IHMISEN TOIMINNAN SÄÄTELY

IHMISEN TOIMINNAN SÄÄTELY

Ihmisen kehityksellä ei ole sinänsä mitään ennalta asetettua päämäärää, jota se lähestyisi (Niiniluoto 2001). Ihminen on aina joutunut säätelemään toimintaansa ja valitsemaan tulevaisuuteen johtavien teiden välillä. Säätelyn lähtökohtana on ollut lajin etu. Kuhunkin historialliseen vaiheeseen liittynyt tietoisuus ja tahdon voima ovat mahdollistaneet kehityksen. Olisi noloa, jos ihminen nykyisellä sivistystasolla ei tähän enää kykenisi.

Kuitenkin jo kauan sitten ymmärrettiin, että affektien voima on ihmisellä tietyissä tilanteissa ”järjen voimaa” suurempi. Spinozan mukaan ihmisen affektin voima saattaa tulla niin suureksi, että ainoa toivo on voittaa se vielä vahvemmalla affektilla (Damasio 2003). Lajin yhteisedusta irrottautunut yli-individualismi voi olla viemässä kehitystä pisteeseen, että vasta-affektia ei ehditä maailman tuhoutumisen vuoksi rakentamaan.

Taloudessa on hätkähdetty. Kautta maailman perinteisen kapitalismin voimat ovat havahtuneet, että talousjärjestelmä tarvitsee säätelyä. Kolme ja neljä vuosikymmentä sitten politiikalla oli tasavahvasti valtaa pääomapiirien rinnalla. Tällöin myös talouspolitiikassa oli aidosti vaihtoehtoja. Vaikka paluu säädeltyyn kapitalismiin ei liene enää finanssivoimien valtavan ominaispainon vuoksi mahdollista, on anarkistisimmasta talouden vapaudesta peräännyttävä, jotta koko järjestelmä ei kaatuisi.

Vastaavasti paluu aitoon demokratiaan edellyttää panostuksia ihmisten yhteiskunnalliseen tiedon tasoon ja sivistykseen, jotta kansalaiset ovat kykeneviä kansalaistoimintaan päättääkseen tulevaisuudestaan. Jotta emme liukuisi tahdottomina kohti tuhoa, on meidän kyettävä säätelemään tapaamme elää.

Ihmisten toiminnan säätelyssä ei ole mitään erikoista ja uutta. Kansalaisilla ei milloinkaan ole ollut täysiä vapauksia. On vaikea kuvitella myöskään tulevaisuutta, jossa ihmiset eivät olisi riippuvaisia toisistaan. Sielunpaimenen on ollut pakko säädellä väestön velvollisuuksia ja vapauksia pitääkseen yhteiskunnat koossa. Säätelytehtävä on asettunut hallitsijoille riippumatta siitä, miten heidät on valittu. Maailma on nyt tilassa, jossa on sielunpaimenen edun mukaista vahvistaa kansalaisten tarpeista lähtevää politiikkaa.

Väestöjen säätely on kulttuurisidonnaista. Säätelyn alueet vaihtelevat. Sveitsissä kansalaiset kantavat jopa raskaan aseistuksen, Suomessa se ei tulisi kuuloonkaan. Alkoholin saantia säädellään Suomessa enemmän kuin monissa muissa maissa. Myös moraalisäännöissä on eroa. Useissa Euroopan maissa esimerkiksi insesti on hyväksyttyä, mutta Suomessa siihen suhtaudutaan jyrkän kielteisesti. Kulttuurilähtöistä tiukkaa alkoholipolitiikkaa ja suhtautumista insestiin ei pidetä kansalaisiin kohdistuvana väkivaltana.

Kaikki kansalaisiin kohdistuva säätely ei ole avointa. Osa potentiaalisista sanktiokeinoista on sellaisia, joista demokraattisissa valtioissa päätetään periaatteessa demokraattisesti, mutta ne ovat silti taustalla tai jopa salaisia. Näkyvienkin sanktio-organisaatioiden viimekätinen tehtävä jää kansalaisilta usein tiedostamatta.

