ELIITTI KASVATTAA KUULIAISIA

Mari Käyhkö
Siivoojaksi oppimassa
Etnografinen tutkimus työläistytöistä puhdistuspalvelualan koulutuksessa
Joensuu University Press, 2006

Katriina Järvinen
Keskiluokan pinnan alta
Kirjassa: Toim. Jani Erola
Luokaton Suomi?
Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa
Gaudeamus 2010

Lukiessani Mari Käyhkön kirjaa siivoojiksi koulutettavista naisista, mieleeni tuli Michael Foucault’n käsite sielunpaimen. Sielunpaimen on yhteiskunnallinen korkein hallitsija, joka säätelee ihmisten käyttäytymistä kaikin paimenella olevin keinoin. Kun sielunpaimenen konkretisoi nykypäivän Suomeen, sen synonyymi on tietysti taloudellispoliittinen valtaeliitti.

Ihmisten kasvatuksessa on aina kyse siitä, keitä kasvatettavista halutaan tehdä. Kouluinstituution sosiaalistamistehtävän välityksellä yksilöitä ohjataan asettamaan itselleen ”oikeanlaisia” kysymyksiä, siis oppimaan ja vahvistamaan oma paikkansa ihmisten välisessä hierarkiassa. Ammatillisesta oppilaitoksesta valmistuvan tulee olla kuuliainen, nöyrä, ahkera, työtä pelkäämätön, täsmällinen, sisukas, sitkeä, joustava, rehellinen ja luotettava. Ammattiylpeys on myös sitä, että omaksuu oman paikkansa työnjaossa ja sosiaalisessa hierarkiassa.

Koulukasvatuksessa muokataan ihmisten moraalia. Opetus ei milloinkaan, ei missään yhteiskunnassa, voi olla puolueetonta. Esimerkiksi arvovapaa kasvatus on aivan yhtä arvosidonnainen ja puolueellinen kuin mikä tahansa muu kasvatus. 

Siivoojanaisen tulee olla kurinalainen, puhdas ja itsensä hallitseva, joka osaa käyttäytyä. Hänen tulee kokea ammattiylpeyttä samalla kun on ”taipuisa sielu”. Alemman sosiaaliluokan ihmisten edellytetään käyttäytyvän hyvin, mutta kuuliaisesti. Koko mentaalisen ja ruumiillisen olemisen tulee olla kuuliaista.

Vaikka Mari Käyhkö kirjoittaa kirjassaan siivoojanaisista, ovat hänen johtopäätöksensä alempien sosiaaliluokkien sosiaalistamisesta yleispäteviä. Hänen mukaansa ihmisryhmien erilaisilla merkityskartoilla todellisuuteen ei ole yhteiskunnassa yhtäläistä painoarvoa. Hallitsevassa asemassa olevat välttyvät kategorisoinnilta, sillä heidän merkitysarvonsa tulevat koko kulttuurin tavoiksi luokitella, järjestää ja arvottaa todellisuutta.

Ylempien luokkien kulttuuri ymmärretään ”yleisenä” kulttuurina, johon kulttuurin ”toiset”, kuten työväenluokka, määritellään ja samalla problematisoidaan. Syntyy ”kunnioitusvaje”, kun tietyn ihmisryhmän olemassaololle ei anneta tasavertaista merkitystä. Syntyy erityinen ”suhtautumisen” tarve.

Käyhkön tutkimuksessa on avartavaa naisnäkökulma (en käytä käsitettä feminismi, koska kukaan ei tunnu tietävän mitä se on, paitsi jotain epämääräistä yleistä sosiaalisesti sortavaa arvoliberalismia). Käyhkö tutkii nimenomaan siivoojanaisia. ”Samalla tavoin kuin mies edustaa ei-sukupuolisensitiivisissä tutkimuksissa Ihmistä, esitetään tutkimuksissa usein kyseenalaistamatta keskiluokkainen näkemys ja kokemus arjesta ja todellisuudesta universaaleina… Vaikka näkymättömissä ja marginaalissa olevia ihmisiä tutkimuksissa kuunneltaisiin, voivat tutkijat heille itsestään selvänä näyttäytyvästä keskiluokkaisesta näkökulmasta käsin tulkita asiat toisin.”

Kun Käykö kirjoittaa, että ”tutkimuksissa osa ihmisistä saatetaan ohittaa näkymättöminä puhumalla heidän ohitseen”, niin tähän voi lisätä että yhteiskuntamme koko mediamaisema puhuu alempien luokkien ohi ja ylitse. Jotta tämä ei näkyisi liian räikeänä, niin ehkä juuri tässä on syy miksi puhutaan niin hirmu paljon suvaitsemisesta, siis ennen kuin valtamedia aloitti nykyisen venäläisten vastaisen vihapuheen.

Ne, joilla yhteiskunnassa on valta, käyttävät kouluinstituutiota välineenä, jolla rakennetaan sosiaalista järjestystä kulttuuristen arvojen välityksellä. On kuvaavaa, että ammatillisissa oppilaitoksissa oppilaille opetetaan miten tulee käyttäytyä. Sen sijaan korkeakouluissa ja yliopistoissa käyttäytymistä ei opeteta. Oletetaan, että korkean sivistyksen ahjossa jokainen osaa käyttäytyä muutenkin. Olennaista on, että kukin sosiaaliluokka omaksuu omat kulttuuriset jäsennyskoodit, joita ilmentävät myös käyttäytymisessään ja käytöstavoissaan.

