SAKSAN TAHDISSA ORDOLIBERALISMIIN

SAKSAN TAHDISSA ORDOLIBERALISMIIN

Euroopan unioni on sidottu Saksassa 1930 luvulla kehitettyyn ordoliberalistiseen talouspolitiikkaan. Sosiaalinen ulottuvuus ei siihen kuulu.

Viimeistään Kreikan kriisi osoitti, että Euroopan unioni ei ole keskinäisen solidaarisuuden järjestö. Suomen valtio ei ole jättänyt köyhempiä maakuntiaan oman onnensa nojaan, mutta EU toimii jäsenvaltioidensa kohdalla toisin. Se polkee heikkoa. Suurimman hyödyn Kreikan kuten myös muiden kriisimaiden tilanteesta on ottanut Saksa, tai tarkasti ilmaisten sen alueella toimivat suurpankit.

Saksan talouspolitiikka perustuu ordoliberalismiin. Se korostaa itsenäisen keskuspankin, budjettikurin ja kilpailullisten markkinoiden merkitystä talouspolitiikan perusteina. Tämän periaatteen mukaisesti valtio ei tavoittele korkeaa työllisyyttä julkisin investoinnein tai koordinoidun talouspolitiikan kautta. Ordoliberalismin mukaan valtio on muita valtioita vastaan kamppaileva kilpailukyky-yksikkö. Sosiaalinen Euroopan unioni on sille täysin sivuseikka.

Väitöskirjatutkija Timo Harjuniemi kartoittaa Impulsseja artikkelissa ordoliberalismin roolia saksalaisen talousajattelun perinteessä ja euroalueen talouspolitiikassa (http://sorsafoundation.fi/wp-content/uploads/2015/11/Impulsseja-Harjuniemi.pdf). Tämä kirjoituksen lähteenä on tuo artikkeli.

Unionin suurimpana taloudellisena pelaajana Saksa on pystynyt määrittämään eurokriisinhoidon suuret linjat julkisen talouden vyönkiristyksestä ylikansallisen budjettikontrollin kiristämiseen. Operaation keskeisiksi vuosiksi se istutti kiristyspolitiikan komissaariksi suomalaisen Olli Rehnin. Saksa suisti itsekkääseen talouspolitiikkaansa kohdistuvan kritiikin Rehnin avulla muualle. Näin tarkastellen Suomen ”vahva” komissaari osoittautuu Saksan vasalliksi.

Saksan vaihtotaseen ylijäämät ovat olleet mittavat. Se on merkittävä syy euroalueen taloudelliseen epätasapainoon. Monien arvostettujen ekonomistien mukaan taantuman aikana tehtävät julkisen talouden menoleikkaukset kuristavat taloutta entisestään. Velkataakat vain kasvavat ja niiden hoitaminen vaikeutuu, koska talouskasvua ei ole. Säästäminen johtaa lisäsäästämisen tarpeeseen. Suomi on nyt tässä kierteessä.

Ordoliberalismi on 1930-luvun Saksan tuote. Siinä talousajattelun ytimessä ovat itsenäinen keskuspankki ja luottamus sääntöperusteiseen finanssipolitiikkaan sekä vahva valtio kilpailullisten markkinoiden takaajana. Saksan liittokansleri Angela Merkel puhuu mielellään kansantalouksista kotitalouksien kaltaisina yksikköinä. Samaa yksinkertaistamista kuulee tiuhaan myös Suomessa.

Saksa sai sisäänrakennettua ordoliberalismin periaatteet Euroopan unionin rakenteisiin. Saksan vahvat talouspoliittiset instituutiot, kuten keskuspankki Bundesbank, suhtautuivat alun perin kriittisesti EU:n talousintegraation syventämiseen. Saksa ajoi hyvin tiukkaa linjaa Delors´n komiteassa, jonka linjausten ylle rakentuivat EMU-sopimus ja lopulta vuonna 1992 allekirjoitettu Maastrichin sopimus. Saksa sai tahtonsa läpi. Se varmisti vientivetoisen mallinsa jatkuvuuden euro-olosuhteissa.

Kaikkien euromaiden on mahdoton perustaa talouskasvunsa viennin ja vaihtotaseen ylijäämien varaan. Kilpailussa on myös häviäjiä.

Talouskriisi on ordoliberalisoinut Euroopan unionia. ”Eurokriisi on vahvistanut Saksan asemaa Euroopassa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Euroopan suurimpana kansantaloutena ja kriisimaiden merkittävimpänä velkojana Saksa on ollut määräävässä asemassa, kun Eurooppa on luovinut keskellä kroonista talouskriisiä. Saksan asemaa on samalla vahvistanut Euroopan integraation perinteisen valtatandemin eli Saksan ja Ranskan heikkous, kun Ranskan talous- ja työllisyystilanne on kehittynyt Saksaa heikommin.”

Unionia voidaankin kehittää vasta sitten ”kansalaisten ja rauhan Euroopaksi”, kun murennetaan unionin rakenteisiin sisällytetty pääomaa palveleva ordoliberalismi. Euroopan unioniin on synnytettävä keynesiläinen kysynnänsääntelypolitiikka, jossa valtio on aktiivinen toimija kysynnän säätelyssä ja investointipolitiikassa.

Elleivät unionin asiakirjoissaan ilmaisemat keskeiset arvot voi toteutua, on kansalaisten etujen mukaista luopua koko unionista. Etenkin mikäli EU liittoutuu Yhdysvaltain kanssa TTIP-sopimuksella, on selvää, että se ei sitten enää voi siirtyä pääomia keskittävästä talouspolitiikasta kansalaisten sosiaaliseen unioniin.

Suomi on ollut unionissa 20 vuotta. Nyt on tarkan analyysin aika.

Meidän kannattaa tarkkoina seurata mitä oikeisto puhuu. Siitä paljastuu olennainen. Mm. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk on viitannut ordoliberaaleihin ajattelijoihin kertoessaan olevansa huolissaan siitä, että osa eurooppalaisesta vasemmistosta elättelee toiveita vaihtoehtoisesta talouspolitiikasta.

Kun  Alexander Stubb listasi lääkkeitä Suomen taloudelliseen tilanteeseen, hän asettui ordoliberalistiselle linjalle. Ordoliberaalin kehikon läpi tarkasteltuna Euroopan taloushuolet näyttäytyvät vain teknokraattisina, hallinnollisina haasteina, eivät ideologisina kysymyksinä. Kasvanut köyhyys ja sosiaalinen epävarmuus eivät ordoliberaaleja huoleta.

Euroopan unionin kansalaiset eivät tarvitse lisää kapitalistista kilpailua, vaan kilpailua sosiaalisen hyvinvoinnin ulottamisesta jokaiseen unionin kolkkaan ja jokaiseen väestöryhmään. Yksinomaan jo ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää siirtymistä kansainväliseen työnjakoon, kansalaisten elinmahdollisuuksia horjuttavan kilpailun sijaan.