IDENTITEETTIPOLITIIKAN TUHOT

IDENTITEETTIPOLITIIKAN TUHOT

kuva: Ronald Reagan

Niin&näin -lehti 1/2018 julkaisi Jarkko Tontin esittelyn Columbian yliopiston professorin Mark Lillan teoksesta The Once and Future Liberal. After Identity Politics. Kirja oli reaktio Donald Trumpin valintaan presidentiksi. Olen säilyttänyt Tontin artikkelin seuratakseni miten hyvin se kestää aikaansa. Referoin artikkelia keskeisiltä osin.

Lillan esittää, että vuoden 2016 presidentinvaalissa demokraattisen puolueen häviön ja yleisen alamäen syy on keskittyminen identiteettipolitiikkaan, pienten vähemmistöryhmien korostamiseen ja ”erojen juhlintaan”. Myös uusimuotoinen feminismi on keskeinen osa identiteettipolitiikan esiinmarssia.

Sinänsä sukupuolten tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen on äärimmäisen tärkeää. Kysymys on siitä, miten niitä kannattaa edistää. Nyt demokraatit ovat menettäneet suuren osan työväestöön kuuluvien äänistä republikaaneille.

Suomessa Perussuomalaisista on tullut ”suurin työväenpuolue”. Vasemmisto ei voi enää haaveillakaan eduskunnan enemmistöstä, hyvä kun neljäsosa kansanedustajista kuuluu vasemmistopuolueisiin (toim. huom.).

Vähemmistöjen erityisen identiteetin korostamisen sijaan politiikassa pitää puhua siitä, mikä ihmisiä yhdistää. Se on ainoa toimiva keino koota eri ryhmiin kuuluvat ihmiset poliittisen liikkeen kannattajiksi.

Lillan mukaan liberaalit ja vasemmistolaiset eivät ole edes kiinnostuneita suuren osan ihmisten asioista ja mielipiteistä. Suomessa se näkyy asenteena ”minä en tuollaista kuuntele” (toim. huom.). Demonisoituun vastapuoleen ei suhtauduta kuin he olisivat yhdenvertaisia kansalaisia. Eikä heidän kanssaan yritetä tehdä yhteistyötä esimerkiksi etsimällä kompromisseja.

Demokraatit ovat kiinnostuneita lähinnä itseilmaisusta sosiaalisessa mediassa ja mielenosoituksissa. Asiakysymykset jätetään sivuun, kun ykköstavoitteena on tunnustuksen saaminen. Keskeistä on vain käydä symbolisia kamppailuja esimerkiksi siitä ovatko kaikki vähemmistöryhmät edustettuina mediassa ja kulttuurikentillä.

Reaganilaisuus lähtee minästä

Demokraattien hallitsema Rooseveltin aika kesti 1930-luvulta 1970-luvun lopulle. Sen korvasi Reaganin aikakausi.

Rooseveltilaisen suuntauksen keskeisidea oli me. Kansalaisten keskinäisessä solidaarisuudessa painotettiin kansalaisoikeuksien lisäksi velvollisuuksia. Puhe kansalaisoikeuksista ja -vapauksista sisälsi klassisten perusoikeuksien kuten sananvapauden lisäksi myös vapauden puutteesta ja köyhyydestä.

Olennaisessa osassa olivat mustien kansalaisoikeusliike ja feministinen liike. Toisin kuin nykyinen identiteettipolitiikka, nämä liikkeet toimivat yhteisen ´kansalaisuuden´ käsitteen nimissä.

Reaganilaisuus lähti minästä.

On tärkeää huomata, että kunkin aikakauden ajanhenki (hegemonia, toim. huom.) ehdollistaa myös vastakkaisen poliittisen leirin politiikan. Suomessa se näkyi siinä, että oikeistokin kannatti hyvinvointivaltiota niin pitkään, kunnes ajanhenki muuttui oikeistolaiseksi. Vastaavasti vasemmisto valtaan päästyään joutuu noudattamaan keskeisimmiltä osiltaan ajanhengen mukaista politiikkaa, kunnes ajanhenki muuttuu sen kannalta paremmaksi (toim. huom.).

Tämän mukaisesti presidentti Nixonin (1969–1974) sosiaalipoliittisten ohjelmien perusvire oli hyvin samanlainen kuin demokraattipuolueen ohjelmien. Nixonin aloitteesta parannettiin muun muassa työntekijöiden terveydenhuoltoa sekä laajennettiin terveydenhuollon palveluita pienituloisille. Demokraatti Bill Clinton puolestaan totesi reaganilaista kautta mukaillen: ”Kaikenkattavan julkisen hallinnon aika on ohi.”

”Nykyinen arvoliberaali identiteettipolitiikka on vasemmistolaista reaganismia, jossa kansalaisten solidaarisuuden on korvannut narsistinen individualismi, oman identiteettiryhmän sisään käpertyminen ja pakkomielteinen suhtautuminen rotuihin, sukupuoliin, etnisyyksiin ja seksuaalisiin suuntautumisiin, aivan kuin muita poliittisia kysymyksiä ei olisikaan. Yleinen kansalaisuuden käsite on kadonnut julkisesta keskustelusta eikä vain reaganilaisten, vaan varsinkin demokraattien, liberaalien ja vasemmistolaisten sanavarastosta. Identiteettiliberalismi toimii yhä reaganilaisen aikakauden hengessä.”

”Kuten kansalaisuuden käsite, myös velvollisuuden käsite on kadonnut politiikan sanavarastosta.”

Ei ihme, että hyvinvointivaltiota johdonmukaisesti vastustanut pääoman tärkein lehti Suomessa, Helsingin Sanomat, on valtavalla innolla tukenut kaikkea sitä liikehdintää, joka on jakanut kansan moniin osiin. Sirpaleista ei ole vastavoimaksi (toim. huom.).

Lillan on järkyttynyt yliopistojen kampuksilla vaikuttavasta ”loukkaantumiskulttuurista”. ”Yksi identiteettipolitiikan vaarallisimmista seurauksista on ilmaisuvapauden kaventuminen.” Taiteessa tämä ilmiö näkyy Suomessakin kulttuurisen omimisen käsitteessä, kirjoittaa Tontti. ”Enemmistön tai oikeastaan minkään toisen identiteettiryhmän edustajalla ei ole sen mukaan oikeutta esittää vähemmistöjen edustajia teoksissaan.”

Identiteettipolitiikka hajottaa yhteiskuntaa toisiaan kyräileviksi ryhmiksi. On syytä palata mahdollisimman pitkälle vietyyn universalismiin. ”Pitää hyväksyä myös ne tosiasiat, jotka ovat toisenlaisen ajattelun perusta”, kirjoittaa kirjailija Pirkko Saisio kritisoidessaan punavihreän kuplan kykyä keskustella.