AFGANISTANISTA PALAA RAAKILEITA

”Kun on elä­nyt ku­rin­alai­ses­sa tu­ki­koh­das­sa, omien las­ten tot­te­le­mat­to­muus voi ot­taa pää­hän. Kun sil­mät ovat tot­tu­neet et­si­mään it­se­mur­ha­pom­mit­ta­jia tun­gok­ses­ta, suo­ma­lai­set­kin vä­ki­jou­kot ah­dis­ta­vat hel­pos­ti. Ja ai­na kun kuu­luu pa­mah­dus, me­nee vais­to­mai­ses­ti kyyk­kyyn.” Näin kertoo Afganistanista palannut suomalainen miessotilas Helsingin Sanomien haastattelussa 28.12.

HS:ssa haastateltiin neljää sodassa ollutta. He ovat muuttuneet kotiväen mielestä kummallisiksi, luulosairaiksi. Sotilaat ovat koomisella tavalla valppaita koko ajan. "Jat­ku­van tur­val­li­suus­ana­lyy­sin te­ke­mi­ses­tä kuu­lee ka­ve­reil­ta ai­ka usein", kertoo yksi palaava pyssymies. ”Yllättäen rankinta onkin ollut kestää vähän turhalta tuntuva arki Suomessa”, sanoo vasta 25-vuotias ihminen, jolla olisi vielä paljon rauhantöitä edessä, mikäli normalisoituminen ihmisyhteisöön onnistuu.

Palaavien aseen kantajien puheissa toistuu neljä kotiinpaluuseen liittyvää yleisintä teemaa. ”Parisuhdekriisit, ulkopuolisuuden tunne, tyhjyys ja lisääntynyt kärsimättömyys on vain sairastettava läpi.” ”Norjalaistutkimuksen mukaan avioeroluvut ovat rauhanturvaajilla 80 prosenttia korkeammat kuin keskivertoväestöllä. Sotilaiden näppituntuman mukaan tilanne on Suomessa samansuuntainen.”

”Sotakokemukset voivat purkautua esimerkiksi ahdistuksena tai väkivaltana pitkienkin aikojen päästä… kriisinhallintatehtävät on niin väkevä kokemus, että se jättää jokaiseen jonkinlaisen pysyvän jäljen.” Oireet voivat alkaa vasta monen vuoden kuluttua. Siinä tilanteessa läheiset vasta ymmälle menevätkin, mikä pyssymieheen nyt iski.

Rauhanturvaajiksi kutsuttujen sotilaiden kolme sääntöä ovat: kaveria ei jätetä, kotona ei kerrota ja kuolema kuittaa univelat. Nämä eivät sotilaan uudessa arjessa enää tue. Työpaikalla Afganistanissa sotilaat elivät jatkuvassa vaarassa. Jokaisen on suunniteltava omat hautajaisensa ja kirjoitettava viimeinen kirjeensä. ”Se on pakollinen rutiini, joka pakottaa ajattelemaan riskejä.” Kukaan ei ajattele mitä se tekee nuoren ihmisen psyykelle. Mihin se osaltaan murtunutta mieltä valmistaa?

Syy ei tietenkään ole näissä nuorissa miehissä. Useimmat lähtevät vain rahan vuoksi muka helppoon työhön. Eivät he osanneet ajatella mitä tapettavana oleminen, sen näkeminen ja oma tappamisvalmius ihmiselle tekevät. Ei ihminen ole kehittynyt tappajaksi, vaan suvun jatkajaksi ja rakentajaksi.

Palattuaan näiden nuorten ihmisen on luotava uskomusjärjestelmä, jolla perustella itsensä vaurioittaminen. Ilman uskoa tekojensa oikeutukseen ihminen ei jaksa. Eräs sotilas kertoo olevansa tyytyväinen, että sai palvella isänmaata. Siis kutsumattomana sotilaana vieraalla maalla.

”Kun operaatio päättyy, demokratia Afganistanissa tuntuu toivottomalta puheelta… tilanne on Afganistanissa edelleen lähes yhtä kaoottinen kuin 13 vuotta sitten.” Afganistan-uutisoinnille on ollut tyypillistä, että tapettujen siviilien kokonaismääristä on oltu hiljaa. Uutispimeys on luonnollista, onhan noloa että rauhanturvaaminen lisää rajusti kuolleisuutta. Tänä vuonna kuolleita on ollut entistä enemmän.

Yhdysvaltain Nato-maailmassa afganistaneja tulee edelleen. Yhdysvaltalaisen sotateollisuuden on luonnollisesti saatava tuotteensa kaupan. Yhdysvallat on apulaisineen esitellyt jo useita ehdokkaita Afrikassa, Lähi-idässä ja Aasiassa. Jonnekin sinne lähtevät ehkä taas myös suomalaiset ihmisoikeustaistelijat.

Tasa-arvon vuoksi nyt olisi äitien vuoro lähteä rikkomaan itseään. Lasten kannalta sillä ei ole väliä äiti vai isä. Lapsen mielenlasi sirpaloituu yhtä kaikki. He kantavat afganistantaakat pitkälle isänmaamme tulevaisuuteen.