Finanssikapitalismin yhteiskunnassa säätelyn tavoitteena on ihmisten keskittyminen mielihalujensa ”valinnanvapauksien” toteuttamiseen. Keskittyminen tähän ihmisen yhteen osa-alueeseen vähentää muiden inhimillisten toimintojen merkitystä.

Kurinpidossa on siirrytty uusliberalistisiin käytäntöihin. Avoin pakottaminen on siirretty taustalle. Uusin väestön ohjeistus ja lainsäädäntö nojautuu psykologisen, lääketieteellisen ja juridisen keinovalikoiman hienovaraiseen synteesiin. Kaikki perustuu tiheään lakiviidakkoon. On kuvaavaa, että hyvinvointivaltiota purettaessa lakeja on säädetty kaksin verroin enemmän kuin hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa, jolloin laeilla avattiin kansalaisille mahdollisuuksia. Tiukentunut ihmisten ohjaus edellyttää sääntöjä. Viime vuosina yhtä jalkaa ovat kulkeneet sosiaalisten mahdollisuuksien kaventuminen ja välillisen kurinpitokoneiston otteen lujittuminen.

Tietokoneohjelmat degeneroivat

Ei ole yhdentekevää mihin suuntaan ihmislajin toimintaa säädellään ja mikä on säätelyn lähtökohta. Rahatalouden irtautuminen reaalitodellisuudesta on synnyttänyt vaaran, että säätelyn motiivi on ihmisen edun ulkopuolella.

Tieteellinen ja tekninen kehitys on myös johtanut tilanteisiin, joissa ihmisen kyky säädellä elämänsä ehtoja kyseenalaistuu. Ydinenergian keksiminen on eräs tällainen. Se muodostaa uhkan meidän fyysiselle olemassaolollemme. Informaatiotekniikka on puolestaan uhka meidän henkiselle kehityksellemme.

Virtuaalitodellisuuden yksi keskeisistä luojista Jaron Lanier pelkää informaatioteknologian, tietokoneen ja ohjelmien saattavan olla muuttamassa merkittävästi ihmistä. Hänen mukaansa ihmisen persoonan merkitys heikkenee, ihmisten mielissä ihmisen ja koneen välinen raja hämärtyy. Informaatioympäristö muokkaa ihmiset ajattelutavoiltaan yhdenmukaisiksi.

Lanier epäilee suuntaavansa varoittavat sanansa jo nyt henkilöille, jotka ovat ”pääasiassa epähenkilöitä, automaatteja tai turtuneita joukkoja ihmisiä, jotka eivät enää toimi yksilöinä”. Hän perustelee informaatioteknologian ihmisissä aiheuttamaa degeneroitumista ohjelmistojen jäykkyydellä.

Kun tehdään yksi ohjelmistoratkaisu, johon liitetään yhä uusia ohjelmistoja ja ohjelmistoryppäitä, korostuu ensiohjelmassa tehty ratkaisu, mutta myös virhe. Ensiohjelman logiikka kertautuu moninkertaisesti, miljoonakertaiseksi. Ihmisten ajattelu muokkautuu ohjelmiston logiikkaan. Persoonalle tyypillinen luova ja etsivä ajattelutapa ei sovellu ohjelmistomaailmaan. Persoonallisuus rappeutuu. Ihmisympäristö muuttuu kylmäksi. Tietokonelogiikka ei tue empaattisuutta. Kaikkialla tapahtuu jäykkää lukkiutumisen prosessia. Olemme keskellä rakenteellista väkivaltaa, johon kukaan ei ole syyllinen. Korostuu tieteellisen analyysin merkitys yhteiskunnallisten uudistusten seurausten ennakoinnissa.

Sivistyksemme perusta on luonnontieteissä. Sen kehitys on vienyt irrallisilta ja epätieteellisiltä uskomuksilta ja mielteiltä arvon. Me emme puhu enää litteästä maapallosta. Luonnontieteen dynamiikka on perustunut kokeelliseen menetelmään. Sen sijaan tietokoneiden ohjelmistojen saannos, lukkiutuminen, poistaa suunnitteluvaihtoehtoja sen perusteella, mikä on helpoin ohjelma, mikä on poliittisesti toteutettavissa, mikä on muodikasta tai mikä on luotu sattumalta.

