MITEN MEITÄ HALLITAAN

MITEN MEITÄ HALLITAAN

Miller & Rose
Miten meitä hallitaan
Suom. Risto Suikkanen
Vastapaino 2010
345 siv.

Ihmisiä muokataan psyko- ja sosiaalitieteitä hyväksikäyttäen palvelemaan uusliberalistisen yhteiskunnan tuotantoelämää. Muokkaus suunnitellaan myötäilemään demokraattisen yhteiskunnan arvoja. Vaikka demokratia tyhjenee sisällöistä, sitä ei hoksata panna merkille. Peter Miller ja Nikolas Rose kirjoittavat niistä monimutkaisista ajattelun ja asioihin puuttumisen tavoista, joilla pyritään säätelemään ja muokkaamaan työn maailmaa ja työn politiikkaa. Tavoitteeseen päästäkseen kirjoittajat tarkastelevat koko yhteiskunnan tasolla ihmisten hallitsemisen tekniikoita.

Kirjan kansilehdellä todetaan, että kirja on ”hallinnan tutkimuksen perusteos, joka kertoo millaisin uusin hallinnan keinoin meitä johdetaan ja minuuttamme sekä koko elämäämme muovataan”.

Kirjan ilmestyminen suomenkielellä on tiede- ja kulttuuriteko. Muistan ensimmäisellä lukukerralla viisi vuotta sitten ajatelleeni, että onko salaseuroja sittenkin olemassa. Tarkempi pohdinta tuotti ymmärryksen, että kautta aikain on ollut ajatushautomoja ja tutkimuslaitoksia, jotka ovat palvelleet eri intressiryhmiä. Koska tutkimukseen pohjaavien ”ajatusten” tuottaminen on kallista, niiden taustalla ovat pääasiassa rahapiirit. Osa ajatushautomoista pysyy yleisöltä täysin piilossa, osa tekee työtään näkyvästi. Esimerkiksi Suomessa Elinkeinoelämän Valtuuskunta, EVA, tekee työkseen kansalaisten mielialoista kartoitusta ja julkistaa niitä vain silloin, kun sen rahoittajat näkevät sen edistävän heidän tavoitteitaan.

Osa EVA:n vaikuttamistyöstä tapahtuu alihankkijoiden kautta. Sateenvarjo-organisaationa se laittaa muut teettämään gallup-kyselyjä, joilla ohjataan yleistä mielipidettä oikeiston suuntaan.

Tässä kirjoituksessa en arvioi kirjaa. Esittelen sitä referaatein. Motiivini on yksinkertainen. Jokainen joka on kirjan lukenut alkaa tarkastella pääoman edustajien, poliitikkojen ja virkamiesten esiintymistä sekä uutisvirtaa uusin silmin. Kaikki ei todella ole niin kuin ilmiö meille näyttää. Lähestyäkseen totuutta täytyy kaivautua ilmiön taakse. Esimerkiksi kun sisäministeri Petteri Orpo on maahanmuuttajamyönteinen, kirjan luettuaan osaa kysyä: miten muuten hänen kannattaisi käyttäytyä. Ei ole vaihtoehtoa myöskään Alexander Stubbilla. Hänen on viisasta olla rasismin vastainen harjoittaessaan rasismia tuottavaa talouspolitiikkaa.

Asiantuntija-auktoriteettien valta on kasvanut. Auktoriteeteille on annettu tunnustettu pätevyys lausua ihmistä koskevia totuuksia ja kertoa, miten meidän olisi elämä elettävä. Uusliberalistinen ”avoin” yhteiskunta on rohkaissut ihmiset avaamaan itsensä, löytämään (paljastamaan) itsestään yhtä paljon työhön kuin seksuaalisuuteenkin kiteytyneet yksilön toimintaa koskevat normit ja arvostelmat. Auktoriteetit asiantuntijoiden avustamina ovat opettaneet ihmisille elämänhallinnan tekniikat sekä itsensä tuottamisen ja itsensä tarkkailun tavat ja taidot.

Nykyistä ihmistä ei hallita uhkailuilla ja pakoilla, vaan ohjaten ja opastaen. Mieleen tulee väistämättä Foucailt´n Sielunpaimen, joka ylimpänä väestön hallinnoijana tietää parhaiten mitä me tarvitsemme ja miten meitä hallitaan.

