PLATONISTA TOLSTOIHIN

Estetiikan klassikot
Platonista Tolstoihin
Toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen
Gaudeamus 2009, s. 543

Estetiikan klassikoiden kustantaminen oli Gaudeamukselta merkittävä kulttuuriteko. Teos on ensimmäinen suomenkielinen tekstikokoelma, joka kokoaa yksiin kansiin keskeisimmät esteettisiä arvoja ja taidetta koskevat kirjoitukset antiikista 1800-luvun lopulle. Teksteistä vain osa on suomennettu tätä aiemmin.

Esipuheen mukaan ”ensyklopedisen sillisalaatin sijasta olemme halunneet koota teoksen, joka avaa laajahkojen testiotosten avulla filosofisen estetiikan keskeisimmät kiistanaiheet ja ristivalottaa alan tärkeimpiä kysymyksiä”. Kysymykset mm. kauneudesta, totuuden ja taiteen suhteesta ja moraalista huomataan monitulkintaisiksi.

Tulkinnat ovat muuttuneet myös historian edetessä. Hippolyte Tainen mukaan ”jos tahdomme ymmärtää jonkun taiteilijan makua ja ilmaisutaitoa tai syitä, joiden vuoksi hän on valinnut juuri tietyn maalaus- tai näyttämötaiteen lajin, suosinut tiettyä henkilötyyppiä ja tiettyä väriskaalaa tai kuvannut juuri tietynlaisia tunteita, vastauksia on etsittävä vallitsevasta kulttuurista ja ajan hengestä yleensä”.

Teos jakaantuu aikakausittain viiteen osaan: antiikkiin, kristilliseen antiikkiin ja keskiaikaan, renessanssiin, valistukseen ja romantiikkaan. Kunakin aikakautena on kirjoitettu paljon tähän päivään sopivaa. Se hätkähdyttää, kuten Tolstoin teksti: ”Vähempää väärässä eivät ole meidän eurooppalaisen sivilisoituneen yhteisömme piirissä ja aikakautena elävät ihmiset, jotka sallivat kaikenlaisen taiteen, kunhan se vain palvelee kauneutta, toisin sanoen tuottaa ihmisille mielihyvää… Meidän yhteisömme taide on siinä määrin kieroutunutta että huonoa taidetta ei ainoastaan ole alettu pitää hyvänä, vaan olemme myös kadottaneet käsityksen siitä mitä on taide.”

Kun ihminen nousi abstraktille tasolle, hän näki kauneutta. Me voimme lukea tuhansien vuosien takaisia kivipiirroksia. Antiikissa Sokrates osoitti, että maalaustaide ylittää pintatodellisuuden rajat.

Toisaalta Platon oli sitä mieltä, että vaikka runoudessa oli suuri lumovoima, on se, kuten kaikki esittävät taiteet moraalin ja totuuden kannalta arveluttavia. Hän julisti Valtiossa: ”Se on tiedettävä, ettei valtioomme voida hyväksyä muuta runoutta kuin jumalhymnejä ja jalojen miesten ylistyslauluja.” Toisaalta Platon julisti, että kauneus avaa ihmiselle tien ideatodellisuuteen.

Antiikin taide ammensi mytologiasta eikä taidetta pidetty itseisarvona. Taiteiden tehtävä oli palvella totuutta tai viihdyttää sivistyneesti niitä, jotka kärsivät toimettomuudesta ja virikkeettömyydestä.

Jo antiikissa murehdittiin huippulahjakkuuksien vähäistä löytymistä. Ylevästä-teoksessa Longinos selittää syyn tähän psykologisesti. Ihmisten pahimpia orjuuttajia eivät ole yksinvaltiaat vaan laiskuus ja nautinnonhalu, jotka estävät huippulahjakkuuksia kehittymästä parhaimmilleen. Nerouskin puhkeaa kukkaan vain harjoituksella ja työllä.

Kristillinen keskiaika oli taidetta kohtaan varsin kielteinen. ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa… (2.Moos. 20:4).” Vanhassa testamentissa suhtaudutaan kylläkin musiikkiin melko myönteisesti. Erityisesti laulumusiikkia kehotetaan harjoittamaan. ”Virittäkää soitto, tuokaa rummut, ottakaa harppu ja helkkyvä lyyra… (Ps. 81:3-5).” Mielenkiintoista on, että musiikin terapeuttisista vaikutuksista oltiin tietoisia jo vanhatestamentilliseen aikaan (1. Sam 16:23).

Vaikka keskiaikaa ei pidä nähdä vain pysähtyneenä olemisaikana, sävytti aikakautta vahvasti Raamattu ja sen Jumala, tai tulkinnat niistä. Uskontunnustuksen mukaan Jumala on sekä henkisen että aineellisen todellisuuden Luoja, mistä puolestaan seuraa, että palvovaa kunnioitusta sopii osoittaa vain kaikkeuden Luojalle, ei luodulle luonnolle. Tuomas Akvinolaisen kauneuskäsitys oli vielä eriytymätön. Se lähti subjektiivisesta kokemuksesta. ”Kauniiksi sanotaan niitä asioita, joiden näkeminen miellyttää.”

