HELSINGIN SANOMAT

HELSINGIN SANOMAT

Helsingin Sanomilla on takanaan loistava tulevaisuus. Se oli aikoinaan porvariston pää-äänenkannattaja, joka porvarillisesta näkökulmasta uutisoi ja raportoi mahdollisimman objektiivisesti Suomen ja maailman tapahtumista. Se oli avoimesti kaikkea työväen joukkoliikehdintää ja hyvinvointivaltion rakentamista vastaan. Lehti ankkuroitui lujasti pääoman puolustajaksi.

Vaikka Hesari on perustamisestaan saakka ollut johdonmukaisesti Venäjän vastainen ja siitä vihapuhetta pitävä, on se toisaalta edistysmielisen ja liberaalin porvariston lehtenä ollut monissa asioissa vanhakantaista konservatismia vastaan ja tuonut esille esimerkiksi kulttuurissa uusia virtauksia. Lehteä arvostettiin ja luettiin myös vasemmalla, sillä vasemmistolaistenkin on hyvä tietää, mitä oikealla ajatellaan.

Tätä tehtävää Helsingin Sanomat ei enää täytä. Siitä on tullut pienen finanssipiirin propagandisti, joka on asemoitunut Kansainvälisen finanssipääoman ja globaalisti uusia markkinapaikkoja hakevan ja sitä edustavan AP-Reuters-APN:n suomalaiskansalliseksi etäispäätteeksi.

Helsingin Sanomista ei uskalla enää hakea tietoja. Totuusasteikolla se on laskeutunut iltapäivälehtien tasolle. Sinänsä lehti valehtelee varsin harvoin, silloinkin luultavasti siksi, että asialle on pantu historiaton, prosessiajatteluun perehtymätön nuori toimittaja. Mutta Hesari jättää johdonmukaisesti kertomatta niistä tapahtumista, jotka ovat vastoin sen edustamaa finanssikapitalismia ja pyrkimystä pirstaloittaa kuluttajakansalaisten mieltä ja ajatusta. Lehden lukija ei voi enää luottaa lehteen. Hesarin näkökulmasta lienee paradoksi, että silloinkin kun se uutisoi ja raportoi kattavasti, valistunut lukija joutuu suhtautumaan siihen varauksellisesti. Lukija ei voi enää tietää esittääkö lehti asiansa journalistisesti vai propagandistisesti.

Luottamus lehteen meni mm. sen suhtautumisessa Libyan pommituksiin, Egyptin vaaleihin ja vallankaappaukseen ja Syyrian sisällissotaan. Hesari aliarvio lukijansa. Ikään kuin lukijat eivät ihmettelisi miksi näin tärkeistä kysymyksistä kuten Libyan hyvinvointiyhteiskunnan tuhoamisesta ei ole julkaistu lehden mielipidesivuilla yhtään ainutta kirjoitusta. Ikään kuin asia ei suomalaisia kiinnostaisi. Hesari on menettänyt luottamuksensa lukijoille avautuvana lehtenä.

Tässä gradun ja väitöskirjan aihe: Millä tavalla korreloivat keskenään suomalaisia kiinnostavat uutistapahtumat ja niistä aiheista ilmestyneet kirjoitukset Hesarin mielipidesivuilla. Tutkimus ehkä pakottaisi lehden rehellisesti kertomaan mitä tarkoitusta sen mielipidesivut edustavat. Toki sillä yksityisessä omistuksessa olevana puolueellisena lehtenä on oikeus rajata sivunsa vain kannattajiensa käyttöön. Nyt lehti antaa itsestään kuvan, ikään kuin se olisi vain puolueeton journalistinen tuote, mikä sellaisenaan on mahdoton.

