VALLANKUMOUKSET OVAT TUHOISIA

Vallankumousten teko on tarkkaa puuhaa. Ensinnäkin ne tulee toteuttaa historiallisesti oikeaan aikaan ja sille suotuisten yhteiskunnallisten voimasuhteiden vallitessa. Kumouksellisten on osattava asettaa etenemisensä taktisesti siten, että päähuomio ei ole ongelmassa eli vallankumouksen syyssä, vaan mukana olevien yhteisöjen toiminnan ja tietoisuuden prosessissa. Jos huomio kiinnittyy vain ongelmaan, etenkin kun sitä ei kyetä saman tien ratkaisemaan, tulee ongelmanratkaisusta itsestään ongelma.

Tämän hetken maailmassa vallankumousten tekemisen osaamisen huippu on CIA:ssa. Kiovan Maidanissa prosessia ei päästetty hetkeksikään pysähtymään. Kun väen kiukku osoitti laantumisen merkkejä, ammuttiin presidentin hallintorakennuksesta muutama kumouksellinen kuoliaaksi. Väen suuttumus nousi.

Vallankumoukset vaativat usein paljon uhreja, siis kuolleita ihmisiä. Aikaamme eniten edelleen vaikuttava porvarillinen vallankumous Ranskassa vuonna 1789 oli verinen. Murhatyöt ja tappamiset kuitenkin hyväksytään, koska se oli ihmiskunnan historiassa iso hyppäys eteenpäin. Siinä murtautuivat esiin yhä elämäämme muokkaavat voimat yli-ikäisen kuoren alta. Mainittakoon vain demokratian ja ihmisoikeuksien leviäminen.

Ranskan ”suuressa vallankumouksessa paljastuivat kaikki inhimilliset reagointitavat mahtavaan ja yksilön olemassaoloa uhkaavaan tapahtumaan. Pelkuruus, oman edun tavoittelu ja purjeiden kääntäminen tuulen mukaan, kateus, viettymys julmuuteen, fanaattisuus – mutta myös sankarillinen uhrautuminen, laajakatseisuus, moraalinen lujuus, jopa hyvyyskin…” (Octave Aubry, Ranskan suuri vallankumous I. Kuningasvallan tuho, WSOY 1962). Ranskan vallankumous oli myös poikkeuksellinen sikäli, että se oli aito. Sen toteutti Ranskan kansa ilman ulkopuolisten asioihin puuttumista.

Seuraava historiallisesti suuri vallankumous oli Venäjällä lokakuussa 1917. Itse kumous oli veretön, vain toistakymmentä kuolonuhria. Kumousta vastaan valjastettiin kuitenkin sekä vanhan vallan että porvarillisen vallan armeijoita. Venäjän sisällissotaan osallistui vastavallankumouksellisten joukoissa tai niitä tukien sotilaita peräti 17 länsivaltiosta. Olipa mukana myös suomalaisia, ”heimomiehiä”. Sisällissodassa kuoli kaksi miljoonaa ihmistä.

Venäjän vallankumouksellinen uusi valta on hyvä esimerkki siitä, että kun huomio on koko ajan ongelmassa, niin ongelmanratkaisusta tulee se suuri ongelma. Tähän vallankumouksen vei ainakin osaltaan, että se toteutui historiallisesti etuajassa (Moshe Lewin, Neuvostoliiton vuosisata, Like 2006).

1960- ja 1970-luvuilla tapahtui useita aseellisia vallankumouksia Afrikassa. Niissä vapauduttiin valkoisen miehen taakasta. Euroopassa 1970-luvulla tapahtui kaksi rauhallista vallankumousta. Espanjassa ja Portugalissa historia yksinkertaisesti kulki vanhojen rakenteiden yli. Niissä ikään kuin toteutui porvarillisen puolen Bernsteinin oppi. Siirryttiin rauhallisesti historiallisessa ajassa vanhasta uuteen, vaikka itse tuotantorakenteissa ei tapahtunut muutosta. Espanjan ja Portugalin kansalaiset saivat toteuttaa kumouksensa ilman ulkopuolisten asioihin puuttumista.

202 vuotta Ranskan porvarillisen vallankumouksen jälkeen tapahtui vastaava Venäjällä vuonna 1992. Taktisen viisaasti suoritettu kumouksellinen kaappaus oli yhtä veretön kuin vuoden 1917 vallankumous, vain vajaat kaksikymmentä kuollutta. Mutta välillisillä uhreilla laskettuna Venäjän porvarillisen kumouksen uhriluku oli luultavasti maailmanhistorian suurin. Kumous pyyhkäisi kertaheitolla kansalaisten sosiaaliset verkostot seurauksella, että kahden vuosikymmenen aikana 20 miljoonaa venäläistä kuoli. Tähän traagiseen ihmisoikeusongelmaan, oikeuteen saada elää, länsimaat eivät Yhdysvaltain johdolla kiirehtineet tarjoamaan apuaan. Ne taisivat pikemmin odottaa Venäjän tyhjentävän itsestään lopunkin elinvoimansa. Itse kumoukseen ulkopuoliset valtiot eivät tiettävästi puuttuneet.