Lukkiutuminen poistaa ajatuksia, jotka eivät sovi digitaaliseen esitystapaan. Lukkiutumisen takia unohdamme menetetyt vapaudet, joita meillä oli ennen ohjelmistojen valtaa.

Lanierin unelmana oli virtuaalitodellisuus. Nyt hän varoittaa ihmistä taantumasta keskiajan kaltaiseen pysähtyneisyyden kauteen. Hän kertoo meille yksittäisesimerkin musiikin maailmasta.

”Musiikin nuotti oli pohjaton ajatus, jota ei voinut määritellä absoluuttisesti. Se oli muusikoille tapa ajatella tai tapa opettaa ja dokumentoida musiikkia. Se oli mentaalinen työkalu, joka oli erotettavissa musiikista itsestään. Eri ihmiset saattoivat esimerkiksi kirjata saman musiikkitallenteen ja päätyä hieman erilaisiin partituureihin.”

Mutta sitten, 1980-luvun alussa musiikkisyntetisaattoreiden suunnittelija Dave Smith keksi rakentaa musiikkia digitaalisissa hahmoissa. Hän teki sen kosketinsoittajan näkökulmasta; kosketin alas ja kosketin ylös. ”Se ei voi kuvata laulajan tai saksofonistin tuottamaa vivahteikasta ilmaisua. Se kuvasi vain kosketinsoittajan laattamaisen mosaiikkimaailman, ei viulun vesivärimaailmaa.” Smith ei tarkoittanut pahaa. Hänen tavoitteenaan oli vain kytkeä joitakin syntetisaattoreita yhteen siten, että niillä olisi laajempi äänipaletti yksiä koskettimia soitettaessa. Smithin tietokoneohjelmaa, formaattia, kutsutaan MIDI:ksi.

”Rajoituksistaan huolimatta MIDI vakiintui tavaksi esittää musiikkia ohjelmistoissa.” Noin vain, ilman että siitä sinänsä kukaan erityisesti päätti. ”Musiikkiohjelmat ja –syntetisaattorit suunniteltiin toimimaan sen varassa, ja pian kävi ilmi, että kaiken tämän ohjelmiston ja laitteiston muuttaminen tai siitä luopuminen oli epäkäytännöllistä.” MIDI on vakiintunut, vaikka koko vahvojen kansainvälisten kaupallisten, akateemisten ja ammatillisten järjestöjen paraati on ponnistellut sen uudistamiseksi. Kenenkään varsinaisesti tarkoittamatta syntyneet standardit ohjaavat uusia ohjelmistoja suunnittelevien logiikkaa. Ohjelmistojen ”on aina sovittava täydellisesti yhteen rajattoman, erityisen, mielivaltaisen, kiemuraisen, käsittämättömän sotkuisuuden kanssa. Tekniset vaatimukset ovat niin tiukat ja perverssit, että standardien muuttamisen yrittäminen saattaa olla loputon taistelu”.

Lukkiutuminen on Lanierin mukaan tyranni. ”MIDI:n jälkeen musiikin nuotti ei enää ole idea, vaan jäykkä, pakollinen rakenne, jota ei voi välttää…” Kun MIDI:in on totuttu, muusikko ja musiikin kuuntelija ei enää tiedä arvostaa sitä edeltänyttä aikaa. Korvaan totutettuna MIDI:iin ahdettu typistetty musiikki kuulostaa oikealta ja parhaalta mahdolliselta.

”MIDI elää nyt puhelimessasi ja miljardeissa muissa laitteissa. Miltei kaikki kuulemasi populaarimusiikki on rakennettu tälle alustalle. Suuri osa ympärillämme olevasta äänestä, kuten musiikki ja äänimerkit, soittoäänet ja hälytykset, tuotetaan MIDI:llä. Ihmisen koko kuulokokemus on nyt täynnään erillisiä nuotteja, jotka sopivat tähän alustaan. Jonakin päivänä lukkiutuu myös puheen tuottava digitaalinen ratkaisu, jonka ansiosta tietokoneet kuulostavat paremmilta kuin nyt puhuessaan meille.”

