NATOA VASTUSTAVAT EIVÄT SAA NOBELIA

Rauhan Nobel-palkintoa ei milloinkaan ole myönnetty henkilölle, joka on vastustanut Yhdysvaltain sotapolitiikkaa ja Natoa (ne ovat yksi ja sama asia) eikä henkilölle, joka ovat toimineet taloudessa ja sen alistamassa yhteiskunnassa esiintyvää rakenteellista väkivaltaa vastaan. Nobel-komitean mielestä eurooppalainen rauhanihminen kannattaa sotaista Natoa. Yhdysvaltalainen voi saada rauhanpalkinnon, kun tappaa ihmisiä Kaakkois-Aasiassa (Henry Kissinger) tai tappaa lapsia ja äitejä miehittämättömillä lennokeilla (Barack Obama).

Norjalainen Johan Galtung ei voi saada Nobelin rauhanpalkintoa, koska hän on suuri rauhantekijä. Hän on ollut rauhan tahdossaan tinkimätön. Sotaisuudelle ja ihmisvastaisuudelle hän ei ole milloinkaan antanut tuumaakaan periksi.

Galtungin toimintaan ja ajatuksiin voi tutustua hänen muistelmistaan Rauhan tiellä, Tammi 2003.

Johan Galtung kirjoittaa (Rauhan tiellä, Tammi 2003): ”Rauha ja kehittäminen ovat hyvin lähellä toisiaan. Rauhaa uhkaa suora väkivalta, joka tuottaa kuolemaa, kehittämistä uhkaa rakenteellinen väkivalta, joka tuottaa hätää. Kyse on ihmisten perustarpeista, ja tutkimuksen päätehtävä olisikin ymmärtää tarpeita…

Kun minusta vuonna 1978 tuli Tokion YK-yliopiston ensimmäisen suuren kehittämistutkimushankkeen johtaja – ”kehittämisen tavoitteet, prosessit ja indikaattorit” – ihmisten välisessä vuoropuhelussa oli kautta maailman listalla ylimpänä: ”Mitä on tämä jokin, joka on niin korvaamatonta, ettei siitä voi neuvotella, niin kustannustehokasta ja tinkimätöntä?” Varsin selvästi esille nousivat hengissä säilyminen, fyysinen hyvinvointi, identiteetti (miksi säilyä hengissä ja voida hyvin), vapaus (valita tarpeidensa tyydyttäminen).

Seuraava kysymys oli: ”Miltä näyttää yhteiskunta, joka tyydyttää kaikki neljä tarvetta ja miten siihen päästää?” Löysin tavallisten ihmisten parista tavattomasti viisautta. Ylemmissä piireissä sitä oli niukasti. Perustarpeet saivat väistyä ihmistä halveksivan ja kyynisen ”talouskasvun tieltä” – huolimatta siitä että elämä kärsi, vaikka valtavat ihmismäärät niin absoluuttisesti kuin suhteellisesti vajosivat vielä suurempaan hätään kuin aiemmin, vaikka oma identiteetti mureni muiden kulttuurien arvojen puristuksessa ja vaikka vapautta oli vain hyvin pienellä luokalla valtion ja pääoman piirissä. YK-yliopiston johto oli kuitenkin lähellä tätä luokkaa.

Tuloksiamme ei julkaistu.