KÄÄPIÖITÄ JA JÄTTILÄISIÄ

Kari Varvikko

Kääpiöitä ja jättiläisiä

Tietokontakti 2014, 248 siv.

Kari Varvikko on stadin kundi, stadin kielen taitaja. Hänen vanhempansa olivat promoottoreita ja yrittäjiä. He järjestivät konsertteja ja kiertueita. Kari oli perheen ainoa lapsi. Koska kotona oli aina paljon vierailijoita, aikansa julkkiksia, hän oppi tuntemaan heidät.

Luovan luonteenpiirteen lapsuudesta saakka omannut Kari oppi itsenäisen ajattelun ja kirjoittamisen taidon. Kari päätti jo keskikoulussa, että hänestä tulee toimittaja. Muistelmiensa ensimmäisessä osassa Kääpiöitä ja jättiläisiä juuri 70 täyttänyt Kari käsittelee työtään Suomen Sosialidemokraatissa eli Demarissa, Iltaset-lehdessä ja edistyksellisen osuuskauppaliikkeen Me-lehdessä.

Kirjan nimi perustuu kahteen merkittävään henkilöön. Varvikkojen perheen hyviä ystäviä olivat sekä Suomen pisin mies Väinö Myllyrinne että lyhin mies Kalle Hydén. Kalle asui vakituisesti Varvikoilla. Niinpä hänestä tuli Karille isoveli. Karin isän perusti Kallen kanssa maamme ensimmäisen kääpiöiden yhdistyksen. Se on nykyisen Suomen lyhytkasvuiset ry:n edeltäjä.

Karille tulivat tutuiksi ”kaikki” tärkeät suomalaiset. Muiden muassa Tauno Palo, Henry Theel, Tapio Rautavaara, Laila Kinnunen ja Anneli Sari kuuluivat perheen tuttavapiiriin, myöhemmin työssä tutuiksi tulivat kirjailijat, muut taiteilijat, poliitikot ja virkamiehet. Vedonlyönnin seurauksena 80 kiloinen nyrkkeilyä treenannut Varvikko ajautui otteluun 140 kiloisen kirjailija Jorma Ojaharjun kanssa. ”Hengenvaarallinen matsi, mutta tulipahan tehdyksi”, kirjoittaa hän nyt. Kirjan henkilöluettelossa on peräti 700 nimeä.

Yksi ”tutuista” oli kansliapäällikkö Aimo Pajunen, joka Karin haastattelussa loihe Norjaa koskien lausumaan: ”Silloin kun kansainvälinen tilanne on kireä, pienen valtion pitäisi olla kuin kusi sukassa. Suurten leikkiin ei pidä lähteä mukaan.” Kuningas Olavin pinna paloi ja Kekkonen kokosi valtioneuvoston, joka antoi Pajuselle varoituksen. Ei ollut sopivaa, että Suomen ”Pentagonin päällikkö” puuttuu ulkopolitiikkaan. Pajuselta jäi komentajan paikka saamatta.

Syksyllä 1966 Varvikko marssi Suomen Sosialidemokraattiin toimituspäällikkö Sulo Mannisen juttusille ja kysyi töitä. Manninen vastasi, että lehteen ollaan juuri hakemassa toimittajaa. Hakijoiden jono oli pitkä. Varvikko asettui jonoon ja sai paikan. Toimituspäällikön kehotuksesta Varvikko ajoi risuparran pois ennen kuin meni päätoimittaja Atte Pohjanmaan luo. Päätoimittajan viesti uudelle toimittajalle oli, ”että kyllähän nuori mies sitten muistaa, että tämä on työväenlehti”. Kari kasvatti uuden parran.

Noina vuosina jakautuivat ammattiyhdistysliike ja työväen urheilutoiminta. Toimitus jakautui samassa suhteessa. ”Varsinkin nuoremmat tunsivat SAK:n ja TUL:n omakseen.” ”TUK oli puhtaasti demarien urheilujärjestö, johon minäkin kuuluin judoseurani kautta”, Varvikko kirjoittaa. ”Demari oli tiukasti puolueen leskisläisellä linjalla.” Mielenkiintoista on, että aika salli silti Varvikon kirjoittaa sekä TUK:n ja TUL:n lehtiin. Demarin toimitus oli irrallaan puolueen poliittisesta työstä. ”Seitsemän vuoden aikana en muista yhtään kertaa jolloin lehden toimittajat olisi esitelty puoluejohdolle tai että meillä olisi ollut yhteistä palaveria”.

Vuonna 1973 Varvikko siirtyi vastaperustettuun iltapäivälehti Iltaset´iin. Lehden lento jäi lyhyeksi. Toimitusjohtaja Klaus Bremerin ajatus oli, että lehti ei tarvitse ilmoituksia, irtonumeromyynti riittää. HS omisti Rautakirjan, joka ei ottanut kilpailijaa myyntiin. Iltaset osti 36 mustalla kissantassun kuvalla varustettua pikku-Fiatia, jotka kiertelivät muutaman kaupungin katuja. Konkurssi.

Kari siirtyi osuuskauppaliikkeen Me –lehteen. Päätoimittaja Pauli Myllymäki oli suuri ja erikoinen persoona. Kerran Varvikko ja Myllymäki olivat Englannin ulkoministeri David Owenin luentotilaisuudessa. Myllymäki oli viihteellä ja kaatoi tarjoilupöydän kaikkine komeuksineen. ”Kilinä ja kolina oli kova. Owen lopetti puheensa. Yleisön katseet olivat meihin. Kuinka ollakaan vieressä sattui olemaan myös Sorsan Kale. –Kale hei! Ota vaan rauhallisesti. Kyllä kaikki tästä vielä lutviutuu.” Myllymäki taputteli Sorsaa olalle. Sorsa ei antanut tapausta milloinkaan anteeksi.

Myllymäki palkkasi Varvikon toimituspäälliköksi ”ukkosen johdattimeksi” hänen ja toimituksen välisen tilanteen korjaamiseksi. ”Se tapahtui valitettavasti liian myöhään.” Myllymäen jälkeen päätoimittajaksi nimitettiin Olavi Hurri. ”Hänellä oli sydäntä. Ne vuodet, jotka Olavi Hurri viihtyi lehdessä, viihtyivät myös kaikki työntekijät”, kirjoittaa Varvikko.

Varvikon mielestä ”Me-lehden toimitus piti sisällään henkilökunnan, joka sekä aatteellisesti että sosiaalisuudessaan täytti kaikki ne mitat, mitä edistyksellinen osuustoiminta ja työväenliike edellyttävätkin.”

Ongelmaksi muodostui kaupallisuus. ”Meidän haluttiin olevan sataprosenttisesti kaupallisia eikä aatteellisuudesta, puhumattakaan journalismista, aina piitattu.” Myös seksiä olisi pitänyt olla lisää. ”Laita sinne edes enemmän naisia, joilla on alusvaatteet päällä”, kehotti Lasse Lehtinen.

Kun Hurrille haettiin seuraajaa, lehden toimitus asetti Kari Varvikon etusijalle. Puoluetoimiston ehdokas oli tiedotuspäällikkö Lauri Sivonen. Valituksi tuli ”osuuskaupan johtajan poika Seppo Haapanen”. Ensi töikseen Varvikko sai häneltä kuulla: ”Jos emme pärjää keskenämme, sinä lähdet tästä talosta.” Monien ahdistavien kokemusten jälkeen Varvikko lähti. Siitä alkoi antoisa freelancerin ja yrittäjän ura. Muistelmien toinen osa Hengen jättiläisiä ja kääpiöitä ilmestyy ensi keväänä.