ÄITI-VENÄJÄN KENRAALI

Yury Shikalov

Suomen rakastetuin vihollinen Kenraali Kulnev

University Press of Eastern Finland 2013, ss. 200

Tuskin kukaan venäläinen on saavuttanut Suomessa niin positiivista jälkimainetta kuin kenraali Jakov Petrovits Kulnev. Viholliset kunnioittivat häntä kuten myös paikalliset asukkaat Venäjän armeijan valtaamilla alueilla. Epäilemättä Kulnevin mainetta Suomessa kohensi myös J.L.Runebergin ´Vänrikki Stoolin tarinat´. 

Luonteeltaan Kulnev oli kansanomainen ja leikkisä, persoonallisuudeltaan värikäs. Hän oli toisinaan taistelujen ulkopuolisessa elämässä niin erikoinen, että jotkut pitivät häntä jopa hassuna. Kulnev itse vertasi itseään ironisesti Don Quijote Manchalaiseen.

Jakov Kulnev oli husaari ja husaarit tunnetaan naistenmiehinä. Runebergin runo kertoo Kulnevista ruhtinas Bagrationin tanssiaisista. ”Hän harras myös ol´ lempimään, nopeesti kullan valitsi; tulesta tuskin pääsikään, niin tanssit toimitti. Yön sitten armasteltuaan hän kengän riistui kullaltaan, ja viinaa sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.”

Köyhyytensä hän käänsi vahvuudeksi. Koska hän ei voinut pukeutua näyttäviin sotilasasuihin, hän pukeutui rivisotilaiden mantteliin. Omaisuudesta Kulnev ei ollut kiinnostunut. Kaiken rahansa hän lähetti äidilleen ja sukulaisilleen.

Kulnevista kertoo hänen sanansa sodasta: ”Sota, jopa hyvinkin onnistunut, ei sinänsä ole mitään muuta kuin ihmisrodun tuhoamista ja ihmisten ryöstöä, jota ei voi katsoa järkyttymättä.” Näiden sanojen ei silti pidä antaa erehdyttää. Sotilas on sotilas, tappaja. Kulnev nautti sotimisesta, arki kyllästytti häntä. 1700-luvun lopulla Venäjä soti paljon. Kulnev saattoikin todeta, että ”rakastan Äiti-Venäjää, koska täällä on aina joku tappelu jossakin kolkassa”.

Jakov Kulnev oli sivistynyt henkilö. Hänen koulutuksensa Aatelisten kadettikoulussa Pietarissa kesti viisitoista vuotta. 22-vuotiaana saamaansa päättötodistukseen on merkitty hänen opiskelleen uskontoa, äidinkieltä, saksaa ja ranskaa, aritmetiikkaa, geometriaa, algebraa, linnoitustaitoa, tykistötietoa, historiaa, maantietoa, fysiikkaa, piirustusta sekä ratsastusta ja muita kehontaitoja.

Kulnevin ura osui hyvään aikaan. Katariina II:n aikana Venäjällä tehtiin paljon parannuksia. Armeijaan vaikutti kreivi Pjetr Rumjantsev, joka näki venäläisen armeijan omaperäisyyden. Rumjantsev ei pyrkinyt muokkaamaan armeijasta eurooppalaistyyppistä kuriin perustuvaa. Preussilaisessa armeijassa ei olisi ollut sijaa sotamarsalkka Aleksandr Suvorovin (1729–1800) tapaisille komentajille, jotka hyväksyivät sotilaiden itsenäisyyden ja aloitteisuuden.

Suvorovin seuraaja ruhtinas Grigori Potjemkin saattoi uudistuksen päätökseen. Potjemkin jatkoi rivimiesten aseman edistämistä . Armeijassa luovuttiin mm. turhista rivistöharjoituksista, joita järjestettiin muiden Euroopan maiden armeijoissa. Venäjän armeija oli Euroopan edistyksellisin. Kaikki ruumiilliset rangaistukset oli kielletty.

Kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti Suomen sodan eteneminen. Sotahistoriaa välttelevälle tämä on kirjan yksitoikkoinen jakso. Suomen sodassa osoittautui, että Jakov Kulnev oli jalomielinen antautuneita vihollisupseereja kohtaan. Upseerit olivat vihollisia taistelukentällä, mutta kun peli oli pelattu, hävinneitä kunnioitettiin. Tällainen ritarillisuus oli tyypillistä etenkin husaarien keskuudessa.

Taistelijana Kulnev oli uhkarohkea. Alavuden, Kuortaneen ja Oravaisten ratkaisevat taistelut osoittivat, että hänessä oli sotilasjohtajan kykyjä. Venäläisten päällikkö kreivi Kamenski piti Oravaisten taistelun voittoa eversti Kulnevin ansiona. Kulneville olisi jo tässä vaiheessa myönnetty kenraalin arvo, mutta hän pyysi saada sen sijaan 5000 ruplaa. Ne hän lähetti köyhtyvälle äidilleen, jolla oli vaikeuksia ylläpitää aatelistilaa.

Ojentaessaan Pyhän Annan ensimmäisen luokan kunniamerkin kenraali  Kulneville Turussa maaliskuussa 1809 Tsaari Aleksanteri I sanoi: ”Kiitän sinua, Kulnev! Kiitän palveluksestasi sekä myös käytöksestäsi paikallisasukkaiden keskellä. Minä tiedän kaiken, mitä olet tehnyt heille.” Aleksanteri tunnusti jalomielisyyden, jota Kulnev osoitti voitettuja vihollissotilaista ja paikallisasukkaita kohtaan.

Suomen sodan jälkeen Kulnev määrättiin taistelemaan Turkkia vastaan. Hänestä kehittyi erinomainen komentaja ja sotasankari, kansan suosikki, jonka nimi oli tuttu lähes jokaiselle venäläiselle. Hänen muotokuvia oli tupien seinillä, hänestä kirjoitettiin runoja ja kerrottiin legendoja. Häntä kunnioittivat suuresti myös viholliset.

Kulnev kaatui 48-vuotiaana Isänmaallisessa sodassa Napoleonin joukkojen tykistön harhakuulaan.

Shikalovin kirjan piti ilmestyä jo vuonna 2009, kun Suomen sodasta oli kulunut 200 vuotta. ”Valitettavasi aikomus epäonnistui tekijästä riippumattomasta syystä”, kirjoittaa Yury Shikalov esipuheessa. ”Hanke ei olisi koskaan toteutunut ilman Alfred Kordelinin säätiön ja Suomen Tietokirjailijat ry:n rahallista tukea.” Lukijat voivat yhtyä kiitokseen, sillä Shikalovin kirja on mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu. Lukijalle kuvataan sen aikainen Venäjän armeija. Hieno värillinen kuvitus  korostaa teeman tärkeyttä.

Shikalov on entinen neuvostoliittolainen luonnontutkija, joka Suomeen muutettuaan kouluttautui historiantutkijaksi ja filosofian tohtoriksi. Esipuheessaan hän kiittää henkilöä, joka on puhdistanut kirjan tekstin kielioppivirheistä. Henkilö olisi voinut olla huolellisempi.