MARCUSE OLI OIKEASSA

MARCUSE OLI OIKEASSA

Meitä on suuri joukko, joka on saanut rakentaa hyvinvointivaltiota ja elää siinä. Me olemme kokeneet, että humanistisen ihmiskuvan toteuttaminen on realistinen mahdollisuus. Samaan aikaan, kun rakensimme hyvinvointivaltiota, jouduimme kamppailemaan päälle vyöryvää kapitalistista ihmisen vieraannuttamista vastaan. Sen taistelun me hävisimme.

Me seurasimme surumielin 1980-luvun lopulla alkanutta uusliberalismin maahantuloa. Se sai meidän jälkeen tulleen sukupolven mukaansa sinänsä hyvillä teemoillaan. Ilmapiirissä rupesi kaikumaan ”henkilökohtainen on poliittista” -tavoitteet. Myös hegemonian median sisältö muuttui, se muutti taktiikkaa. Kun se oli aiemmin vastustanut sukupolvemme hyvinvointivaltiollisia tavoitteita, rupesi se nyt yllyttämään nuoria henkilökohtaisuus –tavoitteiden taakse. Hyvinvointivaltion murentamiselle oli annettu alkuruiske. Sillä ei ollut enää riittävästi puolustajia.

Ajattelutavassa tapahtui ratkaiseva muutos. Kun hyvinvointivaltiollinen sukupolvi ajatteli hyvin- ja pahoinvointia väestötasolla, niin minä-sukupolvi ajatteli niitä minä-keskeisesti; miten se ja se hanke vaikuttaa juuri minuun. Tyypillisesti tämä näkyy köyhyyttä koskevissa kirjoituksissa. Hyvinvointiyhteiskunnallisesti asiat ajatuksellisesti haltuun ottava tarkastelee köyhyyttä yhteiskunnan rakenteiden kautta, kun minä-ajattelija miettii miltä köyhyys yksilön kohdalla tuntuu. Tämän ajattelutavan muutoksen myötä myös valtamedia on ruvennut kirjoittamaan yhteiskunnallisista ongelmista toisinaan hyvinkin vetoavasti, siis tunnetasolla. Tämä on luonnollisesti vahvistanut entisestään minä-kohtaista ja tunnetasolla tapahtuvaa ajattelutapaa. Yhteiskunnan rakenteiden tarkastelu on jäänyt kokonaan taka-alalle.

Ajattelen toisinaan miten moni sukupolveni ihmisistä ei kestänyt. Osa antautui, osa käänsi mielenkiintonsa muihin asioihin, osa ratkesi vaikkapa juoksemaan maratonia, osa ryyppäsi, oli heitäkin jotka tappoivat itsensä. Kaikkien sydän itki.

Sielun hiljaista itkua se on ollut tähän saakka. Me onnettomat luimme ja opiskelimme paljon. Muistaessamme oppimiamme teorioita ja tekstejä, me olemme voineet yhteiskunnallisia prosesseja tietävinä seurata mihin tätä kansaa ja koko läntistä sivilisaatiota on viime vuosina viety. Monet jo 1990-luvun alun ennusteet hyvinvointivaltion rapauttamisesta ovat toteutuneet.

Jo 1970-luvulla, kun perustettiin EVA, Elinkeinoelämän Valtuuskunta, puhuimme oikeistohyökkäyksestä niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Minä kunnioitan mestareita, mutta EVA:n taustavoimia, työnantajajärjestöjä ja oikeistoa en kykene onnittelemaan loistavasti tehdystä työstä.

Kansalaisten kokema turvattomuus, köyhyyden paluu ja yhteiskunnallinen pysähtyneisyys, jossa emme voi nähdä tulevaisuudessa parempaa, on tulos niiden toimista, jotka eivät hyvinvointivaltiota hyväksyneet.

Miten oikeassa olikaan saksalais-amerikkalainen filosofi Herbert Marcuse (1898–1979) kirjassaan Yksiulotteinen ihminen, joka ilmestyi vuonna 1969. Marcuse esitti, että tulevaisuudessa ”ihmiset tunnistavat itsensä tavaroistaan”.

”He löysivät sielunsa (eli mielensä, psyykensä, identiteettinsä) tavaroistaan; he löysivät sielunsa autoistaan, hifi- ja stereolaitteistaan, monitasokodeistaan ja keittiönsä varusteista. Vallitsevan teknologisen rationaliteetin puitteissa viihde- ja tiedotusteollisuuden vastustamaton tuotanto on kytketty tuomaan mukanaan määrättyjä asenteita ja tapoja, jotka sitovat kuluttajat enemmän tai vähemmän miellyttävästi tuottajaan. Niin kauan kuin tästä seuraava elämäntapa levisi kaikille yksityisen ja julkisen elämän alueille, ei ole syytä optimismiin.”

Marcusen mielestä yksiulotteinen yhteiskunta oli totalitaarinen yhteiskunta, yhteiskunta, jossa kävi lähes mahdottomaksi tehdä eroa sen välille, milloin joukkotiedotusvälineet välittivät viihdettä ja informaatiota ja milloin ne toimivat manipuloinnin ja piilovaikuttamisen välikappaleina. Tuloksena oli mimesis, yksilön samaistuminen vallitsevaan massatuotantoon ja jakelun järjestelmään. Tämä rajoitti juuriin käyvän muutoksen mahdollisuuksia. Niinpä Marcusen mielestä Järjen ja Vapauden luonnehtiman laadullisesti uudenlaisen elämän koitto oli kaukana.

Marcusen arvio on osuvimpia ennusteita, mitä viime vuosisadalla tehtiin. Se rinnastuu Orwellin ”Vuonna 1984” ja Spenglerin ”Länsimaiden perikato”.

Jos on uskominen, että yhteiskunnalliset voimasuhteet aaltojen tapaan nousevat ja laskevat, niin olemmeko nyt repimässä yltämme vieraantumisen kaavun ja ryhtymässä kamppailuun taloudellisesti säällisen ja sivistyksellisesti korkeatasoisen elämän puolesta. Meillä ei ole vastassa vain kansallinen SSS, vaan voimistuva Nato-johtoinen sodan uhka ja sen kaltainen ekologinen muutos, jonka päässä lajimme ei voi menestyä.

Aaltoliike ei ole enää mahdollinen. Ihmisen on kamppailtava itsensä harjalle. Ensin on tehtävä uusi tulonjako, jotta jokaisella ihmisellä on motiivi astua yhteiseen rintamaan.