LENINGRADISSA 1981

LENINGRADISSA 1981

Olin Leningradissa ay-matkalla vuonna 1981. Se ei ollut ensimmäinen matkani Neuvostoliittoon, mutta tämä matka jäi mieleeni. Ihmiset olivat menettäneet jotain, toivon, sisällön, tavoitteen? en tiedä, mutta minua näkemäni vaivasi. Kirjoitin siitä viisitoista vuotta myöhemmin päiväkirjaani:

Syksyllä 1981 olin Leningradissa. Lähdin arkiaamuna hotellista yksin kaupungille. Katselin töihin meneviä kansalaisia, tarhaan talutettavia lapsia, äitejä ja mummoja. Kaupunki virkosi yön unesta ja sen kaduilla mateli totisia ihmisiä. Hymy ja nauru olivat poissa.

Yhteiskunta paljastaa itsensä sen tuottamissa ihmisissä.

Intuitioni, ei tietoni, kertoi minulle, että tässä yhteiskunnassa oli jotain perustavanlaatuista vikaa. Vaikka ihmiset olivat hyvin puettuja, heidän ihostaan ja hiuksistaan näkyi terveys ja käytöksestään koulutus ja sivistys, heiltä puuttui jotain. Heidän kävelytapansa, asentonsa ja silmänsä paljastivat, että he eivät olleet elämässä kiinni. He suorittivat elämää. Heiltä puuttui omaehtoinen oleminen ja nauru. Uteliaisuuden ja olemisen jano oli heille vieras.

Elämme Suomessa samankaltaisessa tilanteessa, paitsi että osa suomalaisista joutuu jonottamaan ruokansa katujakelussa. Meiltä puuttuu kyky pohtia asioita toisin ja sen mukana hyvinvoivaan ihmiseen luontaisesti kuuluva kyky ajatella toisin ja nauru. Silloinkin kun ymmärrämme asiat toisin, me puserramme sen itsestämme ulos. Syljemme totuuden toisten silmille. Letkeästä yhdessä tekemisestä on puute.

Ei ole sattumaa, että stand-up komiikka nousee luonnottomaan suosioon siinä vaiheessa, kun yhteiskunnassa jähmettyi liike. Kun muutos istahti privaatisti pihakeinuun.

Ihmisillä on tarve ravistaa yltään puiseva rutiini. Itsensä viihdyttämisen merkitys on muuttunut. Se ei enää ole luonnollista arkea, vaan viihtymisen suorittamista. Viihtyminen ja nauru tulostetaan itsestä ulos oikeaksi osoitetussa paikassa. Syvältä tuleva tervehdyttävä nauru on kuollut. Pinnallinen stand-up ja muu viihde ei vastaa tarpeeseen. Hyvä huumori, runous, kirjallisuus, taide ovat aina yhteiskunnallisia, sen kehitystä ja ihmisen yhteiskunnallista toiminnallisuutta eteenpäin työntäviä. Ei ihme, että tänään puhutaan niin paljon luovuudesta ja sen tarpeesta. Siitä kun nimenomaan on puute. Luovuus ei kasva pysähtyneisyydessä.

Miten pitkään ihmiset tyytyvät pakkoviihtymään? Mitä sen jälkeen? Kuka ja mikä ottaa pakkoviihtymisen jälkeisen ajan johdon haltuun. Siinä ns. tuhannen taalan kysymys. (Neljännesvuosisataa myöhemmin voimme todeta, että lamaannuksessa lamaannutaan, ei nousta. Huomio tänään / js.)

Leningradissa ihmiset olivat ilmeisesti oppineet ottamaan ajatukset, opiskelunsa ja työnsä, toimintaraamit ja -mallit, kansalaisjärjestötoimintansa ja hyvän tekemisen hyveensä sekä moraalin annettuina, ylhäältä päin. Aivan kuin Suomessa tänään, paitsi että osa ihmisistä työnnetään armotta sivuun. Loisiksi ilman yhteiskunnallista roolia olevia ihmisiä vielä ennen itsenäisyyttämme kutsuttiin. Nyt heillä on toisen merkkiset stigmat.

Miten katkaista ylhäältä tulevien käskyjen virta? Miten katkaista meitä ohjaavat välineellisyyden johtimet? Miten palauttaa tyytyväisyyden, pettymysten, rakastamisen ja vihan aidot tunteet ja niiden seurauksina aito toistemme kohtaaminen, hellyyden, rakkauden ja suuttumuksen sekä vihan tunteet, naurun, hymyn ja periksi antamisen taidot ilman omanarvon tunteen menettämisen pelkoa. Mitä voimme tehdä poistaaksemme kollektiiviset pelon tunteet?... (kielenhuoltoa vaille jäänyt kirjoitus jäänyt kesken)