STUDIA GENERALIA - JACK LONDON

STUDIA GENERALIA – JACK LONDON

JACK LONDON (1876–1916) IHMISENÄ JA KIRJAILIJANA

Pidin Jack London –luennon Stadin työväenkirjallisuuden päivillä, Aatosta jaloa – marraskuun valoa. Alla luentoni sellaisenaan. Kuva: Toivo Koivisto.

Arvoisat Stadin työväenkirjallisuuspäivien osanottajat

Tänä vuonna on Jack Londonin juhlavuosi. Hänen syntymästään tuli tammikuussa 140 vuotta (12.1.) ja kuolemastaan tulee kahden viikon kuluttua (22.11.) 100 vuotta. London oli sen sortin sosialisti, että häntä ei mikään taho ole oikein kokenut omakseen. Mielestäni on hienoa, että hänet muistetaan tässä tapahtumassa. Jack London oli paitsi kirjailija, myös työväenliikkeen toimija Kaliforniassa.

Londonin monisyistä ajattelua ei tarvitse hyväksyä, mutta mielestäni hänellä on annettavaa myös tänään, niin meille Suomessa kuin kansainväliselle työväenliikkeelle. Olemmehan tilanteessa, jossa työväenliikkeen saavutukset ovat vaarassa murentua kansainvälisen finanssikapitalismin paineessa. Demokratian ja hyvinvointivaltiollisen politiikan puolustaminen ovat sellaisten haasteiden edessä, joihin emme vielä jokin aika sitten olisi uskoneet joutuvamme.

Demokratiaa eivät haasta niinkään maahanmuuttokriittiset populistit kuin pääoman hurja keskittyminen muutaman ihmisen haltuun. Demokraatti –lehden uutisen (17.3.2014) mukaan hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam on raportoinut, että 85 ihmisellä on yhtä paljon varallisuutta kuin puolella koko maailman köyhimmästä väestöstä. Sama uutinen kertoo, että Maailmanpankin mukaan rikkain prosentti on kasvattanut reaalitulojaan yli 60 prosentilla viimeisten 20 vuoden aikana.

Voimme perustellusti nähdä, että tällä maailman superharvalistolla on tarvittaessa myös keinot yksityisarmeijoihin ja vallan ottoon. Tulevaisuutta ennakoiden London kirjoitti myös tästä teemasta mm. romaanissaan ´Rautakorko´ (1908). ´Rautakorossa´ Londonin sanotaan ennakoineen tulevaa fasismia, mutta voi se myös ennakoida tulevaa aikaamme. Globaali työttömyys on jo 33 prosenttia ja jos se edelleen kasvaa, voi kansasta nouseva paine kasvaa finanssipääoman näkökulmasta sietämättömäksi ja se ottaa itselleen diktatorisen vallan. Voimmeko ajatella näin? En tiedä.

Kirjailijana Jack London voidaan nähdä siinä ketjussa, jonka alussa on Honore de Balzac (1799–1850). Balzac inhosi vuoden 1789 porvarillista vallankumousta ja rojalistina asettui aateliston, siis väistyvän luokan puolelle. Mutta hänellä oli ideologisista ennakkoluuloistaan huolimatta kyky nähdä väistyvän luokan aiheuttamia ristiriitoja. Kirjailijana Balzac siis tasapainotteli vaa´alla, jossa toisella puolella oli menneisyys, toisella tulevaisuus. Hän piti – kuten Georg Lukács toteaa – häviävän feodalismin ristiriitoja kulttuurin ja sivistyksen rappioina. Balzac kuvasi porvarillisen luokan esiin tulemista inhimillisenä ja moraalisena nousuna.

Balzac tunnisti kehityksen välttämättömyyden ja ymmärsi sen suunnan. Näin ei sitten enää ollut Émile Zolan (1840–1902) kohdalla. Kirjailijana Zola ei nähnyt vaakaa, eikä oman aikansa jälkeistä yhteiskunnallista kehitystä.

