 109, päivä 1361, iltahämärä 11, hehkua 88 ja sana loistava 11 kertaa.

Vanha Testamentti kehottaa: ”Älä pane kompastusta sokean eteen”. Sokeiden hoidossa painotettiin, että ”Herra avaa sokeain silmät ja nostaa alaspainetut”. Vanhassa Testamentissa mainitaan joitakin silmäsairauksia. Laabanin tyttärellä Lealla oli sameat silmät (trakooma), Eelin silmiä alkoi hämärtää ja 98 iässä hän sokeutui, samoin kävi Iisakille ja Jaakobille. Toisaalta vihollisilta saatettiin viedä näkö tieten tahtoen. Nebukadnessar sokaistutti Sidkian silmät ja filistealaiset tekivät saman tempun Simpsonille.

Kun Rooman imperiumi meni kahtia, Länsi-Euroopan kulttuuri taantui tuhanneksi vuodeksi. Imperiumin itäisessä osassa Bysantissa antiikin tietoon perustunut silmälääketiede kehittyi korkeatasoiseksi. Bysantin sairaaloissa oli silmätaudeille omat osastot.

Kantaväestön tunteminen tärkeää

Silmätautiopin emeritus professori K.Matti Saaren kirja Varsinais-Suomen silmätautiopin historia Suomen kulttuurihistorian kehyksessä on monipuolinen teos näkemisestä ja näkemisen historiasta. Saari on käsitellyt aihetta monitieteellisestä näkökulmasta. Kirja on upea lukuelämys.

Saari lähtee suomalaisten juurista oftalmologian kannalta ja antiikin silmätaudeista. Hän on poiminut suomalais-ugrilaisen väestön historiasta näkemiseen liittyvää sanastoa. 40 000 vuotta sitten Ukrainasta Uralille ulottuvalla alueella väestö käytti lääketieteen kannalta sellaisia sanoja kuin elää, imeä, kuolla, kyynel, luu, maksa, niellä, nuolla, polvi, poski, pää, silmä, suoni, suu ja syödä. Kymmenen tuhatta vuotta myöhemmin esiintyivät sanat jalka, juoda, kuulla, kynsi, käsi, nähdä, povi, sappi, sylki, syödä ja veri.

7000 vuotta sitten suomalais-ugrilainen väestö oli jakaantunut kahteen pääryhmään. Suomalais-permiläistä kantakieltä puhuvat esi-isämme asuivat Atlantilta ja Itämereltä Volgan ja Kaman alueille ja Uralin pohjoispuoliskoon ulottuvilla alueilla. Tältä ajalta löydetään sanat kohtu, koskea, mieli, oksentaa, sääri ja vanha. 2.500 eaa. kantasuomea puhuva väestö jakaantui sittemmin suomea, viroa, liiviä, karjalaa, inkeroista, vatjaa, vepsää ja meänkieltä puhuviksi väestöiksi. Tällöin käytettiin sanoja hiki, kipeä, kylki, maata, sokea ja varvas.

Kantaväestön historian tunteminen on tärkeää, kun etsitään syitä eri sairauksille. Alkukodissa Afrikassa voimakas pigmentatio suojasi kaikkia. Kuluneen 100 000 vuoden aikana suomalaisten silmän ja ihon väri on muuttunut vaaleimmista koko maailmassa. Suomalaisista on löytynyt useita veriryhmä-antigeenejä, joita on tavattu satunnaisesti tai ei lainkaan muualla. Tunnettuja ovat mm. Sallan tauti, Usherin oireyhtymä ja Meretojan tauti. Saaren mukaan lääketieteelliset, oftalmologiset ja geneettiset seikat ovat hyvässä sopusoinnussa suomalais-ugrilaisen historiamme kanssa.

Silmäsairauksien hoidon kehitys on ollut Suomessa voimakasta kuluneen viiden vuosikymmenen aikana. Saaren kirjasta saamme siitä hyvän käsityksen, koska hän kirjoittaa samalla omaa ammatillista elämäkertaansa. Professori Saari on osa suomalaisen silmälääketieteen kehittämisen historiaa. Saari työskenteli Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa apulaisylilääkärinä 1974–1978, Tampereen keskussairaalassa ylilääkärinä ja ensimmäisenä silmätautiopin professorina Tampereen yliopistossa 1978–1987. Tampereelta Saari siirtyi Turkuun professoriksi ja ylilääkäriksi. Etelä-Pohjanmaalla Vaasassa syntynyt professori K.Matti Saari on kirjoittanut yli 500 julkaisua.

Näönkuntoutus

1970-luvulla ”valo” tuli avuksi. Monen näkövammaisen elämä valaistui. Näkövammaisen Keskusliittoon perustettiin näönkuntoutuskeskus. Tulokset olivat niin hyviä, että ensimmäinen keskussairaalaan perustettu näönkuntoutuskeskus aloitti 1980-luvun taitteessa Oulussa. OYKS:n silmätautien professori Henrik Forsiuksen esimerkkiä seurasivat melko nopeaan tahtiin muut keskussairaalat.

Saaren toimittamassa kirjassa on oma lukunsa silmälasien ja optisen alan historioista, työnäköseuran uraauurtavasta työstä sekä Näkövammaisten Keskusliiton näönkuntoutuskeskuksesta ja sen näönhuollon kehittämistyöstä. Näönkuntoutuskeskuksen ylilääkäri ja näkövammarekisterin johtaja vv. 1986–2009 Sirkka-Liisa Rudanko kirjoittaa artikkelissaan:

”Näkövammaisten jäljellä olevan näön analysointi näköratojen perustoiminnan ja aivojen moninaisten näköfunktioiden suhteen osoittautui tärkeäksi kuntoutustyön tuloksellisuuden kannalta. Pian tuli käyttöön toiminnallisen (funktionaalisen) näön käsite ja sen tutkiminen. Aloitettiin näkökenttien tutkiminen näönvaraisen toimintakyvyn arvioimiseksi, näönkäytön harjoitukset näönvaraisen toimintakyvyn tehostamiseksi, kuntoutuksen vaikuttavuuden mittaaminen ja toiminnallisen haitan kriteeristön kehittäminen. Todettiin lisäksi tarpeelliseksi kehittää hyvin heikon näön testausmenetelmiä, joita tarvitaan esim. näkövammaisurheilijoiden luokittelussa ja kenties myöhemmin tekonäköleikkauksienkin tulosten arvioinnissa.”

K. Matti Saaren kirja osoittaa monitieteellisen perustutkimuksen välttämättömyyden. Tätä ei voi liiaksi korostaa aikana, jolloin tiedettä ollaan alistamassa kilpailukykyä edistäväksi tuotannontekijäksi.