VAPAA-AJAN KAUTTA SIVISTYKSEEN

Tänä vuonna joulun- ja uudenvuodenpyhät vapauttivat työssäkäyvät pitkiin vapaisiin. Lakisääteiset vapaapäivät ovat siitä oivallisia, että niistä ei voida säästää. Kansa kokisi vapaiden murentamisen listat provokaationa, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä johtaisi vastareaktioon.

Sata vuotta sitten työväenluokan yksi pitkän ajan tavoitteista oli yhteiskunnallisesti välttämättömän työn supistaminen minimiin. Kun kapitalismi olisi kehittynyt riittävän pitkälle, vapaata aikaa riittäisi kaikille itsensä kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Itsensä sivistämisestä tulisi ennen pitkää ihmiselle sisäinen tarve. Muiden muassa Väinö Tanner piti tällaista silloin joidenkin mielestä vielä utopistiselta kuulostavaa tavoitetta aivan realistisena.

Näin ei ole käynyt. Vapaa-ajan lisäämisen osalta työtä tekevien luokka on kärsinyt tappion. Sata vuotta sitten ei osattu kuvitella kapitalistisen talouden maapalloistumisen merkitsevän, että suuryritykset kasvattavat voittojaan panostamalla massatuotantoon ja epäinhimilliseen kilpailuun. Se on johtanut reaalisen työpäivän pidentymiseen ja kapitalistisen kilpailun syöpymiseen työntekijöiden sisälle, mieleen, yksilön käyttäytymisen normiksi.

Kun työväestö eli taloudellisesti ja fyysisesti puutteellisesti, työväenliike otti tehtäväkseen tilanteen korjaamisen. Nyt huomattava osa työtätekevistä ihmisistä on henkisesti väsyneitä. Moderni työväenliike näkee tärkeänä uupumusköyhyyden poistamisen.

Jopa osa sivistysporvaristoa on havahtunut, että näin ei voi jatkua. Mm. kirjailija Arno Kotro kysyi jo vuonna 2002, ”onko sellaisella yhteiskuntajärjestelmällä legitimiteettiä, joka perustuu jatkuvaan taloudelliseen kasvuun, kun se ei tunnu edes lisäävän ihmisen kokemuksellista hyvinvointia?” (Heikki Valkama, toim: Bileet Tornissa, WSOY).

On aika heittää pureskeltavaksi raju kysymys. Onko jatkuvassa kilpailun kiristämisessä mitään järkeä? Etenkin kun kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana hyöty taloudellisesta kilpailusta on mennyt vain suuryritysten osakkeiden omistajille. Yhdysvalloissa ja monissa Euroopan valtioissa työtätekevien ihmisten reaalitulot eivät ole nousseet enää vuosiin. Silti osakkeenomistajien lihoessa tavallisten ihmisten pitää tehdä työtä yhä kovemmin.

Onko aika siirtyä kansainvälisestä kilpailusta kansainväliseen työnjakoon? On aika jättää liberalistinen pääomien kerryttäminen harvoille. On aika huolehtia, että jokaisella on säällinen toimeentulo ja riittävästi aikaa itsensä kehittämiselle.

Olemme robottiyhteiskunnan kynnyksellä. Kaikkien työllistämisestä tulee entistä mahdottomampi tehtävä. On esitetty skenaarioita, joiden mukaan maailman työikäisistä vain 20 prosentille löytyy työtä. Palvelusektorin kasvulle on väistämättä rajansa. Eikä palvelusektori luo taloudellista hyvinvointia. Putiikkien yhteiskunnassa raha vaihtaa vain omistajaa ilman, että syntyisi lisäarvoa. Valtioissa, joissa on runsaasti pikkukauppiaita, on alhainen bruttokansantuote, myös Euroopassa.

Ei ole järkevää istuttaa ihmisiä kenkäkauppoihin, baareihin ja kampaamoihin odottamaan muutamaa asiakasta päivässä. Järkevää on motivoida heidät itsensä sivistämiseen.

Sivistys on avain parempaan maailmaan. Se edellyttää riittävää määrää rauhoitettua vapaata aikaa.