Balzacin ja Zolan väliin osui vuosi 1848 ja Pariisi kommuuni. Ne vaikuttivat ratkaisevasti porvariston ideologiaan. Ranskalaisen porvariston edistyksellisyys sammui. Vaikutus oli sama kuin Suomessa vuoden 1918 sisällissodalla. Sosiaaliporvariston ääni vaimeni. Tämä on luettavissa esimerkiksi Lauri Ingmanin ajattelussa (Vesa Vares 1996).

Zola oli naturalisti, joka tyytyi kuvaamaan todellisuutta. Toki hänen romaaninsa antoivat lukijoille aineksia nähdä muutoksen tarve. Mutta muutos prosessina ja muutoksen suunta puuttuu Zolalta kuten tuon ajan naturalisteilta yleensäkin. Meillä tunnetuin tuon ajan naturalisti on Minna Canth (1844–1897).

Jack Londonille eteenpäin kulkeva ja jatkuvasti uutta luova kapitalismi antoi vaa´an, eikä hänelle ollut epäselvää mille puolen vaakaa hän asettui. Valtavasta edistyksellisyydestään huolimatta tuo aika tuotti tavattomasti epäkohtia ja inhimillistä hätää, jotka olivat samankaltaisia mitä Balzac oli nähnyt feodalismin tuottamina. Sääntelemättömän kapitalismin anarkistisen vapauden lopettaminen nähtiin välttämättömäksi. Oma elämä, köyhä lapsuus, nuoruus tehtaan työläisenä ja muissa työläisammateissa ja mm. kulkurina opettivat Londonin näkemään todellisuuden.

Me emme aina tule muistaneeksi miten hurjalla voimalla kapitalismi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kehittyi. Vuoteen 1910 tultaessa maailmankauppa sai maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna mittasuhteet, jotka ylitettiin vasta kahden maailmansodan jälkeen 1970-luvulla. Samalla se tuotti tavatonta kurjuutta. Tästä kertoo Jack Londonin ´Kadotettu kansa´ vuodelta 1903 (The People of the Abyss), ilmestynyt suomeksi nimellä ´Kurjalistoa´ Työmiehen kustannusyhtiön kustantamana vuonna 1911. Sitä on pidetty parhaimpana ja yksityiskohtaisimpana kuvauksena kurjalistosta, tässä tapauksessa Lontoon East Endista. London asui ja eli kaksi kuukautta heidän kanssaan.

Jack Londonin, kuten yhdysvaltalaisen työväenliikkeen, oli helppo nähdä kapitalismin kypsyminen, mutta myös sen ylittämisen välttämättömyys. Se minkä Balzac näki tulevana uutena ja tavoiteltavanakin, sen London näki siinä määrin kypsyneenä, että hän kykeni näkemään säätelemättömän kapitalismin yli tulevaisuuteen. Zola oli siis tässä välissä, hän kykeni kuvaamaan ”vain” oman aikansa yhteiskunnan ilmiöitä. Näin todellisuus luo kirjailijoita, kuten meitä jokaista. Myös tänään. Aika harva, jos kukaan meistä, näkee mitä tämän saasteisiin hukkuvan ydinaseiden pelossa elävän ajan jälkeen voisi olla.

Vaikka Yhdysvalloissa elettiin yli sata vuotta sitten yhteiskuntaa uudistavan kapitalismin aikaa, elettiin suuressa maassa laajoilla alueilla vielä agraariyhteiskunnan vaihetta. Euroopasta lähtöisin olevat suurten karjatilojen haltijat olivat eräänlaisia amerikkalaistuneita feodaaliherroja, jotka sanelivat paikkakuntiensa säännöt. Jack London kiinnittyi myös tähän yhteiskunnalliseen kerrostumaan. Kun hän asettui vuonna 1909 ostamaansa suureen maatilaan Glen Elleniin, hänestä tuli yksi suurtilallisista. Glen Ellenissä oli Jackin kuolinhetkellä työntekijöille oma kauppa ja koulu, kokonainen kylä palveluineen. Kenelläkään ei ollut välttämätöntä tarvetta käydä Glen Ellenin ulkopuolella. Köyhästä pojasta tuli amerikkalainen feodaali-isäntä. Juuri Jack Londonin erilaiset roolit tekevät hänestä mielenkiintoisen niin henkilönä, kirjailijana kuin sosialistina.