Tullessaan olennaiseksi osaksi poliittisen vallan harjoittamista asiantuntijat ovat saaneet kyvyn luoda ”reviirejä”, suhteellisen suljettuja arviointialueita, joiden piiriin heidän arvovaltansa keskittyy ja tihentyy. Asiantuntijavallan tärkeydestä liberaalille, mutta erityisesti uusliberaalille yhteiskunnalle kertoo hegemonian median jatkuvat vaatimukset ”puolueettomista” virkamiehistä. Demokraattisesti ohjattu poliittinen virkamiehistö on asiantuntijavallalle kauhistus. On muistettava, että asiantuntijat valikoituvat aina hallitsevan hegemonian mukaisesti eli asiantuntijat ovat mitä poliittisinta väkeä. Onkin hämmästyttävää, että vasemmisto ja muut demokratian puolesta toimivat tahot ovat langenneet asiantuntijoiden puolueettomuuden harhaan.

Terapeuttien auktoriteetti on historiallisesti nuori ilmiö. Siinä on kyse ”toisiinsa löyhähkösti kytkeytyneiden asiantuntijoiden, teknologioiden ja representaatioiden monimutkaisesta yhdistelmästä, jonka tarkoituksena on hoitaa elämän ongelmia tai elämän ongelmatisointi, jotta se kävisi vastaanottavaiseksi terapialle”.

Terapeuttinen ajattelu kulkee läpi yhteiskunnallisen ilmapiirin. Olemme astuneet psykokulttuuriin, jossa ilmiöt ovat yksilölähtöisiä, yhteiskunnalliset rakenteet työnnetään unohduksiin. Ihmiset on ohjattu problematisoimaan tapahtumat ja toiminnot, vaikeudet ja ahdingot eli näkemään ne sellaisina ongelmina, jotka edellyttävät asiantuntijoiden puuttumista asiaan.

Asiantuntijat auttavat käsitteellistämään ilmiöt ja ongelmat ja kohtaamaan ne psykologisina prosesseina ja ihmisten välisinä suhteina. ”Vanhat ongelmat asettuvat uudestaan ja uusia tulee esiin, kun elämää tehdään ymmärrettäväksi ”psykotieteiden” kielellä.”

Psykologisin keinoin ihmisiä on vaadittu niin ”yksityiselämässä” kuin työssä ja vapaa-aikana sivilisoitumaan ”itsensä löytämisen” kautta. ”Ihmisen luonteesta persoonina on saatu tietää yhtä paljon työn kuin seksuaalisuudenkin nojalla ja työn perustalta ovat kiteytyneet yksilön toimintaa koskevat normit ja arvostelmat. Suhde työhön yhtä paljon kuin suhde henkilökohtaiseen elämään on antanut auktoriteeteille tunnustetun pätevyyden lausua ihmistä koskevia totuuksia ja kertoa, miten elämä olisi elettävä.” Psykologit ja terapeutit ovat lohkaisseet aiemmin jumalalle kuulunutta ohjausvaltaa itselleen.

”On kysyttävä miten, millä tavoin ja mihin mittaan asti käyttäytymisen ohjaamiseen makuuhuoneissa, tehtaissa, ostoskeskuksissa, lastenkodeissa, keittiöissä, teattereissa, luokkahuoneissa ja monissa muissa paikoissa tarkoitetut periaatteet, välineet ja auktoriteetit on kytketty ”poliittiseen koneistoon?”

Kun ihmiset saadaan maailmanlaajuisesti nauttimaan samoista tuotteista, syntyy ikään kuin kollektiivinen sosiaalisuus. Kun taustalla on kuitenkin tarve saada tuotteesta mahdollisimman suuri voitto, niin kollektiivisen sosiaalisuuden hintana voi olla piittaamattomuus riistosta ja muista yhteiskunnallisista epätasa-arvoa tuottavista rakenteellisista epäkohdista. Kollektiivinen sosiaalisuus tuottaakin veltostuneita ja vahingoittuneita subjekteja voimaantumisen sijaan.

”Uudet globaalit turvallisuusstrategiat on asennettu paikoilleen”, kirjoittavat Rose ja Miller vuonna 2008 ja jatkavat: ”ja uusi vankileirien ja tarkkailuinstituutioiden saaristo on kehkeytymässä, samalla kun vapauden kieli kyllästää poliittista… Missä määrin 2000-luku tulee vielä olemaan vapaudella hallitsemisen vuosisata?”

Tämä on kysymys, johon demokratiaa puolustavien on kyettävä vastaamaan. Jotta vasemmisto sekä sosiaaliliberaali ja alkiolainen porvaristo kykenevät luomaan poliittiset strategiansa ja taktiikkansa, on pääoman intressit ja vaikuttamisen keinovalikoimat tunnettavat.

Jos tuudittaudutaan uneen, että ihmiset ovat vaaliuurnilla tasavertaisia ja sitä kautta yhteiskuntia ohjataan, elämme valistuksen syntymäajan illuusioissa. Se on armottoman kaukana takanapäin. Demokraattisessa yhteiskunnassa äänestäminen on yksi vaikuttamisen keinoista. On kehitettävä aitoja kansalaisten osallistumisen tapoja.