Samalla tavalla kuin MIDI, pakottavat miljoonakertaisiksi kertautuneet ohjelmistot käsittelemään tietoa määritellyissä formaateissa, tietokoneohjelmiin kirjoitettujen mukaisesti. ”Se mitä musiikille tapahtui MIDI:n myötä, on nyt tapahtumassa ihmisille…”

Lanier on rohkea. Hän kyseenalaistaa elämäntyönsä. Hän kirjoittaa: ”Oletetaan, että kauan sitten 1980-luvulla olisin sanonut: ”Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun digitaalinen vallankumous on suuresti edistynyt ja tietokonesirut ovat miljoonia kertoja nopeampia kuin nykyään, ihmiskunta saa viimein palkinnoksi uuden ensyklopedian kirjoittamisen kyvyn ja uuden UNIX:in version!” Se olisi kuulostanut kerrassaan säälittävältä.”

”On hämmästyttävää, miten suuri osa verkon pulinasta saa käyttövoimansa fanien reaktiosta ilmaukseen, joka alkujaan luotiin vanhan median piirissä ja jota verkko nykyään tuhoaa”, Lanier ihmettelee. ”Televisio-ohjelmia, suuria elokuvia, kaupallista musiikin lanseerauksia ja videopelejä koskevat kommentit varmaankin synnyttävät miltei yhtä paljon bittiliikennettä kuin porno… koska lauma tappaa vanhaa mediaa, olemme joutumassa tilanteeseen, jossa kulttuuri käytännössä syö omaa siemenvarastoaan.”

Lanier kertoo näkevänsä tapahtuneen muutoksen ympärillään. Hyvin erilaisista ihmisistä on kloonautunut yhdenmukaisia. ”Silicon Valleyssa kohtaa buddhalaisia, anarkisteja, jumalatarten palvojia, Ayn Rand – fanaatikkoja, itseään Jeesus-friikeiksi kutsuvia, nihilistejä ja paljon ajatuksen ja toiminnan vapauden kannattajia samoin kuin yllä olevien ja monien muiden yllättäviä sekoituksia, jotka eivät vaikuta ideologisilta. Ja kuitenkin siellä on yksi uskomusjärjestelmä, joka ei oikein sovi yhteen minkään äskeisen identiteetin kanssa, mutta joka siitä huolimatta on yhteinen viitekehys. Paremman termin puuttuessa sanon sitä laskennallisuudeksi. Tätä sanaa käytetään yleensä kapeassa merkityksessä kuvaamaan erästä mielen filosofiaa, mutta laajennan sen käsittämään jonkin kulttuurin kaltaisen. Ensimmäinen yritys taustalla olevan filosofian tiivistämiseksi on, että maailma voidaan ymmärtää laskennallisena prosessina, jossa ihmiset ovat alaprosesseja.”

Jos Lanier on oikeassa edes vähän, merkitsee se yhteiskunnalle velvollisuutta panostaa kaikkeen tutkimukseen, jolla kohennetaan ihmisen keinoja säädellä tietään tulevaisuuteen. Yliopistojen ja korkeakoulujen paneminen talouselämästä johdetulle ajattelutavalle on läimäys tätä tarkoitusta vastaan.

Ihminen oppii toistamalla

Ihmisen oppiminen ja muokkautuminen yksilöksi tapahtuu myös toistamalla. Ei ole yhdentekevää missä päätetään mitä ihminen toistaa. Tietokoneiden toistojen ohella nykyihmisiin vaikuttavat mm. (pakko)viihteen ja (pakko)musiikin toistot.

”Tekojen toiston kautta muodostuvat tavat ovat persoonan muodostumisen, yksilön muuttuvuuden keskeinen elementti.” Tapa todistaa ihmisestä. ”Tapa on henkisen aktiivisuuden fossilisoitunut tulos. Tavoillaan ihminen paljastaa itsensä (Venkula 2003).” Tavan suuntaaminen ihmisen taipumusten, kykyjen ja persoonallisuuden kehityksen rakennepuiden ulkopuolelle on yksilöön kohdistuvaa välillistä väkivaltaa.