Jack London kirjoitti kaikkiaan 52 teosta, lukuisan määrän novelleja ja satoja lehtiartikkeleja. Valtaosa hänen kirjoistaan on suomennettu. Londonin romaanien ymmärtäminen muina kuin erilaisina juonina, edellyttää hänen aatteellisen kehityksensä ymmärtämistä.

London oli pienestä pitäen intohimoinen lukija – ja pian hänestä tuli suunnitelmallinen itseopiskelija. Hänen ajatteluunsa keskeisimmin vaikuttivat Charles Darwin, Friedrich Nietzsche, Herbert Spencer ja Karl Marx. Ohitan tässä Darwinin ja Marxin maininnalla. Marxista London omaksui nimenomaan Pääoman, jota hän piti maailman ymmärtämisen kannalta keskeisenä teoksena. Lajien synty ja Pääoma olivat hänen mukanaan jopa kun hän oli pohjoisessa alle kaksikymmentä vuotiaana kultaa kaivamassa.

Nietzschen Zarathustra (1883) teki häneen syvällisen vaikutuksen. Vaikuttavia Nietzschen teoksia hänelle olivat myös Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886) ja Tragedian synty (Tragedian synty musiikin hengestä 1872).

Londonin mielestä Nietzsche vahvisti Darwinin evoluutioteoriaa. Myös ihminen on evoluution tuote, osa ihmisistä on kehitysasteeltaan korkeammalla tasolla kuin osa. Jack oli ikänsä kokenut olevansa yhteisöissään ulkopuolinen ja hän koki henkistä turvattomuutta. Lisäksi ahkerana lukijana – siis oppijana - hän koki olevansa erilainen kuin yhteisönsä muut nuorukaiset. Hänen on täytynyt kokea ilahduttavana ajatus, että hän olisi muita kehittyneempi. Kun Nietzsche kirjoittaa, että hänen ajatuksensa eivät voineet aueta hänen aikalaisilleen, ja vasta myöhemmät sukupolvet ymmärtäisivät häntä, niin nuorukainen Londonin on ollut helppo kokea myös näin. Hän mielestään ymmärsi Nietzscheä.

Herbert Spencer (1820–1903) vaikutti häneen pysyvästi. Spencer oli itseoppinut sosiologi, joka imi vaikutteensa Darwinilta ja Auguste Comtelta. Hänen mukaansa sekä luonnon että ihmiskuntien kehitystä ohjaavat luonnonvalinta ja olemassaolon taistelu (pääteos: System of synthetic philosophy, 1862-1896). Spencerin mukaan luonnolliseen valintaan puuttuminen on vahingollista. Tästä nimitys sosiaalidarwinismi, jota Suomessa tällä hetkellä ehkä julkeimmin edustaa Björn Wahlroos.

Pääoman omaksunut London ei hyväksynyt Spencerin oppia olemassaolon taistelusta, yhtälailla kuin hän ei hyväksynyt Nietzschen esittämää väkivaltaa. Itse asiassa London näyttää ymmärtäneen Nietzschen tavan kärjistää ja leikitellä lukijoidensa kanssa.

Spencer esitti, että kaikki tapahtuminen on siirtymistä hajanaisista yhtenäisempiin kokonaisuuksiin, erikoistumista ja siirtymistä järjestäytyneempään ja määrätympään. Tämä ajattelu ohjasi Londonia loppuun saakka ja tämä idea läpikäy kaikki Londonin romaanit, niin yhteiskunnalliset kuin luontoromaanit.

