KOULUKIUSAAMISEN VÄHENTÄMINEN

KOULUKIUSAAMISEN VÄHENTÄMINEN

Yksikään terveenä syntynyt lapsi ei ole aggressiivinen. Häiriökäyttäytyminen ja aggressiivisuus ovat ympäristön vaikutuksen tuloksia. Positiivisena tietona tämä antaa avaimet myös koulukiusaamisen vähentämiseksi.

Koulussa kiusaamisen vastaiseen työhön voidaan lähestyä kahdesta päänäkökulmasta, yksilöllisestä ja yhteisöllisestä.

Nykyisessä koulun välineellistyneitä ihmissuhteita esille tuovassa kulttuurissa yksilöllinen kiusaamisen vastainen lähestymistapa ei voine johtaa muuhun kuin välineellisyyden vahvistumiseen. Tästä syystä yksilökorosteiset koulukiusaamisen vastaiset kampanjat saavat hegemonistien suosion (ja rahoituksen). Niitä pönkittävät oivallisesti toistuvat keskustelut yksilökiusaajista ja yksilöuhreista. Vahvistuu yleinen käsitys vain ihmisten välisestä riitelystä ja pahoinpitelystä, jonka korjaaminen edellyttää yksilöiden omia toimia. Syy ja vastuu ovat aina pelkästään yksilössä, ei rakenteissa ja niihin sisältyvässä väkivallassa.

Yrittäjäminuuksiin valmennettavat oppilaat vahvistavat ihmissuhteiden alueella kaupankäyntitaitojaan myös kiusaamisen vastaisessa koulutuksessa. Samalla he oppivat arvioimaan toisten ominaisuuksia yhä tarkemmin ja saavat siinä ohessa aikaisempaa hienovaraisemmat taidot lähimmäisten kiusaamisessa.

Yksilöön kiinnittyvässä kiusaamisen vastaisessa työssä avainsanoja ovat sellaiset kuin sosiaalinen pätevyys ja taito, toverisuosio ja sosiometrinen status.

Sosiometrisen statuksen mittaaminen välineellistää oppilaiden suhteet. Siinä oppilailta tiedustellaan toisten suosittuutta ja epäsuosittuutta. Kun oppilaat pyydettäessä nimeävät saman tai muutaman luokkatoverinsa epäsuosituksi, saa epäsuosittuus virallisen aseman. Vastaava tapahtuu luonnollisesti toisinpäin. Luokkaan tulee virallisesti suosittuja oppilaita, joilla on tiettyjä toisten hyväksymiä ominaisuuksia. Tämä vahvistaa oppilaiden yhdenmukaistamista. Persoonallisuudet eivät yleensä vaaleissa pärjää.

Kiusaajat pärjäävät sosiometrisissä mittauksissa usein hyvin. Vaikka tosiasiassa kukaan ei tykkäisikään kiusaajasta, on häntä varmuuden vuoksi turvallista äänestää. Näin sosiometrinen mittaus konkreettisesti vahvistaa yhteisöllistä väkivaltakäyttäytymistä. Myös ympäristönsä häiriökäyttäytyjiksi kasvattamat ankkuroidaan sosiometrisillä mittauksilla negatiivisin määrein, joista on myöhemminkin vaikea päästä eroon. Ne tarrautuvat määritellyn mieleen.

Sosiaalisen suosion ja pätevyyden kilvoittelussa lapset ja nuoret pannaan koulussa kilvoittelemaan toisensa ”hengiltä” samalla periaatteella kuin valtiot kilpailevat taloudellisessa kilpailukyvyssä. Kilpailu ei pääty milloinkaan, koska tavoite karkaa koko ajan kauemmaksi.

Yhteisöllinen ajattelutapa ohjasi ensimmäisiä koulukiusaamiseen liittyneitä toimia. Sitä ei tarvinnut erikseen ”keksiä”, koska hyvinvointivaltiollisessa ajattelutavassa pidettiin itsestään selvänä, että yhteiskunnassa esiintyvät ilmiöt ovat yhteiskunnallisia eli yhteisöllisiä.

Jo lähes neljä vuosikymmentä sitten sosiologisissa tutkimuksissa todettiin, että koululuokka ei ole ”itsenäinen” yksikkö siten, että sen tapahtumat, opiskelun tehokkuus ja oppilaiden viihtyvyys olisivat pelkästään riippuvuussuhteessa oppilaiden ja opettajan työhön ja persoonallisuuteen. Luokkailmasto ohjautuu hyvin suurelta määrin ulkopuolelta, ensiksi koko koulun päämääristä, rakenteesta ja toiminnasta ja sitten laajemmin koko yhteisön kouluun kohdistamista asenteista (Taipale 1978).

Taipaleen mukaan yksittäisessä luokassa on vaikeata käyttää muista poikkeavaa kontrollijärjestelmää, tavoitteita tai vuorovaikutusmallia.

Koulukiusaaminen nousi esille 1970-luvulla. Lasten käyttäytyminen oli muuttunut aiempaa levottomammaksi. Kouluhallituksen ja Opettajien ammattijärjestön selvityksissä todettiin luvattomien poissaolojen, myöhästymisten, opetuksen häirinnän, tehtävien laiminlyönnin, tupakoinnin ja väkivallan lisääntyneen kouluissa. Tuolloin ruvettiin puhumaan myös psyykkisistä ongelmista. Niistä tyypillisin oli ”jännittäminen” (Taipale).

