SOTIVA RAAISTUU

”Afrikan unionin joukkojen sotilaat ovat raiskanneet naisia Somaliassa.” ”EU ja Yhdistyneet kansakunnat rahoittavat kyseisiä joukkoja (YLE 8.9.2014).”

Toisen maailmansodan aikana isobritannialaiset ja yhdysvaltalaiset kuuntelivat salaa tuhansia saksalaisia ja italialaisia sotavankeja. Nauhat litteroitiin. Historioitsija Neitzel löysi ne osin sattumalta. Hän pyysi avukseen sosiaalipsykologi Welzerin.

Sotilaiden keskusteluihin pääsee osalliseksi suomenkielellä Sönke Neitzelin ja Harald Welzerin kirjassa Sotilaat. Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemasta (Gummerus 2011).

Sotavankien keskusteluissa tavataan sodan todellisuus, joka yleensä jää pimentoon. Sotilas on työssä. Se on ”rationaalinen työprosessi”, joka on yhtä kaukana niin kauhun kuin romantiikan tunteista.

Sota tekee tekijänsä julmaksi. Väkivallan kokemus sekä silvottujen ruumiiden, tapettujen toverien tai joukoittain surmattujen miesten, naisten ja lasten kohtaaminen raaistaa sotilaan. Äärimmäisen väkivallan kokemus johtaa huomattavaan muutokseen ihmisen omassa väkivallan käytössä. Sotavankileirissä sotilaat puhuvat ammutuista, silvotuista ja raiskatuista ihmisistä kuin siviili makkarasta leivällä. Neitzel ja Welzer ovat tavoittaneet erityistä juuri siinä, että he ovat analysoineet nauhoja keskusteluista, joita sotilaat eivät mitenkään olisi voineet enää leiristä päästyä käydä.

Varsinaisesta tappamisesta sotilaat eivät puhu, se on liian arkipäiväistä. Kuolemisesta puhuminen taas toisi sen liian lähelle. Sotilaiden jutut noudattavat yleistä hyvän tarinan kaavaa. Kertomuksen on oltava jännittävä, sisäiseltä rakenteeltaan mielekäs, helposti ymmärrettävä ja naseva. Yhteinen nauraminen vahvistaa kuulumisen samaan maailmaan. Sotilailla tuohon maailmaa kuuluu ampuminen, silpominen, polttaminen, vangitseminen ja hauskuus. Uhreja ei näissä hupitarinoissa empaattisessa mielessä esiinny; he ovat vain kohteita, ja on samantekevää, ovatko kohteet sotilaita, siviilejä, tankkeja, laivoja vai lentokoneita.

Ideologia ei kansallissosialistista sotilasta kannatellut. Sotilas oli tekemässä sitä mihin hänet oli kasvatettu. Natsi-Saksa osoitti kuinka käsittämättömän nopeasti ihmisten enemmistön ajatukset ovat muutettavissa. Saksalainen oli kyllä juutalaisvastainen jo ennen Hitlerin valtaantuloa. Mutta ei saksalainen poikennut itävaltalaisesta, tshekistä, puolalaisesta, ruotsalaisesta tai vaikkapa yhdysvaltalaisesta. Antisemitismi oli yleistä. Mutta Saksassa juutalaisvastaisuudesta tuli poliittinen ohjelma. Kahdeksassa vuodessa Saksan kansan enemmistö hyväksyi tai ainakin sieti sen, koska heille juutalaisten tuhoamisesta oli selvää taloudellista hyötyä.

Sodissa tapetaan aina eniten siviilejä. Myös toisen maailmansodan yli 50 miljoonasta kuolleesta valtaosa oli siviilejä. Saksalaiset kävivät armotonta tuhoamissotaa idässä. Joka toinen sodan uhri oli neuvostoihminen, yleensä siis siviili-ihminen, nainen, lapsi, vammainen tai vanhus.

Keskeisenä osana siviilien tuhoamisessa näyttelee seksuaalinen väkivalta. Alan historioissa aihe tavanomaisesti ohitetaan. Seksuaalisen väkivallan käsittely on ´Sotilaat´ -kirjan ansio, vaikka myös sen karmeinta luettavaa. ”Me nappasimme siellä (Venäjällä) yhden naisvakoojan, joka kuljeskeli seudulla ympäriinsä. Ensin hakkasimme naista kepillä tisseihin, sitten pieksimme takamusta pistimellä. Sen jälkeen naimme häntä, heitimme ulos ja ammuimme perään; hän lojui siellä maassa selällään ja sitten me viskelimme kranaateilla. Lopulta hän sitten heitti veivinsä ja me paiskasimme ruumiin jonnekin.”

Kirjan luettuaan käsittää, että humaania sotaa ei ole, sellainen on sotilastoiminnan logiikan vastaista. Sota ja sotilaallinen viitekehys raaistaa aina niin tekijät kuin kohteet.

Suomessa äärioikeistolaisuuden ja fasismin syntyä on käsitelty vähän. Aihe on ollut arka, ilmeisesti koska maamme oli Saksan liittolainen. Erityisen kiitoksen ansaitsee tästä syystä Sotilaat –kirjan lopussa oleva erinomaisen hyvä liite yhteiskunnallisista tekijöistä, joiden avulla taloudellispoliittinen eliitti Saksassa avasi sodalle laajan kannatuksen.

Tämä kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Uudenmaan kirjoittajat ry:n Elias –lehdessä 1/2012 (www.ukir.info).