Darwin, Marx ja Spencer olivat optimisteja. Heille oli yhteistä, että he luottivat kehityksen johtavan parempaan. Vain sinne johtavat tiet olivat heillä erilaisia.

Parempaa kohti myös Nietzsche uskoi ihmisen olevan menossa. Nietzsche korosti, että kehitys on hidasta. Suuri yleisö kypsyisi ymmärtämään hänen tekstiään vasta yli sadan vuoden päästä. Ensin ymmärtäjien määrä olisi pieni. Nietzsche halusi aluksi kohdistaa sanansa ”rohkeille etsijöille, kokeilijoille, arvoituksista juopuville”. Nietzschen elämänmyönteisyys oli sitä, kun hän innosti oppilaitaan eteenpäin, ylittämään hänet, opettajansa. ”Pysyminen aina vain oppilaana on kehno tapa kiittää opettajaansa”, hän kirjoitti. On luonnollista, että tällainen individualismi kiihotti yksinäisen ja itsensä erilaiseksi kokevan Jackin mieltä etenkin, kun Nietzsche nosti teksteissään toistamiseen esiin keskimääräisten ihmisten henkisen puolinaisuuden, elämäntahdon veltostumisen ja myös elämänvalheen. Nuo käsitteet saivat vastineen Jackin tunteissa.

Myöhemmin Jack London hylkäsi nietzscheläisyyden liian individualistisena. Tästä huolimatta hän kantoi ja pyrki toteuttamaan omanaan ajatusta, että ihminen vahvistaa omaa pyrkimystä paremmaksi ihmiseksi ja tahdonvoimaansa etsimällä asteittain henkisesti yhä voimakkaampia vastuksia. Tämä oli myös Nietzschen tavoite ja kirjoitukset pyrkimisestä valtaan keinolla millä hyvänsä oli hänelle vain väline, ei tavoite. Tässä on se suuri Nietzscheä koskeva väärinkäsitys.

Näiden neljän ajattelijan synteesistä muodostui Londonille maailmankatsomus, jota voi kutsua sosiologiseksi evolutionismiksi. Sen mukaan sivilisaatiot ja kulttuurit kehittyvät primitiivisestä kehittyneempään. Tämä näkyy hänen romaaneissaan siten, että alemmista kulttuureista tulleet ihmiset olivat ominaisuuksiltaan eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia alemmalla tasolla. Olennaista on, että London luotti kaikkien kulttuurien ja niissä asuvien ihmisten kykyyn kehittyä yhä korkeammalle tasolle ja toisin kuin sosiaalidarwinismi esitti, hän piti tärkeänä että yhteiskunta muutetaan rakenteiltaan sellaiseksi, että kaikilla on mahdollisuudet kehitykseen. Londonilla tuskin oli käsitettä ´mahdollisuuksien tasa-arvo´, mutta sitä hän piti tavoitteena.

Londonin kuoleman jälkeen Yhdysvalloissa väiteltiin paljon hänen merkityksestään kirjailijana. Yhtä mieltä oltiin kuitenkin siitä, että hän on Yhdysvaltain proletaarikirjallisuuden isä. Londonin ´Midaksen kätyrit´ lienee ensimmäinen Yhdysvalloissa painettu sosialistinen kertomus. New Masses –lehti määritteli vuonna 1929 Londonin ja  proletaarikirjailijan näin: ”Proletaarikirjailijan ei tule ainoastaan kirjoittaa työläisistä, työläisten tulee myös lukea hänen kirjojaan. Todellisen proletaarikirjailijan ei tule ainoastaan käyttää omaa proletaarista elämänkokemustaan teoksiensa aiheena. Hänen teoksissaan täytyy palaa vallankumouksen tuli.” Näin proletaarikirjallisuus silloin määriteltiin, vaikka määritelmä ehkä nyt tuntuu liian kapealta.