Monet tilasivat pitkään lehden, koska siitä oli hyvä lukea otsikot. Niiden perusteella pystyi osallistumaan kahvipöytäkeskusteluihin. Otsikoiden alla olevia leipäjuttuja ei ole enää pitkää aikaan tarvinnut lukea, koska niiden sisältö on arvoliberaalisti tai finanssipoliittisesti tai globaalin kapitalismin etenemisen tai Venäjän ja Kiinan vastaisuuden mukaisesti ennalta määritelty.

Silti Hesaria seuraamalla voidaan edelleen päätellä pääoman kamarien mielen aivoituksia. Hesari melko sumeilematta piti vuosikausia esillä perussuomalaisia ja vihreitä, ikään kuin kokoomuksen yhteistyökumppaneina suunnitelmassa integroida suomalainen yhteiskunta yhä tiiviimmin osaksi länsioikeistoa ja Natoa.

Keskustan vaalivoitto ja keskustan oikean siiven Sipilän pääministeriys johtivat Perussuomalaiset hallitukseen. Puheenjohtaja Soini on kiittänyt ja asemoinut puolueensa oikeistolaiseen talouspolitiikkaan. On hyvin ilmeistä, että Helsingin Sanomat olisi aatehistoriallisista syistä nähnyt Stubbin rinnalla mieluummin Vihreät, mutta tässä tilanteessa lehti reagoi pitämällä Vihreää puoluetta reservissä markkinoimalla sitä pääoppositiopuolueena. Vihreiden puheenjohtaja Niinistö on kiittänyt ilmoittamalla, että Vihreät kannattavat Sipilän hallituksen säästötoimia, mutta ne pitäisi hänen mielestään toteuttaa kaksi kertaa hitaammassa tahdissa. Samaan aikaan se osallistuu – kuten oikeiston RKP – hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin. Helsingin Sanomat on aktiivisesti sponsoroinut puolueisiin kiinnittynyttä kahdella tuolilla istumisen metodia.

Lehti, tai paremminkin sen omistava yhtiö, on resursoitu niin hyvin, että se vaikuttaa jopa Suomen tutkimuspolitiikkaan. Harhauttaakseen meitä näkemästä mediamme monopolisoitumisen, se rahoittaa tutkimusta muualla tapahtuvista ilmiöistä. Sen säätiö myöntää auliisti rahoitusta mm. Venäjän median tutkimukseen, johon yliopistot sitten kiinnittävät vähäiset tutkijaresurssinsa. On selvää, että tutkimuksissa ei tule esille rahoittajaa pahoittavaa tietoa.

Helsingin Sanomista on tullut maallemme jopa vaarallinen, sillä se militarisoi kansalaisten oikeustajua. Sen uutisointi esimerkiksi Ukrainasta on sodanajan sensuurin mukaista. Lehti on johdonmukaisesti jättänyt kertomatta jopa sellaisista asioista, joista APN-Reuters-AP:n päävaltakunnissa Yhdysvalloissa ja Britanniassa, puhumattakaan Saksassa ja Ranskassa on kerrottu. Suomalaisilla ei ole tietoa siitä valtavasta inhimillisestä hädästä, joka koko Ukrainassa on syntynyt, puhumattakaan Itä-Ukrainasta, jota Ukrainan oligarkkien yksityisarmeijat jytyyttävät tykeillään silloin, kun Ukraina on virallisesti sopinut aselevosta.

Syyrian historiasta ja mm. syistä miksi al-Assad-suku alun perin länsimaiden toimesta on vallassa, on Helsingin Sanomille epätietoa.

Suomalaisten asenteiden militarisoituminen perustuu vääriin tietoihin. Suomen kansa ei pohjimmiltaan ole sotaisaa, mutta sillä on voimakas oikeudentaju. Helsingin Sanomat on päävastuussa militarisoituneen mielipideilmaston vahvistumisesta. Se on tehnyt samaa työtä kuin ennen talvisotaa. Presidentti Juho Kusti Paasikivi luonnehti myöhemmin, että talvisota oli Erkon sota, niin vahvasti Erkko omistamaansa lehteä Venäjää vastaan käytti – isänmaansa onnettomuudeksi.