RAKENTEELLINEN JA HENKILÖKOHTAINEN VÄKIVALTA

RAKENTEELLINEN JA HENKILÖKOHTAINEN VÄKIVALTA

Kansainvälisesti väkivaltaa koskeva tutkimus käynnistyi 1960-luvulla. Tuolloin perustettiin rauhantutkimuslaitoksia eri puolille maailmaa, myös Suomeen. Väkivaltaa tarkasteltiin useista eri näkökulmista. Väkivallan brutaaleimman muodon, sodan, lisäksi väkivalta alettiin ymmärtää erilaisina ihmisen fyysisen, sosiaalisen ja psykologisen pakottamisen muotoina.

Ruvettiin puhumaan rakenteellisesta väkivallasta. Se avasi uuden näkökulman myös yksittäisen ihmisen harjoittamaan väkivaltaan. Rakenteellista väkivaltaa harjoittaa yhteiskunta. Sillä on erilaisia muotoja. Suomalaisille on tullut tutuiksi esimerkiksi ”kepit” ja ”porkkanat”. Olemme sisäistäneet väkivallan sanaston niin hyvin, että harvemmin tulemme ajatelleeksi noita kahta liikuttajaa väkivallan näkökulmasta.

Rakenteellisen väkivallan ajatus kiteytyy Johan Galtungin määritelmässä. Väkivalta määrittyy potentiaalisen ja aktuaalisen välisenä erotuksena, sinä mitä ”olisi-saattanut-olla” ja mitä ”on” välillä. Esimerkiksi jos 1700-luvulla joku kuoli tuberkuloosiin, sitä ei mielletty väkivallaksi. Jos suomalaisia kuolisi tänään tuberkuloosiin, vaikka sen estäminen on mahdollista, olisivat kuolemat väkivaltaisia. Sen sijaan maanjäristyksen uhrit eivät ole edelleenkään väkivallan uhreja, koska niitä emme kykene estämään. On perusteltua esittää, että seitsemäsosa maapallon väestöstä eli yksi miljardi ihmistä elää väkivallan uhreina. He näkevät nälkää ja osa heistä kuolee siihen, vaikka maapallolla tuotetaan ruokaa yli tarpeen. Rankka rakenteellisen väkivallan mittari on myös orjuus: ”Orjuus on vielä poistamatta. Maailmassa on nyt yhtä paljon orjia kuin Afrikasta rahdattiin Amerikkaan 400 vuodessa”, luki Helsingin Sanomien otsikkossa marraskuussa 2010.

Galtung ei pitänyt väkivallan määritelmäänsä ongelmattomana. Voidaan näet väittää, että kaikki rakenteellinen väkivalta voidaan johtaa henkilöväkivaltaan ainakin historiallisessa tarkastelussa. Rakenteellisen väkivallan poistamisen keskeisenä vaikeutena on siihen tottuminen niin, että sitä ei havaita. Se ruokkii itse itseään. Sama koskee henkilöväkivaltaa.

Ihmisen oikeudenmukaisuuden taju mukautuu tottumusten mukana. Rakenteellisen väkivallan käytäntöihin tottuminen tapahtuu vaivihkaa. Käytäntöjen purkamisessa ei olekaan olennaista syyllisyyksien toteaminen.

Rakenteellinen väkivalta voi olla fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä. Niiden lisäksi voidaan nimetä vielä biologinen väkivalta. Myös se fyysisen väkivallan tavoin heikentää ihmisen somaattista suorituskykyä alle potentiaalisten mahdollisuuksien. Luonnollisesti somaattisen suoritustason heikentyminen useimmiten heijastuu alentavasti myös psyykkiseen suoritustasoon. Nykypäivänä, ympäristömyrkkyjen saastuttamassa maailmassa, biologisen väkivallan uhreja on yhä enemmän. Ihmisen lisäksi uhreja ovat muut eläimet sekä luonto itse. Luonnon saastuttaminen on perustellusti väkivaltaa, koska tieto kemiallisista ja muista myrkyistä riittää niiden käytön rajoittamiseen.

Tarpeista turvattomuuteen

On luonnollista, että ihminen kiinnostuu helposti henkilöväkivallasta. Se on selkeää toimintaa ja siinä on mukana selkeästi määriteltäviä ihmisiä. Tapahtuma on pikaisesti vangittavissa sanoiksi, koska sillä on sama rakenne kuin lausealkiolla kielissä: subjekti-predikaatti-objekti. Kun mies hakkaa vaimoaan, on kyse henkilön tekemästä väkivallasta. Kun miljoona miestä pitää vaimojaan tietämättömyydessä, on kyse rakenteellisesta väkivallasta.

Johan Galtungin mukaan kansainvälisessä väkivallan tarkastelussa oli vielä 1970-luvulla peruskäsitteenä ihmisten tarpeet. Olennaista oli, että kysyttiin ihmisiltä itseltään. Juuri se sisälsi hänen mukaansa jotain perin demokraattista.