´Midaksen kätyrit´ja kertomus ´Debin unessa´ edelsivät ´Rautakorkoa´. Viimemainittu sai välttävän vastaanoton myös sosialistien piirissä. Londonia syytettiin yltiövallankumouksellisuudesta. Tämä masensi Londonia, koska hänen mielestään hänet oli ymmärretty väärin. Hän oli yrittänyt vain ravistella sosialisteja ahkerampaan työhön edessä olevissa vaaleissa. Hän oli halunnut sanoa, että elleivät sosialistit menesty vaaleissa, käy kuten hän ´Rautakorossa´ kirjoitti.

Sitä pitikö väärinymmärrys paikkansa, voi tarkastella sitä vasten miten London perusteli eroansa sosialistisesta puolueesta. Jack oli erokirjettään kirjoittaessaan jo pakkojuomisen vaiheessa ja siihen tulee suhtautua sen mukaisesti. Poliitikkona hän kuuluu siis heihin, joiden juomiskauden yhteen tekoon kuuluu erota omasta puolueestaan. En osaa sanoa, onko hän myös tässä ensimmäinen.

Hän kirjoitti erokirjeessään: ”Eroan täten sosialistipuolueesta, jolta mielestäni puuttuu taistelunhalu ja innostus ja joka ei kykene nostattamaan mieliä luokkataisteluun. Oikeastaan olen entisen vallankumouksellisen taistelevan sosialistipuolueen jäsen. Minut on kasvatettu luokkataistelun merkeissä ja minä uskon, että työväenluokka taistelun kautta ja antamatta koskaan peräksi viholliselle on lopulta vapauttava itsensä. Mutta koska Yhdysvaltojen sosialistiselle suunnalle on viime vuosien aikana ollut leimaa antavana rauhan etsiminen ja kompromissihalu, ei minulla ole enää halua tukea sitä olemalla jatkuvasti puolueen jäsenenä. Siksi minä nyt eroan.”

Totta on, että sosialistisen puolueen, kuten kaikkien vasemmalla olevien puolueiden, anarkisteja ehkä lukuun ottamatta (Emma Goldman), politiikka tuli maltillisemmaksi 1910-luvun alussa. Tähän vaikuttivat kapitalismin vakiintuminen (ulkomaankaupan tuoma hyvinvointi) ja sen räikeimpien epäkohtien poistuminen sekä Euroopassa alkanut ulkopoliittinen kriisi, jonka taustalla oli kamppailu siirtomaista, se heijastui Yhdysvaltoihin.

Londonin elämäkerran (Merimies hevosen selässä 1946, suom. Niilo Wadenström). alkup. Sailor on horseback 1938) kirjoittaja Irving Stonen mukaan Londonin ero ”haavoitti” puoluetta vakavasti, mutta että hän sai siitä itsekin haavan. Itse panisin eron alkoholisoituneen Londonin luonteen piikkiin. Tietyssä alkoholisoitumisen vaiheessa ihmisessä taustalla ollut luonteen epävakaus, ailahtelevaisuus, tulee esille ja panee ihmisen tekemään tekoja, joita hän sitten, jos raitistuu, tulee korjaamaan. London ei raitistunut.

Jack London koki tulleensa väärinymmärretyksi toistamiseen vuotta myöhemmin. Londonin omaelämäkerrallisena pidetyn romaanin ´Martin Eden´ (1909, suom. Ville Hynynen Otava 1920) ilmestyminen ei herättänyt aluksi juuri mitään huomiota. London valitti, että arvostelijat eivät olleet ymmärtäneet häntä ja syyttivät häntä individualismin ihannoimisesta ja sosialismin hylkäämisestä, tämä siis tapahtui kuusi vuotta ennen Jackin eroa puolueesta. London kertoi kirjoittaneensa ´Martin Edenin´ juuri syystä, että hän halusi hyökätä individualismin kimppuun. ”Minun on kuitenkin täytynyt tehdä jokin virhe, sillä yksikään arvostelijoista ei ole sitä huomannut”, London totesi (tekijänkappaleessaan runoilija Upton Sinclairille).

