NAISET SOTAISTUVAT

Viime vuoden alussa yhdysvaltalaisnaiset pääsivät sotimaan miesten rinnalle eturintamaan. Se ideologinen ja poliittinen taho, joka väittää sotimisen kuuluvan ihmisluontoon, peri voiton. Myös elämää synnyttävän kuuluu tappaa.

Nyt johtavan sotilasmahdin naiset kulkevat eturintamassa esimerkkeinä muiden maiden naisille. Avaako tämä muka uusia näköaloja länsinaisten tasa-arvopyrkimyksille ja sadoille miljoonille alistetuille ja kastittomille naisille Intiassa ja muualla?

Kyllä ihminen tappaa osaa, niin nainen kuin mies. Naissotilaita on aina ollut, mutta he ovat olleet poikkeuksia tai poikkeustilanteen synnyttämiä. Hellenistinen ja kristillinen sivistys on suhtautunut naisiin sotilaina kielteisesti. Tunnetaan vain harvoja ihailtuja naissotilaita.

Varhaisin länsieurooppalainen soturinainen lienee britti Boadicea, joka taisteli valtakunnastaan roomalaisia vastaan noin vuonna 60 jaa. Keskiajalla kaupunkien puolustustaisteluissa esiintyi naisia. 1700- ja 1800-lukujen sotilaslaulut Euroopassa kertovat sotilaiksi tekeytyneistä naisista.

Suomalaiseen kulttuuriin näkemys naisesta sotilaana ei ole kuulunut. Kun suomalaiset näkivät ensimmäisen kerran naissotilaan, he olivat hyvin ällistyneitä. Tämä tapahtui Pohjan sodassa. Tuolloin venäläiset jopa kouluttivat vangeiksi ottamiaan suomalaisia naisia sotilaiksi.

Pohjan sodassa taisteli yksi suomalainen nainen, Anna Yrjöntytär. Hän joutui tekeytymään mieheksi, mikä jo sellaisenaan oli tuohon aikaan käsittämätöntä. Vielä ennenkuulumattomampaa oli, että Anna mieheksi tekeytyneenä mennä rapsautti naimisiin Maija Kihlin kanssa. Onneksi tänään ei tarvitse ruveta tappohommiin päästäkseen rakastettunsa vierelle.

Sisällissodassa Tampereen naiset joutuivat niin kovaan paikkaan, että säilyttääkseen kunniansa heidän täytyi ottaa ase käteen. Valkoiset pitivät taistelevia työläisnaisia lapsia syövinä susina ja porttoina. Porvarillisen osapuolen oli mahdoton käsittää, että punaisten naisten vapauden ja tasa-arvon kaipuu vaati heitä rintamalle. Nimenomaan tätä vapauden kaipuuta porvarillisessa kirjallisuudessa on myöhemmin monella tapaa vääristelty.

Valkoisten puolella tappeli yksi nainen, Aino Mälkönen. Aluksi hän toimi sairaanhoitajana ja konekiväärivöiden täyttäjänä. Hän ilmoittautui taistelutehtäviin, mutta valkoinen armeija ei sellaista hyväksynyt. Niinpä Aino naamioitui mieheksi ja kipitti Viroon. Sikäläisessä ”vapaussodassa” Aino oli niin tehokas, että vaikka hänen sukupuolensa paljastui, hän sai jatkaa. Hänelle myönnettiin Narvan valtauksen sankariteoista Viron vapaudenristi.

Viime sodissa suomalaiset naiset olivat vapaaehtoisesti mukana laajemmin kuin minkään muun sotaa käyvän maan naiset. Aseisiin naiset eivät tarttuneet edes tiukimpien puolustustaisteluiden aikana.

Ihmiskunta kulki pitkään kohti sivistystä. Sivistyneeseen maailmaan eivät kuulu ihmisten väliset käsikähmät ja valtioiden välinen sotahakuisuus. Toisen maailmansodan jälkeen kansat halusivat oikeutta rakentaa parempaa maailmaa, siis rauhaa.

Silti aina löytyi joitakin menneeseen tahtovia. Viisikymmentä vuotta sitten kokoomuksen kansanedustaja Saara Forsius esitti, että naiset otettaisiin armeijaan. Eduskunnan äänestäessä esityksestä helmikuussa 1963, Forsius ei kehdannut olla enää itsensä kanssa samaa mieltä. Esitys sai taakseen vain yhden äänen. Ruotsalaisen kansanpuolueen oikeistosiiven edustaja Georg Ehnrooth kannatti naisten siirtymistä pyssymiesten rinnalle.

Mitä ihmettä kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut? Se näyttää hukanneet naisliikkeeseen sisältyneen humanismin perinteen. Samaan aikaan kun miehet ovat hankkineet oikeuden aseettomuuteen, ovat naiset militarisoituneet.

Sosialidemokraattisen puolueen veteraani Irma Peiponen kirjoittaa, että vielä ”1980-luvulla yhteiskunnan militarisointi pystyttiin estämään, mutta ilmapiiri oli toinen 1990-luvulla”. Peiponen jakaa monen työväenliikkeen toimijan näkemyksen, että ”naisten asevelvollisuuteen en jaksanut suhtautua tasa-arvonäkökulmasta” (Irma Peiponen: Elämän esityslista. Helsinki 2012).

Naisliike on ollut vahvasti osa rauhanliikettä syntymästään 1700-luvulta alkaen. Niinpä olisi odottanut 1980-luvulla vahvistuneelta feministiseltä liikkeeltä sitoutumista tasavertaiseen ihmisyyteen. Mutta se jäi hapuilemaan epämääräiseen naiseudessa sinänsä tilaan. Uusfeministi halusi naisesta tasa-arvoisen miehisyydessä.

Saavuttaaksemme todellisen ihmisten välisen yhdenvertaisuuden meidän tulee kyseenalaistaa nykyinen miesnorminen ajattelutapa. Marianne Laxen kirjoitti Demokraatissa 6.5.14: ”Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei siis tule toteuttaa hyväksymällä tavoitteeksi että naiset saavuttaisivat kaiken sen mitä miehet ovat saavuttaneet ja tekisivät kaiken sen (ja samalla tavalla) mitä miehet nykymaailmassa tekevät.”

Feministisen liikkeen velloessa arvotyhjiössä sukupuolten tasa-arvoa arvostavat mieserityisyydestä tietoiset miehet joutuvat odottamaan naiserityisyydestä tietoisten naisten liikettä, jotta pääsemme toteuttamaan yhdessä todellista sukupuolten välistä tasa-arvoa. Siihen ei kuulu hävittäminen ja sota, vaan rakentaminen.