Galtungin mukaan ”yhdysvaltalaiset asiantuntijat havahtuivat, miten perivaarallista saattoi olla, kun ihminen oli keskipisteessä”. Kun järjestelmää arvioitiin sen pohjalta, mikä oli niiden kyky tyydyttää perustarpeita, sopi se huonosti voittoa hamuaville tahoille. ”Ne löysivätkin vaihtoehdon, ihmisten turvallisuus”.

Turvallisuus-sanan kehittivät ne, jotka turvallisuutta toimittavat eli asevoimat ja turvallisuusyhtiöt sekä niihin suopeasti suhtautuvat poliitikot ja virkamiehet. Galtungin mukaan olemme päätyneet tilanteeseen, jossa ”järjestelmä päättää mitä turvallisuus on, eivät perustarpeitaan puolustavat ihmiset”.

Suorasukaisesti Galtung jatkaa: ”Tämä on lähellä sitä amerikkalaista linjaa, että puolustetaan poliittisia oikeuksia, mutta ei esimerkiksi oikeutta olla kuolematta nälkään ja humanitaarista apua annetaan sotatilanteessa, ei normaaleissa päivittäisissä katastrofeissa, joissa iäkkäät ihmiset, erityisesti naiset, tekevät kuolemaa asuntovaunualueilla.”

Moniarvoisuus on vähentynyt

Rakenteellinen väkivalta nostaa esiin kysymykset välttämättömyydestä ja vältettävästä, tahallisuudesta ja tahattomuudesta.

Kaikki kehitys kulkee ristiriitojen kautta. Yhteiskunnallisten voimien välinen sekä niiden ja yksilöiden välinen kitka on välttämätöntä. Myös ihmisyksilöiden välillä esiintyy luonnollista kitkaa. Harmoninen, ristiriidaton tila on mahdoton. Kehitys pysähtyisi siihen. Välttämätöntä ristiriitaa ei tule pitää väkivaltana, jotta emme tekisi väkivaltaa elämälle.

Hallitsijat, väestön sielunpaimenet Foucault´a mukaillen, ovat aina katsoneet välttämättömäksi ihmisen ohjauksen. Ohjauksen menetelmät ovat historian kulussa vaihdelleet suostuttelusta pakottamiseen, mutta kansoja ei milloinkaan ole jätetty mieltymysten ja hetkellisten halujen varaan. Yhteiskuntien ja yhteisöjen koossapysyminen on edellyttänyt väestöjen kontrollia.

Ihmisen tähänastisessa historiassa on aina ymmärretty olevan jatkumo, alku ja loppu.  On ”sielunpaimenena” toiminut noita, pappi, sotilas, keisari, feodaaliherra tai joku muu, on ohjauksen taustalla ollut aina sellainen maailmankatsomus, jossa on ollut jokin päämäärä, yleisimmin ikuinen elämä.

Nyt hyvinvoiva maailmanosa on kehittynyt pisteeseen, jossa yhteiskuntia eteenpäin kuljettavana päävoimana ei ole enää tuotanto. Finanssipääoma, spekulatiivinen markkinavoima on ottamassa vetoroolin maailman taloudessa. Konsulttiyhtiö McKinneyn laskelmien mukaan vuonna 2007 niiden koko oli 194 000 miljardia dollaria eli yli nelinkertainen maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna. Niillä ei ole jumalaa eikä muutakaan johtotähteä, jolla ne toimintansa perustelevat ja johon ne väestöjä ohjaavat.  Markkinavoimien tarkoituksena on yksinkertaisesti vain pyörittää päivästä toiseen rahaa. Ihmisiä tarvitaan tässä apparaatissa aktiivisina kuluttajina eli ”arvovapaina” valinnan tekijöinä. Mitä hektisemmin ihmisyksilö avautuu mielihalujensa ohjailtavaksi, sitä parempi hän on kansalaisena. Tämä, historiallisesti aivan uudentyyppinen jumala, ei ole edes kiinnostunut pohdiskelemaan mikä on ihmisen kannalta tarinan loppu, mihin me kuljemme.

Valtaosa kansalaisista ei ole ajatuksellisesti tavoittanut tätä mekanismia. He toteuttavat mielihalujaan tiedostamatta mitä tekevät. Finanssikapitalismin nomenklatuura ei ole kiinnostunut kansalaisten yhteiskunnallisesta tietoisuudesta. Yhteiskunnallinen tietämys on sille turha. Monet tutkijat ovat todenneet, että tieto on yksipuolistunut. Moniarvoisuus on vähentynyt. Kuitenkin juuri nyt tarvittaisiin kaikkien niiden tekijöiden vahvistamista, jotka kehittävät kykyämme nähdä, käsittää ja kunnioittaa sitä, mikä on erilaista (Venkula 2003). Herpaantuessaan sivistämisvelvollisuudesta uusi sielunpaimen tekee kansalle väkivaltaan.
* Galtung Johan: Väkivallan määritelmästä ja ulottuvuuksista. Teoksessa Suominen Elina (toim.): Väkivalta. Tammi 1971.
* Venkula Jaana: Taiteen välttämättömyydestä. Kirjapaja 2003.

Lähde: Jussi Särkelä, Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen, 2011. Julkaisematon käsikirjoitus.