Kirjaa lukiessa ajattelin miten upeasti porvariluokka toimi ottaessaan niskalenkin feodaaliherroista. Porvarit panivat rahojensa voimin paitsi lapsensa samoihin kouluihin feodaaliperillisten kanssa, niin he omivat myös feodaaliylhäisön käytöstavat. Kun porvari oli vasta pääsemässä feodaalista voitolle, mutta heillä alkoi olla jo rahan voimaa, heillä riitti itsevarmuutta katsoa LUONTEVASTI feodaalia silmiin ja kätellä ja kumartaa tätä yhtä LUONTEVASTI kuin itse feodaali. Porvarit peijakkaat kehtasivat näyttää vallan ottonsa jopa pukeutumalla samalla tavalla kuin entisen hallitsevan luokan edustajat, feodaaliherrat. Se oli yksi osa porvarillista vallankumousta.  

Tätä varmuutta tämän hetken suomalaisen kapitalismin työväenluokalla ja alemmilla luokilla ei ole. Kapitalismilla ja sen palvelijoilla porvareilla ei siis ole mitään pelättävää. Onnitteluni heille.

Katriina Järvinen on kiinnittänyt huomiota vaiettuun aiheeseen. Vaikka kaikki saivat oikeuden käydä peruskoulun ja mahdollisuuden opiskella aina yliopistoissa asti, niin huonommuuden ja häpeän tunteesta kaikki eivät päässeet. Niin syvälle omaan persoonaan liittyviksi nuo tunteet on koettu, että niiden alle on jopa sorruttu.

Opillinen, ammatillinen ja materiaalinen menestyminen ei poista ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunteita silloin, kun lähtökohdat ovat erilaiset kuin enemmistöllä nykyiseen sosiaaliseen piiriin kuuluvista. Kotitausta vaikuttaa aina.

Vanhempien varallisuus vaikuttaa ratkaisevasti lapsen mahdollisuuksiin. Varakkuus vaikuttaa asumisoloihin, siihen, millaisia vaatteita on mahdollisuus hankkia, mitä syödään, miten koti on kalustettu, onko autoa, venettä ja kesämökkiä, onko varaa harrastaa ja matkustella.

Sosiaalinen pääoma näkyy siinä, minkälaisessa suhdeverkostossa lapsi pääsee kodin kautta osalliseksi, millaisia ihmissuhteet ovat LAADULTAAN, miten lapsi oppii toimimaan ja kommunikoimaan ja käyttäytymään erilaisissa tilanteissa ja onko kodin TUNNEILMAPIIRISSÄ helppo ponnistaa jaloilleen. Kaikissa perhe- ja sukukulttuureissa on tiettyjä perinteitä, aineettomia arvoja ja HYVÄN MAUN STANDARDEJA. Kulttuurista pääomaa ovat mm. mahdollisuus tutustua kirjallisuuteen ja taiteeseen sekä OPPIA KESKUSTELEMAAN HENKISISTÄ asioista.

Suomalainen luokkayhteiskunta pyritään tekemään näkymättömäksi. Valtamedia ei kirjoita niiden miljoonan ihmisen näkökulmasta, jotka vuosittain joutuvat kääntymään sosiaaliapuun. Yhteiskunnallinen asema ruumiillistuu ihmisten tapaan olla olemassa. Luokka-asema määrittää itseilmaisua ja –ymmärrystä. Puhutaan ihmisen habituksesta.

Sosiaaliluokasta ylöspäin siirtyvän henkilön ongelmaksi muodostuu usein juuri habitus. Se on loukku, jossa kiteytyy luokkayhteiskunnan kova laki.

Se näkyy ensivaiheessa, kun vähävaraisen perheen lapsi menee yliopistoon. Opettaja tunnistaa hänet joukosta. ”Työläisperheiden lapset ovat arkoja osallistumaan keskusteluun. He eivät tule helposti juttelemaan opettajan kanssa, vaan seuraavat tilanteita mielellään taka-alalta.”

”Lähiöiden uumenista, työläisperheistä tai maaseudun vaatimattomista oloista lähteneet katsovat ylöspäin niitä, jotka osaavat puhua ja vaieta oikeaan aikaan, valita kepeitä ja älykkäitä puheenaiheita, höystää mielipiteitään huumorilla – kadehtivat niitä, jotka onnistuvat joka tilanteessa näyttämään sopivasti pukeutuneilta. Vankasti keski- tai yläluokkaan kuuluva ihminen ei tule ajatelleeksi, kuinka paljon vaatii olla ”ihan vain tavallisesti” keskiluokkaisessa arjessa, jos sosiaalinen koodisto on puutteellinen.

Köyhyyden palautumisella Suomeen on huomattavasti pahemmat seuraukset kuin olisi ollut sillä, että pankit olisi päästetty konkurssiin. Erityisen kyykyttävää on, että köyhyyttä ei ole poistettu. Nykyisen talouspolitiikan seurauksena nähdään sosiaalista ja psyykkistä kärsimystä vielä kymmenien vuosien päässä, vaikka sosiaalinen ihmisarvo palautettaisiin kaikille tällä hetkellä.