Syntyneisiin ongelmiin etsittiin ilmeiset syyt. Yksi syy oli voimakas maassamuutto. Elinkeinorakenteen vuoksi ihmiset keskittyivät samoille paikkakunnille. Kaikki opettelivat uudenlaiseen arkeen, niin vanhemmat kuin heidän lapsensa. Perheiden koko pieneni. Lapset eivät kotona hioutuneet keskinäisissä leikeissä ja nahisteluissa. Tämä luonnollinen kasvuun ja aikuistumiseen liittyvä kehitysvaihe viivästyi ja siirtyi kouluun.

Merkittävin koulukiusaamista edistävä tekijä lienee siirtyminen peruskouluun. Oppikouluihin oli valikoitunut homogeenisempi aines kuin peruskouluun, jonne meni koko ikäluokka. Oppilaat tulivat kaikista sosiaali- ja sivistysryhmistä. Köyhän vaatimattomasti puettu lapsi kohtasi parhaisiin pukeutuneen varakkaan lapsen. Kiroileva tyttö tapasi balettia harrastavan sievästi puhuvan ikäisensä. Syyt kitkaan olivat melkoisia. Ilmeni myös oppimisvaikeuksia, joita ei vanhassa oppikoulujärjestelmässä samassa määrin esiintynyt. Myös osalla opettajia oli vaikeuksia orientoitua uudenlaiseksi muodostuneeseen oppilasainekseen.

Kiusaamisen vastaista työtä ruvettiin järjestämään vuonna 1972. Ensimmäisenä asialla oli Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Aloitettiin tukioppilastoiminta ja tukihenkilötoiminta. Toiminnan tavoitteena oli huomion kiinnittäminen positiivisen, yhteisvastuuhengen ja toisten vaikeuksia ymmärtävän asennoitumisen levittämiseen. Huomio oli yhteisöllisyyden kohottamisessa. Sen katsottiin olevan ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä, johon koko kouluyhteisö osallistui. Kouluyhteisöön luettiin myös koulun vanhemmat. Ruotsinkielisissä kouluissa vastaavaa toimintaa organisoi Samfundet Folkhälsan.

Oppilaat järjestivät tukioppilastoiminnan. Oppilaskuntien ja teinikuntien rooli oli tärkeä. Oppilaat valitsivat tukioppilaat keskuudestaan. Mannerheimin Lastensuojeluliitto koulutti yli 3 000 oppilasta satoihin kouluihin. Perus- ja jatkokurssit kestivät 20–30 tuntia. Tukioppilaille järjestettiin myös työnohjausta. Koulutuksen ja työnohjauksen kustannuksiin osallistui kuntien sosiaalitoimi.

Tukioppilastoiminta oli samalla koko kouluyhteisöön kohdistuvaa valistustoimintaa. Tukioppilaat osallistuivat päivänavauksiin, järjestivät luokkatilaisuuksia, teemapäiviä ja kampanjoita. Ne kohottivat koulun yhteishenkeä ja tiivistivät yhteisöllisyyttä.

Yksilötyö kulki rinnalla. Tukioppilaat tukivat riskitilanteissa olevia oppilaita kuten koulutulokkaita, yksinäisiä, kiusaamisen kohteeksi joutuneita ja vammaisia.

Oppilaiden vanhemmat ja muut aikuiset osallistuivat tukihenkilötoimintaan. Se oli kunnan sosiaalilautakunnan järjestämää vapaaehtoista sosiaalista toimintaa. Tukihenkilöille järjestettiin myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja sosiaalitoimen toimesta noin 20 tuntia kestänyt koulutus. Yli sadassa kunnassa toimineiden tukihenkilöiden työnohjauksesta huolehtivat kuntien sosiaalityöntekijät.

Aikuiset tukihenkilöt toimivat vaikeuksiin joutuneiden nuorten apuna. He rohkaisivat nuoria omatoimisuuteen käytännön elämän järjestelyissä sekä koulunkäynnissä ja vapaa-ajankäytössä. Tukihenkilöä tarvitsivat nuoret, joilla oli vaikeuksia kotona, koulussa, toveripiirissä ja joiden koti tarvitsi ulkopuolista apua.

Sekä tukioppilas- että tukihenkilötoiminta perustuivat ajatukseen, että ”sopivasti koulutetut maallikot voivat työnohjauksen alaisina auttaa vaikeuksissa olevia lähimmäisiään (Miettinen, Eskola 1978)”. Koulukiusaamista yksittäisilmiönä ei nostettu erilleen muista yhteiskunnassa esiintyvistä sosiaalisista ja psyykkisistä ongelmista. Hyvinvointivaltiollisen ajattelun mukaisesti yksittäiset ongelmat kyettiin sijoittamaan niiden kokonaiskenttään. Myös häiriökäyttäytyminen nähtiin osana yleisiä yhteiskunnassa ilmeneviä sosiaalistumisen vaikeuksia.

Sittemmin kouluyhteisö on kokenut kovia muutoksia. Siihen sisältyneet demokraattisen osallistumisen elementit on purettu. Kuvaavaa on, että vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliitto kouluttaa edelleen ”tukihenkilöitä”, niiden nimike on muuttunut tukioppilasohjaajiksi, jotka ovat opettajia. Opettajatukihenkilöille maksetaan tästä ”vapaaehtoistyöstä” myös erillistä palkkaa. Oppilailla ja oppilaiden vanhemmilla ei ole enää omassa yhteisössään entisen kaltaista roolia. Heidän sijaansa ovat astuneet erilaiset ”asiantuntijat”.

(Taipale Vappu: Lapsuuden pienyhteisöt ja mielenterveys. Kirjassa Alanen Yrjö O. ym.: Sosiaalipsykiatria. Tammi 1978.)

Lähde: Jussi Särkelä, Väkivalta, kiusaaminen ja sielunvihollinen, 2011. Julkaisematon käsikirjoitus.