Tultaessa feodalismista kapitalismiin siirtymisen vaiheeseen, taiteen merkitys kokonaisuudessaan sai aivan uuden ulottuvuuden. Tuon ajan runouden ja kirjallisuuden ylevät tekijät asemoituivat klassikoiksi. Yksi mielenkiintoisimmista kirjailijoista on Honoré de Balzac. Hän ennusti porvariston nousun ja aateliston rappion vieläpä omien toiveidensa vastaisesti. Friedrich Engels kirjoitti Margaret Harknessille: ”Balzac esittää Inhimillisessä tragediassaan hämmästyttävän realistisen ranskalaisten seurapiirien historian kuvatessaan kuin kronikkana, milteipä vuosi kerrallaan, miten porvaristo vuosien 1816 ja 1848 välisenä aikana vähitellen murtautui aateliston hallitsemaan yhteiskuntaan, joka vuoden 1815 jälkeen järjestäytyi uudelleen ja saattoi jälleen voimaan, siinä määrin kuin kykeni, vieille politesse francaisen normit.”

Taiteesta tuli myös tuotantovoima. Marx kirjoitti Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissaan, että ”kansantaloustiede, tämä rikkauden tiede, on samalla kieltäymyksen ja puutteenalaisuuden, säästämisen, tiedettä ja johtaa tosiaan jopa säästämään ihmiseltä raikkaan ilman ja ruumiillisen liikunnan tarpeen”. Edelleen: ”Itsekieltäymys, elämän ja kaikkien inhimillisten tarpeiden kieltäminen, on sen tärkein opinkappale. Mitä vähemmän syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, kapakassa, ajattelet, rakastat, teoretisoit, laulat, maalaat, miekkailet ja niin edelleen, sitä enemmän säästät, sitä suuremmaksi kasvaa aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa: pääomasi.”

Yksi erityisen suurista oli Friedrich Nietzsche. Hän julisti Tragedian synnyssä, että taide ei ”ole pelkkää luonnontodellisuuden jäljittelyä vaan suorastaan luonnontodellisuuden metafyysinen täydennys, joka asettuu luonnontodellisuuden rinnalle sen voittamiseksi”.

Jo aiemmin, 1500-luvulla elänyt, Michel de Montaigne kirjoitti: ”Jos pidämme hyveellisten tekojen palkintona muiden hyväksyntää, joudumme liian epävarmalle ja horjuvalle pohjalle. Kansan arvonanto on suorastaan loukkaus varsinkin niin paheellisena ja tietämättömänä aikana kuin nykyinen (kurs. JS). Kehen voitte luottaa halutessanne tietää, mikä on ansiokasta? Jumala varjelkoon minua olemasta kunnian mies sen mallin mukaan, millä joka päivä kuulen kaikkien kehuvan itseään.”                           

…olen usein löytänyt ystävieni moitteista ja kehuista niin paljon virheellisiä arviointeja, että heidän neuvojaan noudattamalla olisin luultavimmin menetellyt pikemminkin väärin kuin oikein. Varsinkin meillä, joiden yksityiselämä on muiden katseilta salassa, tulee olla sisäinen koetinkivi, jolla mittaamme tekomme ja jonka mukaan toisinaan palkitsemme ja toisinaan rankaisemme itsemme.” Friedrich Schellingin sanoin, ”silloin kun ylevä ei ole kaunis, se ei tällä perusteella ole myöskään ylevä vaan ainoastaan hirveä tai vaarallinen” (kurs. JS). Tärkeää pohdittavaa näinä yhtenäisyysajattelun aikoina, jolloin päähämme pannusta uutistiedosta yhdeksän kymmenestä tulee Mielipidetuottamo AP-Reuters-AFP tuutista.

Rohkaisevaa on, että jo syvästi filosofinen idealisti Tolstoi näki positiivisen tulevaisuuden. ”Tulevaisuuden taide, siis se osa taiteesta joka tulee erottumaan kaikesta ihmisten keskuuteen levinneestä taiteesta, ei käsitä sellaista tunteiden välittämistä jonka ymmärtävät vain muutamat rikkaiden luokkien ihmiset… vaan siitä tulee yksinomaan meidän aikamme ihmisten korkeinta… tietoisuutta toteuttavaa taidetta… Silloin kaikille ihmisille avautuu mahdollisuus taiteelliseen toimintaan.”

Ystäväni, juuri se on runoilijan työtä,
että hän tulkitsee ja huomioi uneksimisensa.
Uskokaa minua, ihmisen tosin harha
paljastuu hänelle unessa:
kaikki runotaide ja runonkirjoittelu
on vain tosiunen tulkintaa.
                       Richard Wagner