Länsimaiden Mielipidemuokkaamo AFP-Reuters-AP nimesi arabimaissa tapahtuneet kumoukset ”arabikevääksi”. Syksy niistä tuli.

Voisi tietysti ajatella, että Libyan ja Egyptin heimo- ja feodaaliajan rakenteiden aika on ohi. Niihin ei kuitenkaan ollut kehittynyt riittävän suurta porvariluokkaa porvarillisen vallankumouksen johtamiseen. Pelkkien akateemisten työttömien ja intellektuellien osan voimin yhteiskuntaa on vaikea, ellei mahdoton uudistaa. Ainakin Libyassa vallankumouksen suorittamiseen tarvittiin ulkopuolista apua. Neljä kuukautta ennen ”kansanliikehdintää” maahan saapuneet ”asiantuntijat” toimivat kumouksen johtajien taustalla.

Hyvin vaikeista olosuhteista Libyassa porvarillinen valta joutuu aloittamaan. Arabimaiden korkeatasoisin hyvinvointiyhteiskunta on tuhottu, kaikki 17 kaupunkia on tuusan nuuskana länsimaiden pommikoneiden jäljiltä eikä kukaan libyalainen tiedä edes sitä missä kaupungissa tai rakennuksessa porvarillinen ihmisoikeushallitus hallitsee. Libyassa ei toimi tällä hetkellä kuin ne öljykentät, jotka ovat länsimaiden yritysten hallussa. Niitä suojaavat yksityiset länsivaltioiden rahoittamat armeijat.

Egyptin vallankumous oli tuomittu epäonnistumaan etukäteen. On itse asiassa kummallista, että Mielipidetuottamo AFP-Reuters-AP ja sen suomalaiset jatkeet eivät oivaltaneet, että Egyptissä ei voi tapahtua mitään sellaista kumousta, joka vaarantaa armeijan ja Yhdysvaltain aseteollisuuden aseman. Armeija on Egyptissä valtio valtiossa. Se ostaa Yhdysvaltalaisilta asetuottajilta enemmän nykyaikaisia aseita kuin mikään muu valtio. Edes rikas Saudi-Arabia ei osta sitä määrää kuin köyhä Egypti. Yhdysvaltain sotavoimilla on Egyptin puolustusvoimien esikunnassa vahva edustus valvomassa, että mikään ei mene vikaan.

Tunisia taisi tehdä historialoikan feodaalisista rakenteista porvarillisiin. Sen näyttää aika. Yhden pitkäaikaisen presidentin syrjäyttäminen ei vielä sinänsä merkitse yhteiskunnallista uudistumista. Luultavasti pääkaupunki Tunisiin on rekrytoitunut viime aikoina koko joukko salaisten palvelujen asiamiehiä.

Syyriassa oli arabimaailman toiseksi korkein hyvinvointiyhteiskunta. Kuten Libyassa siellä oli maksuton terveydenhuolto ja koulu. Yhteiskunnan rakenteet perustuivat Libyan tavoin valtiotasolla keskusvaltaan ja alue- ja paikallisella tasolla heimoyhteisöihin. Syyrian hallinnolliset rakenteet luotiin 1960-luvulla Ranskan ja Iso-Britannian tuella. Nyt ne ovat niitä kaatamassa. Syyriassa ei voida puhuakaan vallankumouksesta. Tuhoamisvimman takana ovat aivan muut seikat. Ainakin Israel ja Turkki vahvistuvat.

Juuri nyt vallankumouksia ei näyttäisi olevan tulossa missään. Vaikka Kreikka on kovasti esillä, ei siellä ole sellaista puoluetta ja tahoa, joka sen kykenisi tekemään. Vasemmistolainen Syriza ei ole vallankumoukseen riittävän terävä, ja sitä paitsi mihin suuntaan se kreikkalaiset veisi. Vallankumouksen sijaan on mahdollista, että Kreikassa tapahtuu äärioikeiston vallankaappaus. Tukea se voisi saada pankki- ja muulta pääomasektorilta. Ovathan Kreikan ja Espanjan pankit rikastuneet valtavasti talouskriisin aikana.

Niiden rikastumisen mekanismi on yksinkertainen. Euroopan unioni ei voi avustaa valtioita suoraan, vaan pankkien kautta. Esim. Espanjan (jonka tilanteen tunnen Kreikkaa paremmin) pankit ovat saaneet EU-avustuksia kolmen prosentin korolla. Lainatessaan EU-rahan edelleen valtiolle ne ottavat seitsemän prosentin koron. Neljän prosentin voitto on merkinnyt, että esim. espanjalainen pankki Santander on kriisin aikana levittäytynyt kautta länsimaiden. Myös Suomeen se on perustanut konttorin. Venäjällä Santander on suurin ulkomainen rahalaitos.

Jos Kreikassa kansaa edustavat tahot rupeavat vallankumouksia tekemään, on selvää, että pankit pyytävät armeijaa puuttumaan moisiin laittomuuksiin.