SUOMALAISMIEHITTÄJÄN NAISET

Pauliina Salminen
Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena 2013, ss. 207

Suomessa luotiin sodan aikana mielikuva, että suomalainen sotilas on kunniallinen ja moraalinen, harmaaseen univormuun pukeutunut kansallissankari. Kuvaan ei sopinut ihminen tarpeineen, hyveineen ja vikoineen. Raaka tosiasia kuitenkin on, että sota ja siihen liittyvä pyssyillä osoittaminen ja tappaminen eivät milloinkaan ylevöitä. Sotilaan on raaistuessaankin pakko pyrkiä pitämään kiinni ihmisyydestä, joka ruumiskasojen keskellä on jäljellä.

”Suomalaiset sotilaat elivät poikkeusolosuhteissa, äärirajoilla. Rintamaelämä oli eri asia kuin tavallinen arki, ja näillä kahdella todellisuudella oli omat sääntönsä. Miesyhteisöissä eläminen oli raskasta ja sukupuolisesti turhauttavaa. Sukupuoliset tarpeet purkautuivat lomilla…” Sotilailla oli sukupuolielämää myös rintamalla. Suomalaismiehille syntyi jatkosodan aikana Itä-Karjalassa 500 lasta, väestömäärään suhteutettuna paljon enemmän kuin saksalaissotilaille ja suomalaisneitosille Suomessa. Saksalaissotilaiden jälkeläisiä syntyi 700.

Suomalaisten miehittäjien toimista Itä-Karjalassa vaiettiin vuosikymmeniä. Ensimmäinen tutkimus suomalaisten keskitysleireistä ilmestyi vasta vuonna 1982, Antti Laineen Suur-Suomen kahdet kasvot (Otava). Kokemustietoa suomalaisista keskitysleireistä julkaistiin jo 1950-luvulla, mm. Nestori Parkkarin Suomalaisessa keskitysleirissä (Kansankulttuuri 1955), mutta ne eivät yltäneet kaiken kansan kirjahyllyihin. Suuri yleisö ei pystynyt niitä vastaanottamaan, osa haluaa väistää ne edelleen.

Marja-Leena Mikkolan Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-1944 (Tammi 2004) on tärkeä dokumentti miehittäjän julmuudesta erityisesti venäläisväestöä kohtaan. Osmo Hyytiältä on tullut tutkimuksia, jotka ovat avartaneet Suomen toimia miehitetyssä Karjalassa, mm. Karjalais-Suomalainen Neuvostotasavalta1940-1956 (Suomen historiallinen seura 1999). Tässä teoksessa käsitellään myös itäkarjalaisten maanalaista ja partisaanitoimintaa suomalaista miehittäjää vastaan. Teoksessa ”Helmi Suomen maakuntien joukossa. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944 (Edita 2008) Hyytiä dokumentoi suomalaisen hallinnon toimia.

Pauliina Salminen on kirjoittanut hienon ja tärkeän kirjan. Se ei syyllistä ketään, se on ihmisen puolella. Salminen ymmärtää sodan ajan olosuhteiden vaikutukset ihmiseen, tässä tapauksessa suomalaisiin miehittäjäsotilaisiin ja itäkarjalaisiin naisiin. Salminen kirjoittaa, että ”on tarpeen tunnustaa se unohdettu joukko, joka tunnustamista todella kaipaa: ne naiset ja lapset, jotka jäivät suomalaissotilaiden jälkeen”. Itä-Karjalassa alkunsa saaneilla lapsilla on Suomessa paljon sisaruksia. Siskot ja veljet eivät tunne toisiaan.

”Itä-Karjalassa rakastettiin hyvällä ja pahalla.” Kirjan ruminta osaa ovat tietysti raiskaukset. Niiden määrästä ei ole varmuutta. Tuomioita niistä annettiin vähän. Rajuin esimerkki: Viisi suomalaissotilasta raiskasi yhdessä nuoren karjalaisnaisen. Tämä yritti karkuun, mutta miehet juoksivat tämän uudelleen kiinni ja useampi sotilas raiskasi naisen vuorotellen. Oikeusistuin tuomitsi miehet ”lieventävien asianhaarojan vallitessa”.