Tunnustan, että lukiessani ensimmäistä kertaa ´Martin Edenin´, ihastuin sen individualismina ymmärtämääni sisältöön, mutta myös kahden eri luokasta olevan ihmisen onnettomasti päättyvään rakkaustarinaan (Ruth Morse ja Martin Eden) sekä filosofisen pohdinnan monipuolisuuteen. Vasta toisella tai kolmannella lukemalla minulle avautui sen sanoma; yksilöllisyys kypsyy yhteisössä. Lisättäköön, että ´Martin Eden´ teki itsemurhan. Jack London kertoi usein miten hän on tullut maailmaan täyttämään saamansa kutsumuksen ja kun hän on elänyt elämänsä, hän kumartaa yleisölle ja poistuu näyttämöltä. Kuolemasta hieman lisää tuonnempana.

´Martin Eden´ ei ollut Londonin ”virhe”. Tarina yhdestä ihmiskohtalosta oli yksinkertaisesti niin mukaansa tempaava, että muu kirjassa jäi helposti sen varjoon. London ei milloinkaan päässyt tietämään, että ´Martin Eden´ inspiroi kokonaista sukupolvea yhdysvaltalaisia kirjailijoita ja että muutaman vuosikymmenen päästä sitä pidettiin parhaimpana yhdysvaltalaisena romaanina. On sanottu, että jokaisen romaanikirjailijaksi aikovan, tulee lukea ´Martin Eden´.

Haluan nostaa tässä esiin romaanin Elsinoren kapina. Arvostukseni tätä romaania kohtaan nousee siitä, että siinä nousee mielenkiintoisella tavalla monia Londonin omaa kehitystä kuvaavia asioita. Hän kirjoitti Elsinoren kapinan kaksi vuotta ennen kuolemaansa eli vuonna 1914. Romaanissa varakas John Pathurst –niminen henkilö ostaa matkustajan paikan rahtilaivaan päästäkseen arjesta irti.

Tuossa elämänvaiheessa London pysähtyi ja joutui tarkastelemaan itseään. Hän oli pettynyt toiseen vaimoonsa Charmian Kittredgeen. Charmian oli alkanut Jackin silmissä näyttää neljäkymmentävuotiaalta lapselta, joka harrasti lapsellisia pikkuasioita. Jack ei tahtonut kestää vaimon jatkuvaa rupattelua jalokivistään ja vaatteistaan. Vieraiden läsnä ollessa Charmian oli kuin yksi vieraista. Londonin etsiytyi tiiviimpään kanssakäymiseen ensimmäisen vaimonsa Bessie Maddernin ja heidän kahden tyttärensä kanssa. Bessie ei vastannut Jackin lähentymistoiveisiin.

”Elsinoren kapinalaivassa” on mukana myös kapteenin tytär Margaret West. Matkan kestäessä laivan päällystö ja miehistö joutuvat vastakkain. Se tiivistää päällystön keskinäistä suhdetta ja sen myötä rakentuu myös Johnin ja Margaretin toiminnallinen suhde – ja rakastuminen.

John Pathurst tunnistaa itsessään kyvyttömyyden syviin rakkauden tunteisiin. Laivalla hänen sisässään tapahtuu jotain. ”Mitä useammin näen miss Westin, sitä enemmän rupean hänestä pitämään. Tiedän vain, että hän on nainen ja intohimoani herättävä.”

