ATEISTEILTA LAPSI LESTADIOLAISPERHEESEEN

ATEISTEILTA LAPSI LESTADIOLAISPERHEESEEN

Yksi hankalimmista ja siksi mieleenpainuvimmista asiakastapauksistani oli Oulussa vuonna 1996. Toimin tuolloin Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajana.

Oululainen nainen otti hädissään yhteyttä kertoen, että hänen lapsenlapsensa oli sijoitettu lestadiolaisperheeseen, vaikka hän itse ja hänen lapsen synnyttänyt tyttärensä sekä tämän aviomies ovat ateisteja. Minulle tuli siihen aikaan paljon erilaisia pyyntöjä, enkä kaikkiin toiminnanjohtajan töiltäni tietenkään voinut vastata, mutta tämän vuoksi matkustin Ouluun. Kaksikin eri kertaa.

Sekä äiti että hänen miehensä sairastivat skitsofreniaa. Kun äiti synnytti vauvan Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, vauva vietiin heti pois. Äiti tuskin ehti nähdä lastaan. Tämä oli äidille kova paikka. Äiti oli asunut jo tovin miehensä kanssa Oulun keskustassa. Heille oli järjestetty asunto sen jälkeen, kun he olivat päässeet Oulunsuun mielisairaalasta.

Tapaus oli minulle ajatuksellisesti haasteellinen. En ollut aikaisemmin kohdannut mitään vastaavaa. Kävin lapsen mummon eli minuun yhteyttä ottaneen rouvan luona kaksi pitkää keskustelua. Hän oli lähes paniikissa. Hän oli valmis ymmärtämään, että hänen tyttärensä ja vävynsä eivät välttämättä ole kykeneviä kasvattamaan lastansa. Mutta hän olisi mieluusti etsinyt sukulaisista jonkun perheen, johon lapsen olisi voinut sijoittaa. Erityisen epäoikeudenmukaisena hän piti sitä, että häneltä ja hänen tyttäreltään ei oltu edes kysytty mielipidettä.

Kun kerroin hänelle, että lapsen adoptiot toteutetaan Suomessa tarkkojen säädösten ja asiantuntemuksen mukaisesti, niin hänestä näin ei ollut tapahtunut. Ei se riitä, että perhe, jonne heidän vauvansa on sijoitettu, on kunnollinen ja hyvä. ”Siellä lapsesta kasvatetaan lestadiolainen! Ajattele, minun lapsenlapsestani lestadiolainen! Hyväksyisikö lestadiolaisäiti, että tämän lapsi annettaisiin kasvatettavaksi hänelle!” Rouvan kysymyksiin minulla ei ollut vastausta.

Myös lähipiiri vaati minua toimeni mielenterveyskuntoutujien etujärjestön toiminnanjohtajan ominaisuudessa nostamaan asia julkisuuteen ja vaatimaan ”pykälien korjaamista”.

Ristikkäiset kysymykset askarruttivat minua kovasti. Yritin löytää keskusteluapua asiantuntijoista, mutta sellaisia en löytänyt. Jouduin miettimään ratkaisun yksin. Miten tällaisessa käytännön tilanteessa tulisi tulkita erilaisia käsityksiä ihmisestä, ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Filosofit ovat pohtineet näitä aina. Mitä on oikeudenmukaisuus ihmisen auttamisessa. Mistä neuvo, kun ristikkäiset ihmisoikeusnäkemykset törmäävät.

Minua ei niinkään vaivannut lapsen adoptointi lestadiolaisperheeseen, koska olin aiemmin Pohjois-Suomessa työskenneltyäni oppinut tuntemaan monia lestadiolaisperheitä, vieraillut heidän luonaan ja keskustellut monista asioista heidän kanssaan. Olin oppinut arvostamaan vanhalestadiolaisten huolenpitoa lähimmäisistä ja heidän vahvaa yhteisöllisyyttään.

Tiesin, että kyseisestä vauvasta kasvaa hyvä ja kunnollinen kansalainen. Aivan yhtä hyvä ja kunnollinen kansalainen kuin ateistiperheessä kasvavasta lapsesta. Juuri tähän liittyy se suuri filosofinen kysymys. Tämä on myös valtaan liittyvä kysymys. Sisällissodan jälkeen voittajat veivät punaorpoja kasvatettaviksi valkoisiin perheisiin, ”jotta näistä kasvaa kunnon kansalaisia”.

Pohdin myös, onko skitsofrenia sellainen sairaus, joka vaarantaa lapsen kasvatuksen. Onko todellisuutta ainakin toisinaan ”eri tavalla” ymmärtävän aikuisen mahdollista kasvattaa tasapainoinen lapsi.

Jos päädytään siihen, että skitsofreenikko ei ole kykenevä lapsen kasvattaja, missä menee kykenevyyden ja kykenemättömyyden raja. Kuka sen määrittelee ja millaisin kriteerein. Käytäntö kertoo, että monilla on ollut skitsofreenikkovanhempi ja heistä on tullut samanlaisia kansalaisia kuin me muutkin.

Onko lapsella oikeus biologisten vanhempien aate- ja kulttuuriperimään. Entä onko aikuisella oikeus siirtää maailmankatsomuksensa ja ihmiskuvansa lapselleen. Onko suomalaisilla ihmisillä oikeus siirtää suomalaisuus lapsiinsa.

Itse päädyin ratkaisuun, että vanhemmuus on ennen kaikkia sosiaalista ja kulttuurista. Kun pieni lapsi adoptoidaan perheeseen, hän on vanhemmille oma ja vanhemmat ovat lapselle omia. Yhteinen perhekulttuuri tukee jokaista perheen jäsentä.

Näin päädyin ratkaisuun, että annoin asian olla. En tehnyt mitään. Ymmärsin vanhempien ja isoäidin tuskan, mutta ymmärsin myös, että näin oli lapselle hyvä. Kysymys ihmisyydestä vahvistui minussa.