KÖYHYYS EI JALOSTA

”Anteeksi kaikilta, mutta on se nyt yksi perkele, että tässä maassa suomalaiset näkee nälkää ja sossu ruokkii kaikki mamut. Pistää niin vihaksi kun ajattelee sitäkin, että minunkin vaarini soti isänmaan puolesta ja menetti terveytensä ja tässä tämä vaarinkin ponnistelujen aikaan saama Suomi sitten ruokkii ensin muualta tulleet ja vasta sitten omansa. Kirkkokin syytää jumalattomat määrät ulkomaanapuun, ja tarjoaa oman maan väestölle ei oota ja selityksiä kun ei ole rahaa. Olen raivoissani” (otettu facebookista köyhien ryhmästä).

Onko tämä purkautuva ihminen paha? Onko hän ennakkoluuloinen tai jopa rasisti? Eikö hän tajua kokonaisuutta? Onko meillä hyvin pärjäävillä syytä väheksyä häntä, pitää jopa sivistymättömänä. Olemme lukeneet, että jopa yleistä arvonantoa nauttivat ihmiset pitävät toivottoman elämäntilanteensa vuoksi perussuomalaisia äänestäviä ihmisiä taantumuksellisina.

Siteeraamani purkautuva keski-ikäinen nainen on pitkäaikaisköyhä. Hän on satojen tuhansien kaltaistensa tavoin lopen uupunut jatkuvaan kituuttamiseen, eikä hän näe parempaa tulevaisuutta. Hän kokee, että ei ole ainuttakaan poliittista puoluetta, joka auttaisi hänet säälliseen elämään. Medioista hän saa tietää puolueiden vastuullisuudesta, mutta se vastuu ei ole vastuuta ihmisistä, vaan vastuuta yrityksistä ja niiden omistajista. Valtaapitävien vastuu ei ole vastuuta rauhan ylläpitämisestä, vaan vastuuta oikeiston EU:sta. Valtamedian hegemoniassa jää piiloon, että Suomessa asuu suuri katkeroitunut kansanosa. Yli miljoona suomalaista saa vuosittain toimeentulotukea. Yli puolella työikäisestä väestöstä bruttotulot jäävät kahteen tuhanteen euroon tai sen alle kuukaudessa.

On turha kuvitella, että köyhyys jalostaa. Köyhyys ei tee ihmistä solidaariseksi toisia vähempiosaisia kohtaan eikä se lisää ymmärrystä kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi. Katkeran ihmisen mielissä oikeudenmukaisuus on kuin verinen lihapala, joka täytyy repiä jostain toisista pois. Tässä vaiheessa se revitään mielikuvan tasolla herroista, poliitikoista ja maahanmuuttajista. Nämä sadattuhannet ihmiset suhtautuvat hallitseviin yhtäläisellä tavalla kuin suomalaiset valtaapitäviin ennen valtiomme itsenäistymistä. Kun tuhannet ja tuhannet mieltävät näin, on sen vastattava heidän todellisuuttaan. Vasemmiston tehtävä on toimia näiden ihmisten rinnalla ja puolesta.

Vaalitappiota analysoidessamme meidän on välttämätöntä pohtia, miten kummassa massaköyhyys, muu huono-osaisuus ja epäoikeudenmukaisuus tulivat maahamme takaisin. Samaan aikaan pienen ihmismäärän osuus maamme varallisuudesta ja sen mukana yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta on kasvanut.

Maailmanmitassa varallisuuden keskittyminen on johtanut kammottavaan tilanteeseen. Yhden prosentin osuus tuloista ja varallisuus on kasvanut koko ajan. On vaikea hyväksyä ajatusta, että maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa saman verran kuin 3,5 miljardia köyhintä eli puolet kaikista maapallon asukkaista (Yle 20.1.2014). Vaikka kehitys Suomessa ei ole ollut näin jyrkkää, on selvää että globaalikapitalismi johtaa Suomessa samaan, ellei kapitalismin säätelyä tiukenneta olennaisesti nykyisestä. Se edellyttää kansan etujen mukaisesti toimivien puolueiden, erityisesti vasemmistolaisen toiminnan reivaamista paitsi vasemmalle, myös joukkotoiminnan vahvistamisen suuntaan.

