KUN MINÄ TAPPOUHKAUKSIA SAIN

KUN MINÄ TAPPOUHKAUKSIA SAIN

Itsemurhalla uhkaavista vain 1/10.000:sta toteuttaa aikeensa. Toisen ihmisen tappamisella uhkaavista aikeensa toteuttanee tätäkin harvempi. Joka itsensä tai toisensa murhaa, hän ei siitä etukäteen puhu.

Minut on uhattu tappaa kahden asian yhteydessä. Tappouhkaukset tulivat nimettöminä puhelinsoittoina, nimellisinä puhelinsoittoina sekä postikorttien ja kirjeiden välityksellä. Niissä kaikissa oli olennaista suuttumus ja viha, ei niinkään uhkaus. Vastaukseni niihin ei ollut pelko – se ei edes juolahtanut mieleeni – vaan toiminta suuttumuksen ja vihan tunteen syiden poistamiseksi. Asian julkiseksi tekeminen olisi heikentänyt oman tehtäväni edistämistä. Yhteys poliisiin olisi merkinnyt tilanteen lukkiutumista, mikä ei olisi ollut kenenkään etu.

Fyysistä uhkausta, tönimistä ja solvausta olen kokenut niin työssäni kuin yhteiskunnallisessa toiminnassa. Kun sellaista kokee, olen aina pysähtynyt miettimään toimintani oikeellisuutta. Kun olen varmistunut olevani oikealla tiellä, olen jatkanut kohti päämäärää. Itsekritiikille on aina sijansa. Kun on oikealla tiellä, voi jatkaa hyvillä mielin kohti päämäärää ja ”kiusaamiselle” voi lähinnä nauraa.

Lähtökohtaisesti olen ymmärtänyt uhkaajiani. Kun olen saattanut sokean ”uuninpankkomummon” lastensa taloudesta kuntoutukseen ja sitä kautta itsenäiseen elämään, on muun perheen talous saattanut ratkaisevastikin heiketä, kun mummon eläke ei tulekaan enää yhteiseksi hyväksi. Samalla tavalla on käynyt silloin, kun olen saattanut kansaneläkkeen talouteen tuoneen nuoren ammatilliseen oppilaitokseen kauas kotoa. Köyhyys pakottaa ihmiset raadollisiksi. Heidän suuttumuksensa, jopa vihansa tavallisia sosiaali- ja terveysalan työntekijöitä, saati ”herroja” kohtaan on luonnollista. Elleivät he tuntisi vihaa, olisi se oire alistumisesta ja luovuttamisesta. Ja siinä tapauksessa ihmisen asiat olisivat todella huonossa jamassa.

Molemmat tappouhkaukseni liittyvät työhöni toiminnanjohtajana Mielenterveyden Keskusliitossa.

Keräsin vuonna 1996 vitsejä, juttuja ja kaskuja mielisairaista, hulluista ja mielisairaaloista. Niitä tuli yli tuhat. Valtaosa oli potilaiden lähettämiä. Kirjailija Kalevi Kalemaa toimitti niistä ja jo ilmestyneistä lääkärikaskukirjoista kirjan ”Voiko vessanpytystä pilkkiä?” Kirjasta tuli valtava menestys. Sitä myytiin yhteensä 30 000 kappaletta.

Monet loukkaantuivat. Kirjan esipuheen mukaan sain kolmisenkymmentä puhelinsoittoa, parikymmentä kirjettä ja postikorttia. Kaksi yhteydenottoa sisälsi tappouhkauksen. Sen sijaan mielensairailta ja mielenterveyskuntoutujilta tuli vain myönteistä palautetta. Eniten kirja aiheutti pahaa mieltä mielensairaiden omaisissa. Se on luonnollista, omaisen osa on toisinaan hyvin rankka.

Tein melkoisesti työtä, jotta omaiset oivaltaisivat vitsien kuntouttavan merkityksen. Ihminen, joka kykenee ja osaa nauraa myös itselleen, on tasapainoinen, tässä tapauksessa siis kuntoutunut. Minulle jäi tunne, että viestini meni perille. Suuttumus suli. Ja hengissä olen.

Tätä rankempi tilanne syntyi Rovaniemellä. Siellä perustettiin yhdistyspohjainen mielensairaiden kuntoutuskoti varakkaalle omakotialueelle. Toimin hankkeessa konsulttina. Esitin, että ennen toiminnan käynnistämistä yhdistys järjestäisi kuntoutuskodissa tiedotus- ja tutustumistilaisuuden lähistön asukkaille. Olin kokenut ne myönteisiksi mm. Espoossa, jossa tuohon aikaan perustettiin vastaavia kuntoutuskoteja.
-Ei Rovaniemellä voi mitään sattua, oli yhdistyksen puuhanaisten näkemys.

Toiminnan käynnistyessä kyseisellä asuinalueella syntyi hirmuinen haloo. Minuun oltiin yhteydessä, että millä oikeudella minä tuhoan ihmisten suurella vaivalla hankkimien kotien rahallisen arvon. ”Ei tänne enää kukaan uskalla muuttaa, kun hulluja vilisee joka puolella. Ei lapsiakaan uskalla ulos päättää.”

Minua tapettiin, niin että mielikuvitusveri seinille roiskui. Tappouhkaukset olivat aivan suoria. Eräs mies sanoi, että kun Rovaniemelle tulen, en sieltä hengissä lähde. Tämä mies esiintyi jopa omalla nimellä. Niin rohkea hän oli.

Järjestin kuntoutuskodissa kaikille avoimen tilaisuuden. Pääpuhujana yhteisöllisyydestä oli Lapin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Kyösti Urponen. Kutsu tilaisuuteen julkaistiin Lapin Kansassa ja paikallinen radio teki tilaisuudesta jutun sekä ennen että jälkeen tilaisuuden. Paikalle tuli ihmisiä muistaakseni tusinan verran. Se tepsi. Häly vaimeni. Ja hengissä olen.

                ***

Olli ihmetteli, miksi Erkillä oli uimarannalla parempi naisonni kuin hänellä.
-Yksinkertaista, Erkki valisti. -Laitan uikkareihini perunan.

Olli päätti kokeilla samaa, mutta tulos ei ollut odotusten mukainen. Naiset kiersivät uimarantaleijonan entistä kauempaa. Erkki katseli touhua hetken ja neuvoi Ollia:
-Peruna kannattaa laittaa etupuolelle.