AINAISTA SUOMETTUMISTA

Nyt kun Suomi on taas suomettunut nivusiaan myöten, rupesin lukemaan Jukka Relanderin artikkelia ”Suomettuminen – eliitin ideologia?” vuodelta 2001 (teoksessa Toim. Johan Bäckman, Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia, WSOY). Suomi, tai paremminkin sen eliitti, on vielä liian nuori kantamaan itsenäisyyttään, se on aina tarvinnut isän. Kun isä tsaari jätti, se haki adoptioisän lännestä.

”Suomen suomettuminen tarkoittaa yksipuoleista liennytystä; jatkuvaa sovinnontekoa ulkoisen mahdin kanssa elefantin ehdoilla. Se on nousevan eliitin ideologia, joka syntyy syyllisyydestä, tukahdutetusta kapinasta ja itsenäistymiseen liittyvistä peloista.”

”Historiamme saatossa tämä tunnerakenne on kohdistettu niin luterilaiseen Jumalaan, tsaarin Venäjään, keisarilliseen Saksaan, Neuvostoliittoon kuin poliittisesta kontrollista vapautettuihin kansainvälisiin pääomavirtoihinkin. Näin määritelty suomettuminen merkitsee sisäistettyä antautumista ulkoisen mahdin oikuille ja satunnaisille vaatimuksille – kuvitelluille tai tosille.”

Relanderin mukaan suomettuneet katsoivat ”tsaari Nikolai II ryhtyneen valapatoksi julkaistessaan Suomen autonomisen suurruhtinaskunnan itsemääräämisoikeutta rajoittaneen helmikuun manifestin.” Kansa ei ollut uskoa tapahtunutta todeksi. Kaikesta tsaariin kohdistetusta rakkaudesta, alamaisesta uskollisuudesta ja hartaasta kunnioituksesta huolimatta hän palkitsikin alamaisensa kaventamalla heidän oikeuksia.

Reilussa viikossa yli puoli miljoonaa suomalaista allekirjoitti Suuren adressin (tuohon aikaan se tarkoitti konkreettista kirjoittamista konkreettiseen paperiin harvaan asutussa maassa, ei netin kursorin painallusta). Sillä vedottiin tsaariin jotta tämä ryhtyisi jälleen hyväksi isäksi.

Kun Suomen itsenäisyys alkoi näyttää varmalta, alettiin heti hankkia uutta isähahmoa. ”Kuvaannollista kyllä, ensimmäiseksi adoptiovanhemmaksi kysyttiin Saksan Keisarin omaa poikaa, vasta sitten Hessenin prinssiä. Isähahmoon haluttiin kiinnittyä verisitein. Kun isä petti, uusia vanhempia etsittiin lännestä.”

”Ulkopolitiikkamme on ollut emotionaalisesti poikkeuksellisen latautunutta aina itsenäistymisestä lähtien.” Relanderin mukaan sekä 1930- että 1970-luvulla suhde itään oli käänteinen suhteelle isään, arvovaraukset vain vaihtuivat. ”Tunnedynamiikkamme läntinen ulottuvuus sisältää myös omat jännitteensä. Eurooppa on vahva, sitä siis miellytettäköön.”

Kansallisidentiteettimme luomistyö alkoi 1800-luvulla kansan puhumaan kieleen samastuneiden fennomaanien toimesta. ”Suomenkielisten ylioppilaiden poliittinen herätys tuotti kansallismielisen liikkeen, identiteettityön foorumin nousevalle keskiluokalle. Varsinaisen kansalaisidentiteetin luomisessa oli kuitenkin vaikeutensa: samastumiskohde, valtio, puhui vierasta kieltä, sitä isännöi kustavilainen yläluokka ja hallitsi Venäjän tsaari.”

Pian tilanne muuttui, koska ruotsinkielinen eliitti rupesi hakeutumaan yksityisen sektorin palvelukseen sen sijaan, että olisi pyrkinyt virkauralle. Liekö missään perinteisen eliitin samaistuminen valtioon ollut niin hennoissa kantimissa? Muissa Länsi-Euroopan maissa porvariston vallankumous merkitsi nousevan ryhmän samastumista ja sekoittumista syrjäyttämäänsä eliittiin, meillä tapahtui päinvastoin. Fennomaanit loivat identiteettinsä irtisanoutumalla siitä, mitä eliitti oli edustanut. Valtio jäi kapinallisille pojille, kun isät vetäytyivät pyörittämään taloutta ja kauppaa.”

”Kansallisidealistinen traditiomme sisältää suomettumisen siemenet, joille historia valikoi kohteen.” Vastinparista julkinen – yksityinen tuli virallinen – epävirallinen. Epävirallisesti olemme asioista mieltä, virallisesti pidättäydymme lausunnoista tai puhumme Toisen kautta.” Kansainvälisillä näyttämöillä ”ulkomaat edustavat mielikuvissamme joko paremmalle väelle tarkoitettuja leivoskekkereitä (Eurooppa) tai sitä salonkeihin kelpaamatonta totuutta itsestämme, jota emme halua tiedostaa (Venäjä). Uutuus, edistys ja ajanmukaisuus ovat omassa todellisuudessamme jatkuvan tulemisen tilassa. Niitä odotetaan ulkomailta saapuvaksi minä hetkenä hyvänsä.”

Suomettuneisuutemme tarkoittaa vieraan mahdin sisäistämistä, sen ottamista oman toiminnan ohjenuoraksi… ”Toisen alati kasvavien vaatimusten sisäistämisestä on tullut oma tieteenalansa, josta on tulossa 2000-luvun keskeisin kansalaistaito. Kuolemankieliin konsultoidut sielumme ovat valmiita minkälaisiin joustoihin tahansa vain, jottemme tippuisi jostakin kaukaa saapuvan Uuden Ajan kelkasta. Rosottomiksi manageroidut työntekijät istuvat ehtimiseen erilaisilla kursseilla oppiakseen, ettei heillä tule olla negatiivisia tunteita yritystoimintaa, työtovereita, esimiehiä tai asiakkaita kohtaan…”

”On opittava ajattelemaan myönteisesti, ettei länsi hylkää ja markkinat hermostu. Valta on otettava sisään, mukautettava oma minuus Toisen tarpeisiin…”

”Elämme julkisten, virallisten mielipiteiden aikaa, jota leimaa ajattelu toisen kautta.”

Relanderin artikkelia, joka on siis vuodelta 1991, lukiessa ajattelee, jos kerran olemme aina suomettuneita, niin siinä tapauksessa on tärkeää keiden eduksi suometutaan, pääoman vai kansan.