Tässä tulee esiin Jack Londonin taustalla vaikuttava vaikea äiti-suhde. Se on juoksuttanut Londonia koko ikä etsimässä naista. Näin tällaisissa tapauksissa, erityisesti alkoholistien kohdalla, usein käy. Jack tavoitteli aina naisten seuraa. Siihen oli väsynyt Bessie ja siihen ilmeisesti oli väsynyt myös Charmian. Viime mainittu ei kuitenkaan lähtenyt, koska hänen tätinsä Ninetta Eames oli alun perinkin Charmian ja Jackin suhteen promoottori. Eames käytti sumeilematta Londonia taloudellisesti hyväkseen.

´Elsinoren kapinan´ lopussa Jack London kuvaa rakastumistaan tavalla, jota on syytä pitää hänen elämänkokemuksensa ja –katsomuksensa kannalta merkittävänä. Sen voisi tiivistää muotoon: Vasta psyykkisesti ehjä ihminen kykenee arvioimaan elämää, ympäristöään ja maailmaa niin terävästi kuin se yksittäiselle ihmiselle on mahdollista.

”…nyt olin tullut tuntemaan, mitä hän minulle merkitsi”, sanoo John Pathurst ja jatkaa: ”Ja kuitenkin hän on vain nainen – sanoin sen hänelle. Sanoin hänelle, että on olemassa ainakin seitsemänsataaviisikymmentä miljoonaa pitkätukkaista, vienoäänistä ja pehmeää naista maapallolla ja että hän aivan hukkuu sukupuolensa ja kaltaistensa suunnattomaan lukumäärään, mutta kerroin hänelle enemmänkin, sanoin, että kaikista näistä hän on kuitenkin se ainoa oikea. Ja mikä tärkeintä, itsekin uskon asian niin olevan. Tunnen sen. Jokainen lihassäikeeni, koko olemukseni todistaa sen.

Rakkaus on todellakin ihmeellinen. Se on ikuinen ja salaperäinen yllätys. Oh, tunnen kyllä vanhan, kylmän, tieteellisen tavan punnita ja arvioida ja luokitella rakkautta! Rakkaus on pohjatonta typeryyttä, kosminen ilve ja kepponen filosofin – ja futuristinkin – tarkkaavalle silmälle. Mutta kun luopuu tuollaisista älyllisistä herkutteluista ja rupeaa ihmiseksi, miehiseksi mieheksi, kun on rakastunut, ei voi tehdä muuta kuin antaa myöten luonnolliselle vietille, kietoa kätensä rakastettunsa ympäri ja puristaa häntä lähelle itseään. Se on elämisen suurin onni, miehen elämän korkein saavutus. Sitä korkeammalle ei yksikään mies voi nousta. Filosofit ahertavat ja penkovat myyränkasoillaan muka syvyyksiä. Se, joka ei ole rakastanut ei ole päässyt tuntemaan elämisen suurinta suloutta. Minä tiedän sen. Rakastan naista, Margaretia! Hän on kiehtovan ihana.”

Järki täydentyy tunteella. Ihmisestä tulee kokonainen. Miehisyyttään aina korostanut Jack London tulee mieheksi vasta rakastumisen myötä. Tämä on hänen ajattelussaan yksi kulminaatiopiste.

Elsinoren kapinassa tulee edelleen vahvasti esiin, miten alempiarvoisia ovat yhdysvaltalaisen sivilisaation ulkopuolella syntyneet merimiehet, mutta myös raataviin töihin jääneet yhdysvaltalaiset. John Pathurst halveksii heitä avoimesti.

Hyvä yleisö

Minä kuulun teihin, jotka olette lukeneet Londonia ns. pienestä pitäen. ´Martin Edeniä´ lukiessani, ties monennenko kerran, oivalsin, että London saattaa olla alkoholisti. Tämä tuli esiin ´Martinin´ eräissä säännöllisesti toistuvissa luonteenpiirteissä. Tältä pohjalta aloin etsiä alkoholistien ja siinä sivussa kaikkien riippuvuuksien yleisiä ihmisessä olevia tekijöitä. Näin päädyin kirjoittamaan kirjan Arjen ooppera. Sen taustalla on alkoholistien ja omaisten haastatteluja ja kaksi minielämäkertaa mielenmaiseman kautta kuvattuna. Londonin ohella kirjassa esiintyy eteläpohjalainen työmies Veikko Niemistö.