Valtaosa sotilaiden ja naisten suhteista perustui naisten huonoon asemaan. Sotilailta naiset saivat ruokaa, rahaa ja muuta apua. Miehitysvallan alla naiset elivät pelossa. Humalaiset suomalaissotilaat murtautuivat asuntoihin ryöstäen ja painostaen. Vakituinen suhde sotilaaseen antoi naiselle turvallisuutta.

Myös ilolintuja ja suomalaismiesten hyväksikäyttäjiä esiintyi. Monet sotilaat, joilla saattoi olla kotona vaimo ja jopa useita lapsia, saivat syytteen elatusvelvollisuudesta. Toisaalta moni suomalainen mies petti. Pohjalaiselle perheelliselle Villelle ja karjalaisneito Polalle syntyi lapsi. Villellä oli varallisuutta maksaa Polalle suuri kertakorvaus. Villen salaisuus piti ja perhe Suomessa säilyi ehjänä. Pola ja tammikuussa 1943 syntynyt Tiina jäivät rajan taakse.

Kaikki Itä-Karjalassa palvelleet suomalaissotilaat näkivät mitä siellä tapahtui. Venäläis- ja ukrainalaisväestö pantiin pääosin keskitysleireihin ja heillä teetettiin epäinhimillinen määrä työtä ja pidettiin silti nälässä. Naisten ja muun siviiliväestön hyväksikäyttöä ei voinut olla havaitsematta. ”Suomalaissotilaat suhtautuivat pahimmillaan itäkarjalaisiin kuin vapaaseen sotasaaliiseen ja käyttivät hyväkseen asemaansa miehittäjänä.”

Miehittäjiä suomalaiset toden totta olivat alueella, joka ei milloinkaan ollut kuulunut Suomen (Ruotsin) alueeseen. Ainoa asia mikä Salmisen kirjassa hieman häiritsee, on, että hän antaa kuvan, jonka mukaan itäkarjalaiset miehet olisi viety väkisin armeijaan puolustamaan maataan. Ei heitä sen kummemmin väkisin viety kuin suomalaisia miehiä, ranskalaisia, hollantilaisia, brittejä. Kunnia niille suomalaismiehille, jotka panivat vastaan niin vieraan valtion alueelle menemistä kuin vaikkapa raipparangaistuksia.

Suomalainen miehitysarmeija tuli Itä-Karjalaan tyhjiin kyliin ja kaupunkeihin. Naisten, lasten ja vanhusten oli kuitenkin pakko tulla esiin. Nälkä heidät koteihinsa pakotti, miehittäjän armoille.

Voi vain kuvitella niitä suomalaisia sotilaita, ehkä enemmistöä, jotka näkivät mutta eivät tehneet. Vahvan moraalin omanneet joutuivat pitämään suunsa kiinni. Suu piti pitää supussa myös sodan jälkeen. Ei näkemästään voinut puhua edes sodan jälkeisinä vuosina, niin pyhiksi viime sodat Suomessa kohotettiin. Miesten piti pusertaa paha olo sisuksiinsa ja kuljettaa se hautaansa.

Ei moraalisesti vahvojen miesten kärsimyksiä talvisotahiihdoilla ja muilla sankaritekojen muisteluilla korjata. Rauhantöillä heitä voisimme kunnioittaa.

Miehittäjän morsiamessa on kaunis rakkaustarina, joka alkaa kirjan alussa ja johon kirja päättyy. Aunuslainen Anna ja keskisuomalainen Väinö rakastuivat. Anna muutti kahden lapsensa kanssa Koskenpäälle jouluksi 1942. Perhe kasvoi. Viiden vuoden aikana syntyi neljä lasta. Pariskunta ehti elää yhdessä 34 elämäntäyteistä vuotta. Nyt Anna ja Väinö lepäävät yhdessä Jämsänkosken hautausmaalla. Kukkia sinne vie kuusi lasta ja lähes 30 seuraavien polvien jälkeläistä. Anna ja Väinö ovat ainoat, jotka esiintyvät kirjassa omilla nimillään.