Yhteiskunnan, jonka keskeisenä perustoimintona on markkinointi ja jonka yksituumainen hegemonistinen mielikuva-avaruus rakentuu tavaroiden, palvelujen, mielikuvien, mielihalujen ja tunnetilojen markkinoinnille, kansalaiset ovat ennen muuta kuluttajia. Kansalaisten tehtävinä on tehdä valintoja niistä tuotteista ja palveluista, joita heille tarjotaan. Suurin osa ihmisen persoonallisuuden kannalta tärkeistä toiminnoista voivat jäädä aivan passiiviseksi. Ihmisen olemassa olevat ja potentiaaliset lahjakkuusalueet ja kyvyt saattavat jäädä versomatta. Kyvyt rapautuvat. Vastaanottajana ihminen mukautuu tarjottuun toistoon ja oppii vaatimaan saamaansa yhä lisää. Ihminen tulee tässäkin sellaiseksi mitä sisäänsä panee. Erityisesti viihteessä latistumisen kierre vaikuttaa ihmisiin. Markkinalakien ehdoin toimiva viihdeteollisuus toimii kuten edellä Lanierin kuvaamat lokerot.

Osa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden tutkijoista on ruvennut kiinnittämän huomiota vaihtoehdottomaan, yksituumaiseen, latistavaan ja väkivaltaiseen kulttuuriimme, käytäntöihimme ja viihteeseemme. Markkinointiyhteiskunnan valinnanvapaus on osoittautunut näennäiseksi kaikilla inhimillisen elämän alueilla.

Antti Salmisen mukaan ”mukautumiskyvyttömämpää ja yksituumaisempaa yhteiskuntaa kuin nyky-Suomi on vaikea kuvitella. Henkinen ja materiaalinen omavaraisuus ja –peräisyys ei ole kenties koskaan ollut kauempana”. Unohtuneet ovat Goethen sanat: ”Vihaan kaikkea, mikä vain ohjeistaa minua lisäämättä tai välittömästi kiihdyttämättä aktiivisuuttani.

”Kevyen” viihteen ja saippuasarjojen rooli kansojen viihdyttäjinä tunnetaan. Erityisesti yhteiskuntien murroskohdissa uudet tai valtansa säilyttäneet lisäävät televisioviihdettä, urheiluviihdettä tai muuta kansan tunteita liikuttavaa. Usein niiden rinnalla kulkee nationalistinen aalto. Yhteinen viihdekokemus ja yhteinen vihollinen yhdistävät.

Hyvä esimerkki on Venäjä. Venäjän median asiantuntija Jukka Pietilän mukaan Venäjän lehdissä voi kirjoittaa mitä tahansa, ja ne ovat moninaisempia ja moniarvoisempia kuin monessa länsimaassa. Myös Moskovan yliopiston journalistiikan professori Elena Vartanovan mukaan mediassa voi kirjoittaa ihan mistä vaan. Tämä on johtanut niin lehdistössä kuin valtakunnallisilla TV-kanavilla valtavaan latistavan viihteen tulvaan.

Koska ilmiö tuli Venäjällä niin äkkiä ja kansalaisille uutena, oli tyrmistys aluksi melkoinen. ”Mielipidetiedustelujen mukaan venäläiset toivovat enemmän tiedotusvälineiden kontrollia, koska he ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista. Sananvapaus on venäläisten mielestä johtanut kaiken sallimiseen ja erilaisen käsittämättömän roskan levittämiseen”, sanoi Vartanova Uutispäivä Demarissa julkaistussa haastattelussa vielä vuonna 2006 (26.10.2006/UP). Toisto ja tottumus lienevät muuttaneet tuon haastattelun jälkeen venäläisten suhtautumisen sikäläiseen viihteeseen.