Teille, joille Jack London on vieras, mutta haluatte häneen tutustua, suosittelen ensimmäiseksi kirjaksi ´Martin Edeniä´. Sen jälkeen suosittelen paluuta taaksepäin ja lukemaan romaanin ´Merisusi´ vuodelta 1904. Se on paitsi raju kuvaus ihmisten kamppailusta nietzscheläisessä hengessä, myös rakkauskertomus isänsä perinnöllä elävän laiskahkon lukutoukan Humphrey van Weydenin ja runoilija Maud Brewsterin välillä. Tässä romaanissa Londonin naiskuva alkaa muuttua suuntaan, joka päättyy Elsinoren kapinassa. Londonia tunteakseen täytyy tuntea hänen naiskuvansa ja kykynsä elää naisen kanssa. Merisuden jälkeen lukija ei tarvitse neuvoja. London on ottanut hänet haltuunsa ja uudet romaanit löytyvät kuin itsestään. Tai sitten ei.

Suomeksi on ilmestynyt kaksi elämäkertaa Jack Londonista. Ensimmäinen on vuonna 1925 ilmestynyt Helmi Krohnin ´Jack London´ (Otava). Krohn ihailee Londonia siinä määrin, että hänen mukaansa täysin uskoin ei kannata mennä. Toinen elämäkerta on jo aiemmin mainitsemani Irwing Stonen Merimies hevosen selässä.

Lopuksi. Kun pikkuinen Jack oli yksinhuoltaja-äidin ainoa lapsi, vauva vielä, hän sai kertaheitolla kolme siskoa. Heistä vanhimmasta Elizasta, tuli lopulta Jackin ainoa ”nainen”. Tunteiltaan kylmän ja aina kiireisen äiti Floran vuoksi Jackin hoito jäi Elizalle. Kun Eliza meni kouluun, hän vei usein Jackin sinne mukanaan. Opettaja jopa järjesti Jackille oman pulpetin. Elämän kaikissa vaikeuksissa Jackin apuun kiirehti Eliza.

Minulta on kysytty, tekikö Jack London itsemurhan. Ajautuiko hän alkoholisminsa vuoksi niin syvään umpikujaan todellisen itsensä ja sen säärystimissä ja cowboy-hatussa kulkevan kartanoisännän välillä, jota hän halusi olla, että hän ei löytänyt muuta ratkaisua kuin hävitä. Luen tähän tilaisuuteen sovitettuna otteen kirjastani: Marraskuun 21. päivänä vuonna 1916 Jack keskusteli Elizan kanssa rauhallisesti iltayhdeksään asti. Seuraavana aamuna japanilainen palvelija löysi isäntänsä tiedottomana sängystään. Lattialla oli kaksi tyhjää lääkeputkea, joissa oli ollut morfiinisulfaattia, ja yöpöydällä oli paperilappu, jossa oli laskelma, miten paljon tarvitaan kuolettavaan annokseen.

Charmian London, joka peri kaiken, pyysi lääkäriä kirjoittamaan kuolinsyyksi virtsamyrkytyksen. Tämä on lähes kaikissa Jack Londonia käsittävissä kirjoissa kuolinsyynä. Onhan se virallinen.

Seuraavana päivänä surujumalanpalveluksessa olivat läsnä vain äiti-Flora, ensimmäinen vaimo Bessie ja heidän kaksi tytärtään, Joan (1901) ja Becky (1902) sekä Eliza. Ruumis poltettiin ja kuljetettiin maatilalle. Eliza kantoi tiettävästi yksin uurnan Jackin hänelle kaksi viikkoa aiemmin osoittamalle kukkulalle manzanitapuun suojaan, kaivoi omin käsin kuopan ja laski uurnan sinne.