HYVINVOINTIVALTIO VAI YHTEISKUNTA

Yhdysvalloissa myös republikaanien kannattajat ovat ruvenneet vastustamaan ilmastonmuutosta. Tämä pakottaa Yhdysvaltain oikeiston muuttamaan taktiikkaansa. He rupeavat puhumaan ilmaston pelastamisen puolesta. Puhutaan toista, mutta tehdään toista.

Tapahtuu sama taktinen siirto kuin Suomessa hyvinvointivaltion kohdalla. Kun kansan suuri enemmistö siirtyi hyvinvointivaltion kannattajaksi, siirtyivät oikeistopoliitikot puheissaan myös sen kannalle, vaikka koko ajan odottivat sopivaa hetkeä sen murentamiseksi.

Tosin johdonmukaisesti käyttäytyvät oikeistopoliitikot eivät milloinkaan ole käyttäneet sanaa ´hyvinvointivaltio´, vaan ´hyvinvointiyhteiskunta´. Niissä on vissi ero.

Hyvinvointivaltiossa luodaan hyvinvointia universaalilla, kaikkia tasavertaisesti koskevalla politiikalla.

Hyvinvointiyhteiskunta on valtio, jossa on riittävästi hyvinvointia jokaiselle, mutta sitä ei jaeta kaikille. Osa syrjäytetään rakenteellisella väkivallalla.  Hyvinvointiyhteiskunnassa kansalaisten toimeentulo perustuu pärjäävien valintoihin, osan eläessä toisten armon - kauniimmin sanoen hyväntekeväisyyden - varassa. Hyvinvointiyhteiskunta on hyväntekeväisyys-yhteiskunta, jossa leipäjonoja pidetään luonnollisina ilmiöinä. Ihmiset kasvavat asenteeseen, että ruoan jonottajat ovat itse syypäitä asemaansa.

Olen seurannut poliitikkojen sanankäyttöä. Johtavista poliitikoista johdonmukaisimmin hyvinvointivaltiosta on puhunut Jutta Urpilainen ja yhtä johdonmukaisesti hyvinvointiyhteiskunnasta Jyrki Katainen.

Kokoomuslaiset puhuvat hyvinvointiyhteiskunnasta, demareista kaksi kolmasosaa puhuu hyvinvointivaltiosta, vihreissä enemmistö puhuu hyvinvointiyhteiskunnasta. Vasemmistoliittolaisilla ei ole vakiintunutta käsitettä, mutta puheenjohtaja Arhinmäki käyttää hyvinvointiyhteiskuntaa. Keskustalaisista enemmistö puhuu myös hyvinvointiyhteiskunnasta. Perussuomalaisia en ole tullut seuranneeksi, ruotsalaiset hakevat tällä hetkellä hyvinvointia kantamalla rautaa rajalle.

Koska em. käsitteitä ei käytetä johdonmukaisesti, se kertonee siitä, että kansanedustajat eivät melko yleisesti ole jäsentäneet hyvinvointistrategiaa. Tällä selittyy se, että puhutaan paljon yksittäisistä toimenpiteistä. Esimerkiksi köyhyys ei poistu erillisellä köyhyyspolitiikalla. Köyhyys poistuu universaalilla sosiaalipolitiikalla, jossa ei käytetä yksilökohtaista tarveharkintaa.