Suomessa ihmistieteen ja ihmistyön edustajat ovat ruvenneet kiinnittämään huomiota eräiden tv-sarjojen latistavaan vaikutukseen, mutta myös niissä esiintyvään henkiseen väkivaltaan. On kuvaavaa, että satoja tuhansia aikuisia ihmisiä kokoavat tv-sarjat ovat myös lasten suosituimpien ohjelmien joukossa. Pikkukakkosesta lapset siirtyvät ihmissuhdepeleihin. Lastenpsykologi Riitta Martsola on todennut, että ”Suomalaiset ammattikasvattajat kohtaavat työssään päivähoitoikäisiä lapsia tai pieniä koululaisia, joiden psyykelle jokin televisiosarja tai –ohjelma on ollut mahdoton prosessoitava. Vielä varhaisnuorellekaan kaikki alkuillan viihdesarjat eivät ole vaikutuksiltaan viihdettä…” Saippuasarja” voi vääristää liian nuoren katsojan käsitystä perhesuhteista, sukupuolisuudesta ja siitä, onko elämä yleensä merkityksellistä”. Kasvatustieteilijä Tuija Huukin mukaan lapset tarvitsevat apua, että eivät ala pelata valtapeliä Kauniiden ja rohkeiden tyyliin (HS 12.12.2010). Päiväkodin täti on pieni tekijä lapsen elämän puolustajana, kun media koko ammatillisella taidollaan ja tehollaan kasvattaa toiseen suuntaan; vääristää suhdetta lähimmäiseen.

Lapsi- ja nuorisoväkivallan vähentämistyöryhmä pitää raportissaan hämmästyttävänä, ”että suuri osa televisio-, elokuva- ja videotarjonnasta sekä tietokonepeleistä sisältää väkivaltaa, vaikka tutkimustieto osoittaa, että väkivaltaisuus ei lisää ohjelmien yleisösuosiota… Tutkimustieto osoittaa, että väkivaltaiset ohjelmat ja erityisesti väkivaltaviihde vaikuttaa haitallisimmin psyykeltään hauraisiin, sosiaalisesti irrallisiin ja jo ennestään väkivaltaisiin lapsiin ja nuoriin.”

Toisto voi luonnollisesti olla persoonallisuutta vahvistavaa tai sen kehittymistä ehkäisevää. Taide ja viihde parhaimmillaan laajentavat ihmisen käsitystä itsestä, ihmisestä ja ympäristöstä. Menemällä syvemmälle maailmaan ja ihmisen universaaleihin kohtaloihin, me matkaamme myös syvemmälle omassa itsessämme. Ehkä jopa paradoksaalisesti me löydämme syvällisen itsemme parhaiten, kun katsomme ”koko maailmaa”.

Nykyinen kulttuurimme ja siihen sisältyvät toimintatapamme eivät tue ihmisten elämää toimintana. Kuitenkin toiminnassa muokkautuvat taitomme, tietomme, luonteemme, koko persoonallisuutemme. Perinteinen kuoro- ja yksinlaulu ja soittaminen eivät ole esillä, nuorille tarjolla. Sijaan ovat tulleet stereot, joita kuunnellaan ilman omaa luovaa panosta. Pelkkänä musiikin kuluttajana, kuuntelijana, ihminen muokkaa itseään pelkäksi tarkkailijaksi ja vastaanottajaksi. Musiikin pelkkä toistuva kuluttaminen kuuntelemalla tarkoittaa ”hävittämistä, mikä aiheuttaa dis-orientoitumista maailmaan ja itseen. Kuluttaminen vetoaa irrallisiin tarpeisiin eikä tuota iloa, vaan aiheuttaa hämmennystä. Stereoiden kuuntelu ei vaadi harjoittelua eikä siis kehitä taitoa eikä tietoisuutta omasta osaamisesta (Venkula 2003).”

Nuoret ovat onnekseen energisiä. Latistava toisto ei ehdi tukahduttaa jokaisen luovuutta. Musiikin ja laulamisen harrastus on Suomessa vilkasta. Pulaa liene pikemmin toimintaedellytyksistä, kuten tiloista ja soittimista, kuin harrastukseen halukkaista.

* Lanier Jaron: Et ole koje. Manifesti. Terra Cognita 2010.
* Venkula Jaana: Taiteen välttämättömyydestä. Kirjapaja 2003.
* Salminen Antti: Pääkirjoitus. Niin & näin 3/2010.
* Martsola Riitta: Salatut elämät ei ole leikin asia. Helsingin Sanomat 14.9.2009.

Lähde: Jussi Särkelä, Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen, 2011. Julkaisematon käsikirjoitus.