Vaalitappiolle on monia syitä. Yksi syy on työväenkulttuurin katoaminen. En tarkoita esittävää, vaan toiminnallista ja organisatorista kulttuuria, niistä johtuvia tapoja jotka vaikuttavat ajatteluun. Ihmiset kiinnittyvät arjessa instituutioihin ja organisaatioihin sekä niitä edustaviin ihmisiin. Nykyihmisen arjen toiminta tapahtuu vuorovaikutuksessa kapitalisoituneen maailman kanssa. Ei ole omia urheiluseuroja, osuustoimintaliikettä, työväentaloja, lähellä olevia työväenjärjestöjä, jotka opastavat arjen vaikeuksissa. Jopa puolueosastojen, rauhanjärjestöjen ja urheiluseurojen jäsenmaksujen perintä on ulkoistettu porvaripankeille. Ikään kuin työväenliikkeen organisaatioiden toimijat välttelisivät jäsenten tapaamisia.

On vakavasti kysyttävä miten ihmeessä työväenliike luopui joukkojärjestöistään. Porvari otti ne mieluusti haltuunsa. Nyt on ollut muutaman vuoden nähtävissä, että porvarit hamuavat haltuunsa myös sosiaali- ja terveysalan järjestöt, ainakin niiden ydintoiminnat. Jopa kurjimpia ja köyhimpiä edustavien järjestöjen johtaminen kiinnostaa heitä. Noissa järjestöissä on yhteensä kaksi miljoonaa jäsentä. Järjestö yksi toisensa perään joutuu kokoomuksen tai sen liepeillä majailevien haltuun. Aiemmin porvari ei ollut kiinnostunut ihmisten sosiaalisen tasavertaisuuden kohentamisesta. Tuskin niin on nytkään. Kyse on siitä, että porvari käyttää kaikki keinot saadakseen arjen kosketuspinnan kansalaisiin.

Uuskäsitteet ovat oma lukunsa. Vasemmiston ja sosiaaliliberaalien tulisi avata pääasiassa yhdysvaltalaisten ja brittien ajatushautomojen ideoimien uuskäsitteiden propagandistinen tehtävä ja ryhtyä toimeen niiden paljastamiseksi. Tässäkään ei ole kyse vähemmästä kuin kamppailusta hegemoniasta. Sillä kenellä on hallussaan käsitteet, sillä on keinot johtaa yhteiskunnallista ajattelutapaa ja siten myös äänestyskäyttäytymistä.

Yksi loistavimmista oikeiston menestyksistä on käsitteen ”arvoliberalismi” läpilyönti. Olennaista ei oikeiston mielestä ole poliittinen jako oikeistoon ja vasemmistoon, vaan arvoliberaaleihin ja arvokonservatiiveihin. Tämä jako ei konkretisoidu tavallisten kansan kukkaroissa.

Käsitteellä ”arvoliberaali” on korvattu vasemmiston perinteinen ihmisten tasa-arvoon perustuva sosiaalisuus, vapaamielisyys ja edistyksellisyys. Mutta ei vain vasemmisto, vaan myös osa porvaristosta oli vapaamielistä ja tuki myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Käsite sosiaaliliberaali on kadonnut porvarien sanastosta.

Oikeistomedian tukema arvoliberaali ei julista kuten nuorporvari aiemmin, että sosiaalipolitiikan tulee merkitä paitsi yksilöllisyyden edistämistä, myös vähimmäistoimeentuloa, joka oli taattava kaikille. Eikä sen edellytyksenä saanut pitää osallistumista työelämään. Ilman, että olisi julistautunut ”arvoliberaaliksi” nuorporvari julisti: ”Asenteelliset vähemmistöt tulee nähdä valintavaihtoehtojen lisääjinä. Niihin kuuluville on annettava oikeus päättää itse omista normeistaan, oman yksilöllisyytensä laajentamisesta” (Vesa Vares: Kaksi askelta edellä. Kokoomuksen Nuorten Liiton historia 1928-96, WSOY 1999).

Nyt oikeistoporvarit nauravat keskenään, kun näkevät vasemmistojohtaja Arhinmäen marssivan arvoliberaalien kulkueessa rinnallaan Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs samaan aikaan, kun Yhdysvaltain lennokit ilman sodanjulistusta tappavat ihmisiä Pakistanissa. Kuolevatko pakistanilaiset lapset siis arvoliberaalisti? Huvittavaa oikeistoporvareille on seurata kuinka homomyönteinen Alexander Stubb saa arvoliberaaliudestaan kiitosta vasemmistolaisilta. Kiitosten objektiivinen merkitys on siinä, että niiden myötä Stubb tulee myös vasemmistolaisille hyväksyttäväksi poliitikoksi. Häntä ja hänen edustamaansa puoluetta voi yhtä hyvin vaikkapa äänestää.