YRITTÄJÄN VAPAUS JA TUSKA

”Yrittäjät eivät muodosta yhdenmukaista ryhmää, jolla olisi jonkinlainen samansuuntainen yhteisetu. Suurten yrittäjien vaatiessa palkkojen polkemista ja työajan pidentämistä pienyrittäjät tarvitsisivat mahdollisuuksia vähentää työtaakkojaan ja mahdollisuuksia tulla toimeen vailla uhkana kummittelevaa velkakierrettä.” Näin kirjoittaa sosiologian opiskelija Petro Leinonen, joka on tehnyt aiheesta kandidaatintutkielman.

Itsensä työllistäjät muodostavat matalapalkkatyöläisten ryhmän. Heillä on suurempi tulotason laskun riski kuin palkkatyöläisillä. Eurooppalaisen työolotutkimuksen (EWCS) vuonna 2010 keräämän aineiston mukaan suomalaisista yksittäisyrittäjistä enemmän kuin joka kolmas (36 %) ansaitsi kuukaudessa 1228 euroa tai tätä vähemmän. Vastaava luku palkansaajien kohdalla oli 19 prosenttia, merkillisen suuri luku kyllä sekin.

Työtä yksittäisyrittäjät tekevät huomattavasti palkansaajia enemmän. 56 prosentilla yksittäisyrittäjistä työaika oli 40 tuntia viikossa tai enemmän, kun palkansaajista 92 prosenttia teki ajallisesti vastaavan työmäärän. Toisin sanoen lähes puolet eli 44 prosenttia yksittäisyrittäjistä teki enemmän töitä kuin virallinen viikoittainen työaika edellyttäisi. Silti heidän palkkatasonsa jää palkansaajia alhaisemmaksi. Kaksi kolmesta yksinyrittäjästä on tehnyt töitä sairaana.

Yrityksistä ei ole pulaa. Suomessa on 50 yritystä tuhatta henkeä kohti. Vuonna 2012 toimivia yrityksiä oli 266 900. Niistä kuitenkin peräti kaksi kolmasosaa työllistää alle kaksi henkilöä, eli ne ovat yksittäisyrittäjien yrityksiä. On arvioitu, että niistä jopa 60 000 olisi pakkoyrittäjiä, työpaikoiltaan yrittäjiksi ulkoistettuja. Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä 45 000 ihmisellä. Jokainen ymmärtää, että näin iso kasvu ei kerro yrittämisen ihanuuteen innostuneiden määrällisestä kasvusta. Kyse on pakosta. Varsinaiset yritykset oksentavat työntekijöitään alihankintayrittäjiksi. Kaikki riski siirtyy työntekijöille ilman ammattiyhdistyksen turvaa.

Yrityksistä työnantajayrityksiä vuonna 2012 oli vain 87 500. Ne työllistivät 92 prosenttia kaikkien yritysten henkilöstöstä kokovuosityöllisyyden käsitteellä mitattuna.

Yritysten kokonaismäärä on kasvanut jo kaksi vuosikymmentä. Vuonna 2012 yrityksiä oli peräti 58 000 enemmän kuin 1990-luvun alussa. Silti ne eivät ole kyenneet nostamaan työllistämäänsä henkilömäärää aiemmasta. Vuosina 2008–2012 työnantajayritysten määrä pieneni tuhannella yrityksellä. Samanaikaisesti niiden kyky työllistää supistui 26 500 ihmisellä. Vaikka alle kahden henkilön yritysten määrä lisääntyi samana aikana 4 900 yrityksellä, kasvoi niiden kokovuosityöllisyys vain 3 100 ihmisellä. Se ei riittänyt lähimainkaan korvaamaan työpaikkojen menetyksiä työnantajayrityksissä. Kansantalouden työllisyyden lisäys on tapahtunut kuntien ja kuntayhtymien palvelutuotannossa (Tieto&trendit 5/2014). Julkinen sektori on kansantaloutemme tukipylväs.

Paljon meteliä, erityisesti oikeiston äänitorvista, on pidetty siitä, että sosiaalipalvelujen yksityistäminen lisää työllisyyttä. Tämä meteli häviää tyhjään kaivoon. Tosiasiassa vastaava määrä työllisiä on vähennetty kunnista ja kuntayhtymistä. Siirtymä vakaista työsuhteista, joissa työnantajien ja työntekijöiden neuvottelujärjestelmillä on tukevat perinteet, yksityisiin osin pieniin yrityksiin on lisännyt työntekijöiden turvattomuutta. Mitkään mittarit, uupumusta kuvaavia tilastoja lukuun ottamatta, eivät kerro ihmisten sosiaalipsykologisissa turvallisuus- ja onnellisuustekijöissä tapahtuneista muutoksista.

Yksittäisyrittämisen lisääntyminen on rakenteellinen kysymys. Jos yksittäisyrittäjyys olisi taloudellisesti riittävän tuottavaa, pääoma nappaisi ne haltuunsa. Tämä näkyy tällä hetkellä sosiaali- ja terveyspalveluissa, joissa suuret syövät pienet. Kaikki eivät todellakaan innostu yksityisyrittäjyydestä ja yksittäisyrittäjyydestä. Asialla on merkitystä väestön yleisen hyvinvoinnin kannalta. Länsimaiden historia osoittaa, että palkkatyöläisyyteen perustuva turvattu työ, vakaa työsuhde ja riittävä toimeentulo takaavat kollektiivisesti hyvinvoinnin paremmin kuin se, että jokainen tekee yksin mitä osaa.

Kysymys ei sittenkään ole siitä mitkä yksilölliset piirteet ajavat kunkin yksilön yksittäisyrittäjäksi, vaan siitä miksi pakkoyrittäjyysrakenteita on olemassa.

Realismia on, että niin kauan kun kaikkialla kilpaillaan, eikä siirrytä työnjakoon, suuret yritykset käyttävät kaikki keinonsa voittojensa kartuttamiseen. Yrityksen keskittyvät hyvin kannattavaan toimintaan, vähemmän kannattava yksittäisyrittäminen jätetään ihmisille.