LEMMEN ILOT JA SYDÄMEN SALAT

LEMMEN ILOT JA SYDÄMEN SALAT

Kirsi Vainio-Korhonen
Anu Lahtinen
Lemmen ilot ja sydämen salat
WSOY 2015
ss. 268

Naimattomana aloitettu sukupuolielämä ja ennen avioliiton alkua siitetyt lapset kuuluivat Suomessa 1800-luvulle saakka ikivanhoihin, avioliittoon tähtäävän seurustelun tapoihin. 1970-luvun ns. susipari-ilmiö koetusta radikaalisuudestaan huolimatta oli historiallisesti paluuta menneeseen.

Suomen historian professori Vainio-Korhonen ja Suomen historian dosentti Lahtinen tarkastelevat asiantuntemuksella arkea muodollisten säädösten takana. Kirja paljastaa monia ennakkoluulojamme rakkauden käytännöissä. Kirja etenee keskiajalta aina nykyaikaan.

1600-luvulla pariutumisen tavat olivat kirjavia ja käytännöt joustavia. Yhdessä elävät mies ja nainen ymmärrettiin pariskunnaksi, eikä suhteen purkautuminen ollut paikallisyhteisön silmissä välttämättä häpeä, vaikka paikallisyhteisöt viime kädessä ratkaisivat, mikä oli sopivaa ja mikä ei.

Omaisuudet rikkoivat rakkauden pelejä aivan samalla tavalla kuin nykypäivänä. Työteliäisyys, hyvä maine ja oikea syntyperä ohittivat henkilökohtaiset mieltymykset. Silti puhuttiin aviorakkaudesta ja puolisoiden välisestä kiintymyksestä. Aviorakkaudella ymmärrettiin sielunsäikeiden yhteensopivuuden sijasta pikemmin molemminpuolista kunnioitusta, velvollisuuksien hoitamista sekä yhteistä aviovuodetta. Tältä osin realismin sävelet olivat samat kuin tänä päivänä. Hekuma ei kestä arkea, sen sijaan kunnioitus ja luottamus luovat parisuhteen perustan.

Ennen kristinuskon tuloa rikkumaton avioliitto tai yksiavioisuus eivät kuuluneet ylimpiin ihanteisiin. 1600-luvulla käsitykset ja esivallan otteet ankaroituivat. Elämän rajat kapenivat aikaisempaa ahtaimmiksi. Julistettiin Jumalan vihaa, kurittomia piiskattiin ja jaettiin muita rangaistuksia. Ylipäänsä 1600-luvun historiaa lukiessa ajattelee, että kristinuskossa keskityttiin enemmänkin Jumalan vihaan kuin armoon ja rakkauteen.

Toisaalta kristinuskon rakkaus oli enemmän kuin pelkkää aviorakkautta. Kirkko opetti paitsi Jumalan rakkautta, myös sukulaisten keskinäistä rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Ne olivat elämän tärkeitä tukipilareita.

”Lemmen ilot ja sydämen salat” on huolella kirjoitettua historiaa. Teemaa käsitellään ajan maallisten ja kirkollisten säädösten sekä kansan tosiasiallisten käytäntöjen mukaan unohtamatta lemmentaikoja. Niitä muuten tehdään edelleen.

Lukija tutustuu eurooppalaiseen ritariromantiikkaan, hovikulttuuriin ja linnanrouvien arvostettuun asemaan sekä balladilauluihin, joista osa oli ”naisten vastarintarunoutta”. Lauluissa esiintyy usein naisia, jotka katsovat oikeudekseen rakastaa ja tulla arvostetuksi, olipa suhde vihitty tai ei.

Salarakkaita näyttää olleen aina. Seksuaalisuudella oli arvaamaton voima. Osalle yhteisöjä oli ennen – kuten varakkaistolle tänäänkin – tärkeää varmistua siitä, että lasten isä oli tiedossa, jotta perintömaat ja elatusvelvollisuudet voitiin osoittaa oikeille ihmisille. Silti ihmiset eivät ennenkään eläneet tiukkojen oppien mukaan.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi säätyläismiesten läheiset suhteet suutelemista myöten oli luonnollista ilman seksuaalista tarkoitusta. Vasta 1800-luvun lopulla fyysinen läheisyys omaan sukupuoleen alettiin kokea kiusalliseksi. ”Rahvaankaan arjessa maakuusijan jakaminen miesten ja naisten kesken ei ollut ongelma tai nolostuttava asia. Piiat ja talontyttäret tai rengit ja miesvieraat nukkuivat sopuisasti kylki kyljessä samassa sängyssä. Julkiset kiintymyksen tai hellyyden osoitukset eivät kuitenkaan kuuluneet säätyläistavoista poiketen maaseuturahvaan tapakulttuuriin – edes miesten ja naisten välillä.”

Kansa on kautta aikojen kuvannut sukupuolielinten anatomiaa, kuukautisia, sukupuolitauteja, parittelua ja raskauden merkkejä. Edes rivot eleet ja hävyn paljastaminen naisten välisissä riidoissa eivät olleet vieraita vanhassa maalaiskulttuurissa.

Vanhemmat saattoivat jopa ylpeillä tyttärillään, joiden luona kävi paljon yöjuoksijoita. Yöjalassa nuoret nukkuivat samassa sängyssä, mutta normina oli, että kumpikin piti vaatteet päällä eikä seksuaalista kanssakäymistä ollut. Yöjalassa kulkija sai kyllä tytön rakastumaan itseensä, jos löi häntä sauvalla, jolla oli tapettu käärme.

Porvarillisesta ydinperheestä tuli 1800-luvun kuluessa yleisesti hyväksytty yhteiselämän normi. Avioliittolaki vuonna 1930 sinetöi avioliiton miehen ja naisen väliseksi yksityisasiaksi. Vielä tätä ennen 1900-luvun alussa esiaviolliset sukupuolisuhteet olivat normaali osa maaseudun elämää. Sittemmin yöjalassa kävijät kitkettiin pois. Papisto, kansanopistot, nuorisoseurat ja raittiusyhdistykset julkaisivat yöjuoksutapaa kritisoivia kirjoja.

Eri aikakausina esiintyy vaihtelua siinä, millaisia tunnekuohuja on sallittu ja millaisia tunteenilmaisuja on pidetty väärinä tai vaarallisina. ”Keskiajalla ja uuden ajan alussa näkyy toisaalta perheen ja suvun vaikutusvalta avioliittoihin, mutta toisaalta ainakaan keskusvalta tai kirkko ei ollut kyllin voimakas suitsimaan vapaita suhteita tai kiellettyä rakkautta. Vasta 1600-luvun luterilaisen puhdasoppisuuden puristuksessa pieni jääkausi näyttää kaapanneen otteeseensa sekä suomalaisten elinympäristön että tunnemaailman, kun salavuoteusoikeudenkäynnit yleistyivät ja huoruudesta jaettiin kuolemantuomioita. Kuitenkin jo 1700-luvulla rakkaudesta ja sen iloista puhuttiin taas avoimemmin.”